Читать книгу Näkymätön mies - H. G. Wells - Страница 3

Sisällysluettelo

Vieraan miehen saapuminen

Vieras mies tuli helmikuun lopussa talvisena päivänä, purevan tuulen pyryttäessä talven viimeistä lumisadetta, marssien nummea pitkin Bramblehurstin rautatieasemalta, pieni musta matkalaukku paksukintaisessa kädessään. Hän oli verhoutunut huppuun päästä jalkoihin asti, ja hänen pehmeän huopahattunsa reuna peitti joka tuuman hänen kasvoistaan, paitsi kiiltävää nenänpäätä. Lunta oli kasaantunut hänen hartioilleen ja rinnalleen, ja samaten se lisäsi hänen kantamaansa taakkaa valkealla harjalla. Hän meni hoiperrellen sisälle "Vaunuja ja hevosia" nimiseen majataloon paremminkin kuolleena kuin elävänä ja paiskasi matkalaukkunsa lattialle.

"Tulta", huusi hän, "ihmisrakkauden nimessä! Huone ja tulta!"

Hän tömisteli jalkojaan, pudisti lunta vaatteistaan tarjoiluhuoneessa ja seurasi sitten rouva Hallia tämän vierashuoneeseen sopiakseen lähemmin asiasta. Sen enempää esittelemättä itseään ja heitettyään pari kultarahaa pöydälle hän asettui majataloon asumaan.

Rouva Hall sytytti tulta ja jätti hänet yksin, mennen omakätisesti valmistamaan hänelle ateriaa. Sellainen vieras, joka jäi Ipingiin talvisaikana, oli ennenkuulumaton onnensattuma, puhumattakaan siitä, että tämä tulokas ei ollut kitsastelija. Emäntä päättikin osoittautua hyvän onnensa arvoiseksi.

Niin pian kuin liikkiön paistaminen oli saatu hyvälle alulle ja Millie, vähäverinen palvelijatar, hiukan elvytetyksi muutamien näppärästi valittujen halveksivien sanojen voimalla, vei rouva Hall pöytäliinan, lautaset ja lasit vierashuoneeseen ja alkoi järjestellä pöytää erinomaisen komeaksi. Vaikka tuli paloikin vireästi, huomasi hän hämmästyksekseen vieraan yhä seisovan hattu päässä ja päällystakki yllään selin häneen tuijottamassa ikkunasta, kuinka lunta tuprutti pihalle.

Hän piti kintailla verhottuja käsiään ristissä selkänsä takana ja näytti vaipuneen ajatuksiin. Rouva Hall huomasi hänen hartioilleen sataneen lumen sulavan ja valuvan matolle.

"Saanko ottaa hattunne ja takkinne, herra", sanoi hän, "ja viedä ne keittiöön kunnollisesti kuivamaan?"

"Ette", vastasi vieras kääntymättä.

Emäntä ei ollut varma siitä, oliko kuullut oikein, ja aikoi uudistaa kysymyksensä.

Silloin vieras käänsi päätään ja katsahti häneen olkansa yli. "Pidän ne mieluummin ylläni", virkkoi hän painokkaasti. Rouva Hall huomasi hänellä olevan suuret siniset silmälasit, joihin tuli valoa sivultakin, ja tuuhean poskiparran, joka ulottui takin kauluksen yli ja peitti kokonaan hänen poskensa ja kasvonsa.

"Hyvä on, herra", vastasi emäntä. "Niinkuin haluatte. Hetkisen kuluttua huone lämpenee."

Vieras ei vastannut mitään, vaan oli taas kääntänyt kasvonsa poispäin. Rouva Hall, joka huomasi keskusteluyritystensä sattuneen sopimattomaan aikaan, pani loput pöytäkalut nopeasti paikoilleen ja pujahti ulos huoneesta. Palatessaan hän näki vieraan yhä seisovan entisellä paikallaan kuin kivipatsaana, selkä kumarassa, kaulus ylös käännettynä ja vettä tippuva hatunreuna taivutettuna alas, niin että se peitti hänen kasvonsa ja korvansa. Emäntä laski munat ja sianlihan pöydälle jokseenkin pontevasti ja paremminkin huusi kuin sanoi:

"Aamiaisenne on valmis, herra."

"Kiitos", vastasi vieras heti eikä liikahtanutkaan, ennenkuin rouva Hall sulki oven. Sitten hän käännähti ja astui pöydän luo jokseenkin kiivaasti.

Mennessään tarjoilupöydän takaa keittiöön rouva Hall kuuli äänen, joka toistui säännöllisten väliaikojen kuluttua: sirk, sirk, sirk; sen sai aikaan lusikka, jota kierrettiin nopeasti vadissa. "Voi sitä tyttöä!" mutisi hän. "Sepä se, unohdin koko asian. Tuolla lailla hän vitkastelee!" Samalla kun hän itse lopetti sinapin valmistamisen, antoi hän Millielle muutamia pistoksia äärettömästä hitaudesta. Hän oli paistanut sianlihan ja keittänyt munat, itse kattanut pöydän ja tehnyt kaiken muun, jolla välin Millie (auttaja, mukamas!) oli vain nahjustellut sinapin valmistamisessa. Ja nyt oli tullut uusi vieras, jonka toivottiin viipyvän! Sitten hän täytti sinappipullon, pani sen aika komeasti kullan- ja mustankirjavalle teetarjottimelle ja vei vierashuoneeseen.

Hän koputti ovelle ja astui kohta sisälle. Silloin vieras liikahti äkkiä, niin että rouva Hall näki vain vilahdukselta jonkin valkean esineen katoavan pöydän taakse. Näytti siltä kuin vieras olisi ottanut jotakin lattialta. Emäntä laski sinappiastian pöydälle ja huomasi samassa, että päällystakki ja hattu oli riisuttu ja pantu tuolille tulen ääreen. Ja pari märkiä kenkiä uhkasi ruostuttaa hänen teräksisen tuliristikkonsa. Hän meni päättävästi näiden kapineiden luo. "Luullakseni saan ne nyt viedä kuivamaan?" kysyi hän sellaisella äänellä, joka ei tuntunut sietävän kieltoa.

"Jättäkää hattu", vastasi vieras tukehtuneella äänellä.

Käännyttyään rouva Hall huomasi hänen nostaneen päänsä ja sai nyt katsella hänen kasvojaan. Mutta tuokion aikaa emäntä tuijotti häneen liian hämmästyneenä saadakseen sanaa suustaan.

Vastatulleella oli valkea vaate — mukanaan tuomansa lautasliina — kasvojen alaosan peittona, niin että hänen suunsa ja leukansa olivat ihan piilossa. Senvuoksi hänen äänensäkin oli tuntunut niin tukehtuneelta. Se ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että rouva Hall hätkähti, vaan pelästyksen aiheutti se, että sinisten silmälasien yläpuolella peitti otsaa valkoinen side ja toinen korvia, eikä hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin vaaleanpunainen, terävä nenä. Se oli loistava, helakka ja kiiltävä kuten hänen tullessaankin. Hänellä oli päällään tummanruskea samettitakki, jossa oli korkea musta, liinakankaalla koristettu, niskasta ylös käännetty kaulus. Paksu musta tukka työntyi niin paljon kuin suinkin esille poikittaisten siteiden alta ja välistä omituisina tupsuina ja sarvina, tehden hänet peräti oudoksi ilmiöksi. Tämä siteitten verhoama pää oli niin toisenlainen kuin rouva Hall oli odottanut, että hän hetkiseksi jäykistyi.

Vieras ei siirtänyt lautasliinaa pois, vaan piteli sitä yhä, niinkuin rouva Hall nyt huomasi, ruskean hansikkaan peittämällä kädellään ja katseli häntä selittämättömien, kiiltävien silmälasiensa läpi. "Jättäkää hattu", sanoi hän puhuen epäselvästi valkean liinan takaa.

Rouva Hallin hermot alkoivat rauhoittua pelästyksen jälkeen. Hän pani hatun jälleen tuolille tulen ääreen. "En tiennyt, herra", aloitti hän, "että…" Ja hän vaikeni hämillään.

"Kiitos", virkkoi vieras kuivasti, katsahtaen hänestä oveen ja sitten taas häneen.

"Toimitan ne paikalla hyvin kuivamaan", sanoi emäntä ja vei vaatteet pois huoneesta.

Vielä ovesta mennessään hän katsahti vieraan valkeiden kääreiden peittämään päähän ja kiiltäviin silmälaseihin, mutta lautasliina oli yhä paikallaan. Häntä värisytti vähän ovea sulkiessaan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui selvästi hämmästys ja neuvottomuus. "En koskaan!" kuiskasi hän. "Sepä oli!" Hän meni keittiöön ihan hiljaa ja oli sinne tultuaan äskeisen kokemuksensa liiaksi järkyttämä voidakseen kysyä Millieltä, mitä hän nyt töhersi.

Vieras istui kuunnellen hänen eteneviä askeleitaan. Sitten hän vielä vilkaisi tutkivasti ikkunaan, ennenkuin otti lautasliinan pois ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hän puraisi suupalan, katsahti epäluuloisesti ikkunaan ja puraisi toisen suupalan. Noustuaan seisomaan hän otti lautasliinan käteensä, käveli huoneen poikki ja veti ikkunankaihtimen alas siihen valkeaan palttinaverhoon asti, joka varjosti alempia ruutuja. Nyt huone jäi hämärään. Hän palasi rauhoittuneen näköisenä pöydän luo ja kävi taas ruokaan käsiksi.

"Tuota miesparkaa on kohdannut onnettomuus tai sitten on hänessä tehty leikkaus tai jotakin sentapaista", sanoi rouva Hall. "Kylläpä totisesti pelästyin noita siteitä!"

Hän lisäsi vähän hiiliä tuleen, avasi vaateripustimen ja levitti matkustajan takin sille. "Ja ne silmälasit! Hänhän näytti enemmän sukeltajan kypäriltä kuin ihmisolennolta!" Hän pani vieraan kaulahuivin erääseen ripustimen kulmaan. "Ja pitää tuota nenäliinaa koko ajan suunsa kohdalla. Ja puhuu sen läpi!… Kukaties oli hänen suunsakin vioittunut."

Hän kääntyi kuin muistaen äkkiä jotakin. "Siunatkoon ja varjelkoon!" huudahti hän lähtien äkkiä liikkeelle, "etkö vieläkään ole saanut noita rääsyjä kuntoon, Millie?"

Kun rouva Hall meni korjaamaan pöydältä vieraan aamiaisruokia, varmistui yhä hänen käsityksensä, että miehen suukin oli leikattu tai vioittunut hänen kuvittelemassaan tapaturmassa, sillä koko sinä aikana, jonka rouva Hall oli huoneessa, hän ei hellittänyt kasvojensa alaosan ympäri käärittyä silkkistä kaulahuivia pistääkseen piipun imukkeen huuliensa väliin, vaikka juuri tupakoitsi. Se ei suinkaan johtunut unohtamisesta, koska rouva Hall näki hänen katselevan piipunpesää, kuinka tuli kyti siinä loppuun. Hän istui nurkassa selkä ikkunankaihtimeen päin ja puheli nyt, syötyään ja juotuaan ja kunnollisesti lämmettyään, vähemmän ärtyisästi ja jurosti kuin aikaisemmin. Tulen heijastus antoi hänen suurille silmälaseilleen jonkinlaista punaista eloisuutta, joka oli niiltä puuttunut tähän asti.

"Minulla on vähän matkatavaroita Bramblehurstin asemalla", virkkoi hän ja kysyi emännältä, kuinka saisi ne toimitetuiksi haltuunsa. Hän kumarsi kääreiden peittämää päätään hyvin kohteliaasti kiitokseksi selityksistä. "Huomennako?" sanoi hän. "Eikö käy päinsä hakea niitä aikaisemmin?" Hän näytti pettyneeltä rouva Hallin vastatessa: "Ei." "Oletteko aivan varma? Eikö kukaan voisi lähteä sinne hevosella?"

Rouva Hall vastaili hyvin auliisti ja yritti sitten panna keskustelua alulle. "Tie hiekkanummen yli on jokseenkin jyrkkä", sanoi hän, kun tuli puhe hevosella ajamisesta, ja jatkoi käyttäen hyväkseen tilaisuuden tarjoamaa aihetta: "Vähän toista vuotta sitten eräät ajoneuvot kaatuivat siellä. Muuan herra kuoli, paitsi ajajaa. Tapaturmathan sattuvat yhdessä hetkessä, eikö niin?"

Mutta vierasta ei saanut niin helposti mukaan. "Aivan niin", virkkoi hän kaulahuiviinsa, katsellen emäntää rauhallisesti läpitunkemattomien lasiensa takaa.

"Mutta kestää kauan, ennenkuin niistä paranee, eikö niin? Minun sisarenpoikanikin, Tom, leikkasi käsivarteensa viikatteella — kompastui siihen niityllä — ja varjelkoon, sai kolme kuukautta olla käsi siteessä! Tuskin uskonettekaan sellaista. Se on saanut minut ihan pelkäämään viikatetta."

"Voin hyvin ymmärtää sen", sanoi matkustaja.

"Pelkäsimme jonkin aikaa, että hänet pitäisi leikata, kun hän oli niin huonossa kunnossa."

Vieras naurahti katkonaisesti — se oli jonkinlainen naurunhaukahdus, jonka hän tuntui nielaisevan ja tukahduttavan suussaan. "Niinkö?" virkkoi hän.

"Aivan niin. Eikä se ollut mikään naurunasia niille, joiden piti puuhailla hänen kanssaan, niinkuin minun, sillä sisareni aika meni melkein kokonaan pienokaisten hoitoon. Siinä sai sitoa kääreitä, herra, ja avata kääreitä. Niin että jos uskallan sanoa…"

"Annatteko minulle vähän tulitikkuja?" keskeytti vieras jyrkästi.

"Piippuni on sammunut."

Rouva Hall vaikeni äkkiä, matkustaja menetteli tosiaankin tylysti häntä kohtaan kaiken sen jälkeen; mitä hän oli tehnyt. Hän tuijotti hetkisen vieraaseen, muisti sitten kultakolikot ja lähti noutamaan tulitikkuja.

"Kiitos", sanoi vieras lyhyesti rouva Hallin pannessa ne pöydälle. Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tuijotti taas ulos ikkunasta. Ilmeisestikin oli leikkauksia ja kääreitä koskeva keskusteluaihe hänelle arka kohta. Rouva ei sittenkään "uskaltanut sanoa". Mutta vieraan töykeä käytös oli ärsyttänyt häntä, ja Milliellä oli sinä iltapäivänä kuumat paikat.

Matkustaja pysyi vierashuoneessa kello neljään asti, antamatta emännälle pienintäkään aihetta tulla huoneeseen. Enimmäkseen hän oli aivan hiljaa koko ajan. Tuntui siltä kuin hän istuisi sakenevassa pimeässä, poltellen tulen ääressä — ehkäpä torkkuenkin.

Kerran tai pari olisi utelias kuuntelija voinut kuulla hänen kohentelevan hiiliä, ja viiden minuutin ajan hän asteli huoneessa edestakaisin. Hän kuulosti puhelevan itsekseen. Sitten nojatuoli rasahti hänen taas istuutuessaan.