Читать книгу Näkymätön mies - H. G. Wells - Страница 4

Sisällysluettelo

Teddy Henfreyn ensivaikutelmat

Neljän aikaan, kun oli jo hyvin pimeä ja rouva Hall juuri koetti rohkaista mieltään mennäkseen kysymään vieraaltaan, haluaisiko hän teetä, tuli kellokauppuri Teddy Henfrey ravintolahuoneeseen.

"Voi taivas, rouva Hall", sanoi hän, "tämäpä on vasta hirveä ilma ohutkenkäiselle!" Lunta pyrytti yhä sakeammin.

Rouva Hall myönsi niin olevan ja huomasi sitten, että kellokauppurilla oli laukkunsa mukanaan. "Kun nyt kerran olette tullut, herra Teddy", sanoi hän, "niin toivoisin teidän vähän vilkaisevan vierashuoneen vanhaan kelloon. Se käy ja lyö hyvin kovaa, mutta tuntiosoitin ei tee muuta kuin näyttää aina vain kuutta."

Henfreyn edellä hän meni vierashuoneen ovelle, koputti ja astui sisään.

Avatessaan oven hän huomasi, että hänen vieraansa istui nojatuolissa tulen ääressä ja näytti torkkuvan, kääreiden peittämä pää toiselle puolelle vaipuneena. Huoneen ainoana valaistuksena oli tulen hehku. Kaikki oli punertavaa, varjomaista ja epäselvää rouva Hallin silmissä, varsinkin kun hän oli juuri sytyttänyt ravintolahuoneen lampun ja hänen silmänsä olivat häikäistyneet. Mutta sekunnin ajan hänestä näytti kuin tuolla miehellä, jota hän katseli, olisi suunnaton suu aivan ammollaan, laaja, uskomattoman iso suu, joka kerrassaan nieli hänen kasvojensa alaosan. Se oli hetken vaikutelma: valkeaan kääritty pää, hirveät silmälasit ja kammottava aukko sen alapuolella. Silloin vieras liikahti, suoristautui tuolillaan ja kohotti kätensä. Rouva Hall avasi ovea enemmän, niin että huone tuli valoisammaksi, ja näki matkustajan selvemmin, kaulaliina kasvoilla aivan samoin kuin oli nähnyt hänen aikaisemmin pitelevän ruokaliinaa. Hän luuli varjojen äsken pettäneen.

"Suvaitsetteko, herra, että tämä mies tulee vähän katsomaan kelloa?" kysyi rouva Hall toipuen hetkellisestä hämmingistään.

"Katsomaan kelloa?" toisti vieras tuijottaen ympärilleen unisen näköisenä ja puhuen kämmenensä läpi. Sitten hän heräsi paremmin ja vastasi: "Kyllä."

Rouva Hall lähti hakemaan lamppua, ja matkustaja nousi ja venytteli itseään. Sitten tuli valoa, ja sisään astuva Teddy Henfrey näki edessään kääreisiin verhotun henkilön. Hän "nolostui", kuten hän sanoi jälkeenpäin.

"Hyvää iltaa", virkkoi matkustaja katsahtaen häneen, kuten Henfrey sanoi, muistellen tummien silmälasien välkettä, "aivan kuin hummeri".

"Toivoakseni", sanoi Henfrey, "en lainkaan häiritse".

"Ette suinkaan", vastasi vieras. "Vaikka käsitykseni mukaan", virkkoi hän kääntyen rouva Halliin päin, "tämä huone kuuluu minulle yksin".

"Minä otaksuin, herra", sanoi rouva Hall, "että mieluummin soisitte kellon…"

"Aivan niin", huomautti vieras, "aivan niin, mutta ylimalkaan minä haluan olla yksin ja rauhassa".

Hän kääntyi selin tulisijaan ja pani kätensä selän taakse.

"Ja heti", virkkoi hän, "kun kello on korjattu, haluaisin mielelläni vähän teetä. Mutta ei ennen kuin kello on korjattu."

Rouva Hall oli lähtemäisillään huoneesta — hän ei tällä kerralla yrittänyt saada keskustelua alkuun, koska ei halunnut Henfreyn läsnäollessa kuulla nolaavia sanoja — kun hänen vieraansa kysyi, oliko hän ryhtynyt mihinkään toimiin Bramblehurstiin jääneiden matkalaukkujen noutamiseksi. Emäntä vastasi puhuneensa asiasta postinkuljettajalle, joka voisi tuoda ne seuraavana päivänä.

"Olette siis varma, ettei se käy päinsä aikaisemmin?" kysyi matkustaja.

Rouva Hall vastasi myöntäen, mutta hyvin kylmäkiskoisesti.

"Haluan mainita teille", lisäsi vieras, "että olen kokeita tekevä tutkija. Olin niin viluissani ja väsynyt, etten tullut siitä puhuneeksi."

"Niinkö tosiaankin?" virkkoi rouva Hall, jonka mielenkiinto virisi.

"Ja minun matkatavarani sisältävät koneita ja välineitä."

"Ne ovat varmaankin hyvin hyödyllisiä kapineita", huomautti rouva Hall.

"Ja haluan tietysti mielelläni jatkaa tutkimuksiani."

"Se on selvä asia, herra."

"Se vaikutin, joka sai minut tulemaan Ipingiin", puheli vieras edelleen, varovasti harkiten, "oli halu päästä yksinäisyyteen. En halua, että minua häiritään työssäni. Paitsi työtäni, eräs tapaturma…"

"Sitähän minä ajattelinkin", tuumi rouva Hall itsekseen.

"Tekee syrjään vetäytymisen tavallaan välttämättömäksi. Silmäni ovat toisinaan niin heikot ja arat, että minun on tuntikausiksi sulkeuduttava pimeään — oikein lukittava itseni seinien sisälle. Toisinaan — silloin tällöin. Ei nyt, ei millään muotoa. Sellaisina hetkinä on pieninkin häiriö, vieraan tulo huoneeseen, ihan kiduttavan tuskallinen minulle… Nämä asiat pitäisi ymmärtää jo alussa."

"Aivan varmasti", sanoi rouva Hall. "Jos saisin olla niin rohkea ja kysyä…"

"Siinä on luullakseni kaikki", vastasi vieras niin tyynen ja vastaanväittämättömän lopullisesti kuin hän osasi, milloin vain tahtoi. Rouva Hall jätti kysymyksensä ja myötätuntonsa parempaan tilaisuuteen.

Rouva Hallin lähdettyä huoneesta jäi matkustaja yhä seisomaan tulen eteen ja tuijottamaan, niinkuin Henfrey sanoi, kellon korjausta. Henfrey teki työtään lamppu vieressään, ja vihreä varjostin loi hohtavaa valoa hänen käsiinsä, kellon kaappiin ja pyöriin ja jätti muun osan huonetta pimeäksi. Kun hän katsahti toisaalle, pyöri hänen silmissään värillisiä pilkkuja. Luonnostaan uteliaana hän oli ottanut koneiston esille, mikä oli ihan tarpeeton toimenpide — haluten viivytellä lähtöään ja ehkä päästä puheisiin vieraan kanssa. Mutta matkustaja seisoi paikallaan ääneti ja liikkumatta. Se alkoi vähitellen hermostuttaa Henfreytä. Hänestä tuntui kolkon yksinäiseltä huoneessa. Katsahtaessaan tulisijaan päin hän näki harmaana ja hämäränä kääreisiin verhotun pään ja suunnattomat, tummat silmälasit, jotka tuijottivat kiinteästi vihreiden pilkkujen lennellessä niiden edessä. Se tuntui Henfreystä niin kamalalta, että he jäivät hetkiseksi tuijottamaan hievahtamatta toinen toiseensa. Sitten Henfrey jälleen käänsi katseensa. Kerrassaan hankala asema! Olisi mielellään tahtonut sanoa jotakin. Huomauttaisiko hän, että ilma oli hyvin kylmä tähän vuodenaikaan?

Hän katsahti vieraaseen kuin tähdätäkseen tämän alkulaukauksen.

"Ilma…" aloitti hän.

"Miksette lopeta ja lähde pois?" kysyi jäykkä olento ilmeisesti vaivoin hilliten raivoaan. "Teidänhän olisi vain kiinnitettävä tuntiosoitin kohdalleen. Tehän suorastaan puijaatte minua."

"Kuulkaahan, herra — minuutti vain enää. Minä vain silmäilin…" ja

Henfrey lopetti työnsä ja lähti pois.

Mutta hän oli äärettömän loukkaantunut. "Hitto vieköön!" mutisi hän tallustellessaan kylätietä lumisateessa, "täytyyhän kelloa joskus korjata, totisesti."

Ja vielä: "Eikö teihin saa katsoa? Rumilukseen!"

Ja sitten taas: "Nähtävästi ei. Jos poliisi ajaisi teitä takaa, ette voisi olla paksummissa kääreissä ja siteissä."

Gleesonin nurkassa hän näki Hallin, joka oli äskettäin nainut "Vaunujen ja Hevosten" majatalon emännän ja nyt ajoi Ipingin vaunuja, kun ihmiset sattumalta niitä tarvitsivat, Sidderbridge Junctioniin, ja joka nytkin oli sieltä paluumatkalla. Hall oli selvästikin "pysähtynyt vähän" Sidderbridgeen hänen ajotavastaan päättäen. "Mitä kuuluu, Teddy?" kysyi hän ohi mennessään.

"Teillä on eri veikeä olento kotona."

Hall pysähdytti hevosensa puhelunhaluisena. "Mikä se on?" kysyi hän.

"Kummallisen näköinen vieras on asettunut 'Vaunuihin ja Hevosiin'", virkkoi Teddy. "Totta totisesti!"

Ja hän ryhtyi elävin värein kuvailemaan Hallille tätä eriskummaista vierasta. "Tuntuu vähän valepuvulta, vai mitä? Minä haluaisin nähdä ihmisen kasvot, jos ottaisin hänet vastaan omiin huoneisiini", lisäsi Henfrey. "Mutta naiset ovat niin luottavaisia — kun on puhe vieraista. Hän on ottanut haltuunsa teidän huoneenne eikä ole edes ilmoittanut nimeään, Hall."

"Oikeinko tuo on totta?" virkkoi Hall, jolla oli hidas käsityskyky.

"Kyllä", vastasi Teddy. "Viikoksi. Mikä hän lieneekin, ette pääse hänestä eroon viikon päiviin. Ja hän odottaa monia matkalaukkujaan huomenna, niinkuin hän sanoo. Toivokaamme, ettei niissä ole kiviä, Hall."

Hän kertoi Hallille, kuinka hänen tätiään oli Hastingsissa huiputtanut eräs matkustaja, jonka laukut olivatkin tyhjät. Näin hän jätti Hallin epämääräiseen ja arvelevaan mielentilaan. "Lähdeppäs liikkeelle, vanha tammani", virkkoi Hall. "Minun täytyy tosiaankin ottaa asiasta selvä."

Teddy tallusteli edelleen, mieli tuntuvasti keventyneenä.

Mutta sen sijaan, että olisi ottanut "selvän asiasta", Hall sai palatessaan kovan läksytyksen vaimoltaan, koska oli viipynyt Sidderbridgessä niin kauan. Ystävällisiin kysymyksiin hän sai tiuskivia eikä suinkaan tarkkoja vastauksia. Mutta Teddyn kylvämä epäluulon siemen iti Hallin mielessä tällaisesta masentavasta kohtelusta huolimatta.

"Ette te naiset kaikkea ymmärrä", virkkoi Hall, päättäen ottaa varmemman selon oudon miehen persoonasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja hänen mentyään nukkumaan noin puolikymmenen aikaan Hall astui hyvin taistelunhaluisena vierashuoneeseen, katseli ankarasti vaimonsa kalustoa nimenomaan näyttääkseen, ettei matkustaja ollut täällä isäntä, ja tutki vähän ylenkatseellisesti erästä vieraan jättämää paperiarkkia, jossa oli matemaattisia tehtäviä. Vetäytyessään makuulle hän neuvoi rouva Hallia tarkoin katselemaan uuden tulokkaan matkakapineita, kun ne tulisivat seuraavana päivänä.

"Pidähän huolta omista asioistasi, Hall", sanoi rouva Hall, "minä kyllä hoidan omani".

Hän oli sitäkin halukkaampi näykkimään Hallia, kun vieras epäilemättä oli harvinaisen outo matkustaja, josta hän itsekään ei suinkaan ollut varma. Puoliyön aikaan hän heräsi unesta, jossa oli nähnyt suunnattomien, valkeiden, nauriintapaisten päiden laahautuvan jäljessään loppumattomien kaulojen huipulla, suurten mustien silmien hehkussa. Mutta järkevä nainen kun oli, hän hillitsi kauhunsa, kääntyi ja vaipui jälleen uneen.