Читать книгу Lentävä hollantilainen - Фредерик Марриет - Страница 5

Sisällysluettelo

Herra Pootsin kaunis tytär oli tehnyt syvän vaikutuksen Filipiin, jonka mieli oli jo ennestäänkin hyvin järkytetty. Tultuaan kotiinsa paneutui hän pitkäkseen vuoteelleen ja rupesi muistelemaan äskeistä tapahtumaa. Hän ajatteli tuon kauniin tytön kasvojen ilmettä, muisteli hänen silmiään ja hänen hopeanheleää ääntään. Mutta tytön kaunis kuva haihtui kumminkin pian hänen mielestään, kun hän ajatteli äitiään, joka oli ruumiina toisessa huoneessa, ja mietti salaisuutta, joka oli piilotettu tuohon alakerran huoneeseen.

Hautajaisten oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja Filip päätti odottaa, kunnes tuo surullinen juhlallisuus olisi ohi. Sekä henkisten että ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä vaipui hän uneen ja heräsi vasta sitten kuin pappi seuraavana aamuna huusi häntä. Kaikki oli ohi jo tunnin kuluttua, ihmiset hajautuivat ja Filip meni kotiinsa, lukitsi oven, ettei häntä häirittäisi, ja oli onnellinen saadessaan olla yksinään.

Hän meni siihen huoneeseen, jossa kaappi oli, ja pian hän sitten saikin sen takaseinän irti. Salalaatikko paljastui ja siinä oli suuri hieman ruostunut avain, jonka alla oli hänen äitinsä täyteen kirjoittama kellastunut paperi. Siinä oli:

"Kaksi yötä on nyt kulunut tuosta kauheasta tapahtumasta, joka pakotti minut sulkemaan tuon alakerran huoneen ja jonka vuoksi päätäni vieläkin huimaa pelosta. Vaikka en koko elämäni aikana ilmaisisikaan tapahtumaa, tarvitaan tätä avainta ainakin silloin kun huone kuolemani jälkeen avataan. Kun riensin sieltä pois, kiiruhdin lapseni luo, ja seuraavana aamuna menin alas, suljin oven ja toin avaimen huoneeseeni. Se saa nyt olla lukossa kuolemaani asti. Ei minkäänlainen hätä eivätkä puutteet voi pakottaa minua enää avaaman sitä, vaikka kaapin alla olevassa rauta-arkussa onkin tarpeeksi rahaa kaikkiin tarpeisiini. Nuo rahat saavat olla siellä lastani varten, joka, jos en voi ilmaista hänelle tätä hirveätä salaisuutta, saa siitä ymmärtää sen niin kauheaksi, että hänen on parasta olla se tietämättä. Kun lukitsin huoneen, olivat kaappien ja laatikkojen avaimet pöydällä tahi ompelukorissani. Pöydällä on muistaakseni muudan kirjekin ja se on suljettu sinetillä. Sitä ei saa avata kukaan muu kuin poikani, eikä hänkään, ellei hän tiedä salaisuutta. Muussa tapauksessa saa pappi polttaa sen, sillä siihen liittyy kirous. Ja vaikka poikani tietäisikin kaikki, pitää hänen ajatella ensin tarkasti, ennenkuin hän murtaa sinetin, sillä olisi paljon parempi ettei hän milloinkaan saisi tietää enempää."

"Saisi tietää enempää", toisti Filip tuijottaessaan paperiin. "Haluan kumminkin saada selville koko asian, ja suo minulle senvuoksi anteeksi, rakas äiti, etten rupea tuhlaamaan aikaa turhiin mietiskelyihin."

Hän suuteli äitinsä nimikirjoitusta, kääri paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän otti avaimen ja laskeutui portaita alakertaan.

Oli päivällisaika, aurinko paistoi ja kaikkialla luonnossa vallitsi ilo ja riemu. Valehtelisimme, jos sanoisimme, ettei Filip pelännyt pistäessään avainta reikään ja vääntäessään ovea auki. Hänen sydämensä sykki kovasti eikä hän heti voinut mennäkään huoneeseen. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut tunkeutumaisillaan jonkun hengen asuntoon, jonka hän otaksui voivan näyttäytyä hänelle. Hän vain voi hämärästi erottaa siellä olevat esineet, koska ikkunanluukut olivat kiinni. Hän haki senvuoksi keittiöstä kynttilän, rohkaisi mielensä ja meni sitten huoneeseen. Kun kirjeen piti olla pöydällä hänen avaamansa oven takana, ei hän tietystikään huomannut sitä heti. Hän avasi ikkunat ja työnsi luukut syrjään, niin että päivänvalo pääsi huoneeseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän ryhtyi siihen, sillä hän muisti, miten yliluonnollisesti ne viime kerralla olivat auenneet. Filip jäi seisomaan paikoilleen ja kummallista kyllä liitivät hänen ajatuksensa nyt takaisin herra Pootsin kauniiseen tyttäreen, jonka muisto antoi hänelle uusia voimia.

Huone oli noin kahdentoista jalan levyinen ja pituinen. Siinä oli vain yksi ikkuna ja vastapäätä ovea oli kamiini, jonka kummallakin puolella oli korkea jostakin tummasta puulajista valmistettu kaappi. Lattia ei ollut ollenkaan likainen, mutta koko katto oli hämähäkin verkkojen peitossa. Sen keskeltä riippui heijastuspullo, hyvin tavallinen koristus siihen aikaan, mutta hämähäkin seitit olivat himmentäneet sen pinnan. Kehyksissä olevia tauluja riippui seinillä ja uunin reunalla oli hopeinen neitsyt Marian kuva kuluneella samasta metallista taotulla levyllä. Sen molemmilla puolilla oli muutamia kiinalaisia porsliininukkeja ja kaappien lasioven takaa näkyi hopeapikareita, joiden kiilto oli tuskin himmennyt. Ikkunaa vastapäätä olevalla seinälläkin oli kehyksissä olevia tauluja ja pari lintuhäkkiä, joiden asukkaat olivat jo aikoja sitten kuolleet. Pohjalla olevista keltaisista höyhenistä voitiin päättää, että linnut olivat olleet kanarialintuja, jotka siihen aikaan olivat hyvin harvinaisia ja kalliita. Filip ei pitänyt ollenkaan kiirettä tarkastaessaan huonetta, ja näytti aivan siltä kuin hän olisi pelännyt hakea sitä, jota varten hän oli sinne tullut. Muutamalla tuolilla oli pellavariepu, ja hän ymmärsi sen kuuluneen hänelle, kun hän oli ollut lapsi. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa sohvaan, jossa hänen äitinsä oli istunut silloin kun isä oli tehnyt tuon kauhean vierailunsa.

Neulomakori oli pöydällä ja siinä olivat nuo avaimetkin, mutta kirjettä ei näkynyt missään. Hän katseli tarkasti ympärilleen, nosteli sohvatyynyjä ja neulomakoria ja tutki lattiankin, mutta kirje pysyi kun pysyikin poissa, ja Filipillä oli sellainen tunne kuin raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.

"Äiti raukkani onkin siis nukahtanut", ajatteli hän, "ja uneksinut koko tuon hirmuisen tapauksen. Luulinkin niin, mutta tuolla unella oli kuitenkin sellainen vaikutus häneen, että hän tuli mielenvikaiseksi. Äitiraukka, kuinka saitkaan kärsiä, mutta nyt olet saanut palkkasi Jumalan luona!"

Filip, joka oli rauhoittunut, aukaisi nyt kaapin alla olevan rauta-arkun ja löysi sieltä pienistä keltaisista pusseista paljon rahaa, hänen arvionsa mukaan ainakin noin tuhannen guldenia. Pistettyään muutamia guldeneja taskuunsa lukitsi hän kaapin. "Äitiraukka", hän ajatteli, "täällä sinä elit köyhyydessä, vaikka tuollainen aarre oli kätesi ulottuvilla." Sitten hän tarkasti kaappien muutkin osastot, jotka olivat täynnä kiinalaisia porsliiniastioita, hopeakannuja ja pikareita.

Nämä odottamattomat rikkaudet olivat tietysti rohkaisseet Filipin mieltä melkoisesti, mutta enimmin iloitsi hän kuitenkin siitä, ettei tuo äidin näky merkinnytkään mitään. Hän istuutui sohvaan ja alkoi rakennella ilmalinnoja, joiden kaikkien esineenä oli herra Pootsin kaunis tytär ja jotka aina päättyivät iloon ja riemuun. Hän istui siinä asennossa pari tuntia, ennenkuin hän jälleen muisti äitinsä tuskallisen kuoleman.

"Äitiraukka", sanoi hän ääneen noustessaan seisoalleen, "täällä istuit sinä, väsyneenä valvomisesta kanssani ja muistelit isää, kun mielikuvituksesi loihti tuon hirmuisen näyn silmiesi eteen. Tuossa on vielä ompeluksesi sellaisena kuin se putosi käsistäsi, ja sen mukana katosi elämäsikin onni. Kuinka olet saanutkaan kärsiä!" jatkoi hän kumartuen alas ja ottaen ompeluksen käteensä. "Suuri Jumala!" hän huudahti ja peräytyi niin äkkiä, että hän kaasi pöydän. "Tuossahan se nyt on!" Hän risti kätensä ja taivutti päänsä kauhusta rinnalleen. "Kirje oli siis todellakin olemassa."

Niin, se oli totta. Vanderdeckenin kirje oli ollut piilossa ompeluksen alla. Jos Filip olisi huomannut sen heti silloin kun hän oli valmistautunut sitä hakemaan, ei se olisi tehnyt häneen niin järkyttävää vaikutusta, mutta se, että hän löysi sen vasta nyt, kun hän oli vaipunut onnellisiin tulevaisuuden unelmiin, teki hänet levottomaksi ja täytti hänen mielensä raskailla aavistuksilla. Vihdoin hän otti kuitenkin kirjeen käteensä ja syöksyi pois huoneesta.

"En voi lukea sitä ainakaan täällä", huudahti hän. "Luen sen jossakin tuolla vihastuneen taivaan alla."

Hän pani hatun päähänsä, lukitsi oven ja lähti kulkemaan tietämättä oikein itsekään, minne.