Читать книгу Näkymätön mies - H. G. Wells - Страница 5

Sisällysluettelo

Tuhat yksi pulloa

Tämä omituinen mies singahti siis äärettömyydestä Ipingin kylään helmikuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä suojasään juuri alkaessa. Seuraavana päivänä tulivat hänen matkatavaransa sohjukelillä — ja kerrassaan ihmeelliset ne olivatkin. Niihin kuului pari matka-arkkua, tosiaan sellaisia kuin järkimiehellä voisikin olla, mutta niiden lisäksi tuli laatikko kirjoja — suuria, paksuja kirjoja, joista muutamissa oli käsittämätöntä kirjoitusta — ja tusinan verran tai ehkä enemmänkin koreja, laatikoita ja lippaita. Näissä oli olkiin pakattuja esineitä, jotka Hallin mielestä olivat lasipulloja hänen sivumennen uteliaasti penkoessaan olkia. Matkustaja, jolla oli verhonaan hattu, takki, hansikkaat ja viitta, tuli kärsimättömänä ulos Fearensiden ajoneuvoja vastaan, Hallin vaihtaessa ajajan kanssa muutamia sanoja, ennenkuin ryhtyisi auttamaan tavarain kantamista sisälle, eikä ollenkaan huomannut Fearensiden koiraa, joka ihastellen nuuski Hallin jalkoja.

"Tuokaa vihdoinkin ne arkut", virkkoi hän. "Olen jo tarpeeksi odottanut".

Ja hän astui rappusia myöten vaunujen peräpäätä kohti kuin tarttuakseen pienempään koriin.

Mutta tuskin oli Fearensiden koira nähnyt hänet, kun sen korvat nousivat pystyyn, ja se alkoi hurjasti murista. Vieraan kiirehtiessä alas portaita se loikkasi epävarmasti ja karkasi sitten suoraa päätä kiinni hänen käteensä. "Voih!" huudahti Hall peräytyen, sillä hän ei ollut mikään sankari koirien parissa, ja Fearenside kiljui: "Maahan!" ja läiskäytti ruoskaansa.

He näkivät koiran irroittaneen hampaansa kädestä, kuulivat potkaisun ja huomasivat koiran tekevän syrjähypyn, tarttuvan kiinni vieraan sääreen, jolloin hänen housunsa kuuluivat repeävän. Silloin sattui Fearensiden ruoskan ohuempi pää koiraan, joka kauhusta ulvahtaen peräytyi vaunujen pyörien alle. Kaikki tuo kesti vain vajaan puolen minuutin. Ei kukaan puhunut, kaikki huusivat. Vieras vilkaisi pikaisesti repeytyneeseen hansikkaaseensa ja sääreensä, näytti aikovan kumartua katsomaan jälkimäistä, mutta kääntyi sitten ja syöksyi nopeasti portaita ylös majataloon. He kuulivat hänen päistikkaa rientävän käytävän poikki ja ylös makuuhuoneeseensa matottomia portaita pitkin.

"Kuuleppas sinä, peto", sanoi Fearenside kömpien vaunuista maahan ruoska kädessään, koiran katsellessa häntä pyörän läpi. "Tulehan tänne!" jatkoi hän. "Parasta on nyt tulla."

Hall oli seisonut suu ammollaan. "Koira puri häntä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä häntä katsomaan."

Ja hän juosta hölkytti vieraan jäljessä. Käytävässä hän tapasi rouva

Hallin. "Ajajan koira", virkkoi hän, "puri häntä".

Hän asteli kiireesti yläkertaan, ja kun matkustajan huoneen ovi oli raollaan, työnsi hän sen auki ja aikoi astua sisään muitta mutkitta, sillä hän oli myötätuntoisella mielellä.

Ikkunankaihdin oli vedetty alas ja huone hämärä. Hän huomasi vilahdukselta kerrassaan oudon ilmiön, joka näytti häntä kohti heiluvalta poikkihakatulta käsivarrelta, ja kasvot, joissa oli kolme suurta epämääräistä valkoista läikkää aivan kuin vaalean orvokin terässä. Silloin hän sai kovan iskun rintaansa ja singahti takaisin. Ovi läjähti kiinni vasten hänen kasvojaan ja väännettiin lukkoon. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hänellä ollut ollenkaan aikaa tarkasteluun. Muodottomien hahmojen vilahdus, isku ja tärähdys. Siinä hän seisoi pienellä hämärällä portaiden siltamalla ihmetellen, mitä hän oikein olikaan nähnyt.

Muutamien minuuttien kuluttua hän yhtyi siihen pieneen ryhmään, joka oli kokoontunut "Vaunujen ja Hevosten" ulkopuolelle. Fearenside kertoi juttua taas toiseen kertaan. Rouva Hall sanoi, ettei hänen koirallaan ollut mitään oikeutta purra majatalon vieraita. Sekatavarakauppias Huxter tien toiselta puolelta seisoi siinä kyselemässä, niinikään seppä Sandy Wadgers arvostelemassa, sitäpaitsi vaimoja ja lapsia, jotka kaikki puhelivat tylsästi: "Äläppäs vain anna sen purra minua, muista se"; "ei ole oikein pitää sellaisia koiria"; "miksi se sitten puri häntä?" ja niin edespäin.

Hallista, joka tuijotti heihin portailta ja kuunteli, tuntui uskomattomalta, että hän oli nähnyt jotakin niin kummallista yläkerrassa. Sitäpaitsi oli hänen sanavarastonsa liian rajoitettu riittääkseen hänen vaikutelmiensa kuvailemiseen.

"Hän väittää tulevansa toimeen ilman apua", virkkoi hän vastaukseksi vaimonsa kysymykseen. "Meidän on kai parasta ruveta kuljettamaan sisälle hänen matkatavaroitaan."

"Hänen pitäisi heti syövyttää sitä tulella", sanoi rouva Hall, "varsinkin jos se on vähänkään tulehtunut".

"Minä ampuisin koiran, niin minä vain tekisin", huomautti eräs nainen joukosta.

Äkkiä alkoi koira uudelleen ulvoa.

"Tulkaahan viimein!" huusi vihainen ääni oviaukosta. Siinä seisoi vieras, huivi leuan ympäri käärittynä, kaulus pystyssä ja hattu taivutettuna alaspäin. "Mitä pikemmin saatte tavarat sisälle, sitä parempi." Eräs pihalla seisojista väitti hänen vaihtaneen housuja ja hansikkaita.

"Saitteko pahan haavan, herra?" kysyi Fearenside. "Minä olen peräti pahoillani, että koira…"

"En pienintäkään", vastasi vieras. "En edes nahan repeämää. Tuokaa nyt tavarat joutuin."

Sitten hän kirosi hiljaa, niin väitti Hall.

Kohta kun ensimmäinen kori oli matkustajan määräysten mukaan kannettu vierashuoneeseen, kävi hän siihen käsiksi tavattoman kiihkeästi ja alkoi purkaa sitä, hajoittaen olkia, vähintäkään välittämättä rouva Hallin matosta. Sieltä hän otti pulloja — pieniä, paksuja, jauhetta sisältäviä pulloja, pieniä ja hoikkia pulloja, joissa oli värillisiä ja valkeita nesteitä, pitkulaisia sinisiä pulloja, joissa oli nimilappu myrkkyä, pyöreitä pulloja, joilla oli hoikat kaulat, suuria vihreitä lasipulloja, suuria valkeita lasipulloja, pulloja, joissa oli lasikorkit ja nimilappu kiiltävästä lasista, pulloja, joissa oli puiset tuppilot, viinipulloja, ruokaöljypulloja — ja laski ne riveihin lipastolle, uunin reunalle, ikkunan edessä olevalle pöydälle, ympäri lattiaa, kirjahyllylle — kaikkialle. Bramblehurstin apteekki ei voinut kerskailla niin monista pulloista. Se oli merkillinen näky. Kori toisensa jälkeen työnsi esiin pulloja, kunnes kaikki kuusi olivat tyhjät ja pöydällä korkea kasa olkia. Ainoat esineet, jotka ilmestyivät näistä koreista pullojen keralla, olivat joukko koeputkia ja huolellisesti pakattu vaaka.

Purettuaan korien sisällyksen vieras siirtyi ikkunan luo ja ryhtyi työhön, vähintäkään välittämättä hujan hajan jääneistä oljista, sammuneesta tulesta, ulkona olevasta kirjalaatikosta tai muista yläkertaan kannetuista matka-arkuista ja kapineista.

Kun rouva Hall toi hänelle päivällistä, oli hän jo niin kokonaan vaipunut työhönsä, tiputellen pulloista pieniä pisaroita koeputkiin, ettei kuullut emännän askeleita, ennenkuin tämä oli lakaissut pois olkikasan ja pannut tarjottimen pöydälle, ehkä jonkun verran tarmokkaasti, nähdessään missä kunnossa lattia oli. Sitten vieras puolittain käänsi päätään ja palautti sen taas paikalla entiseen asentoon. Mutta rouva Hall huomasi hänen ottaneen silmälasit pois. Ne olivat hänen vieressään pöydällä, ja näytti siltä kuin hänen silmäkuoppansa olisivat olleet kerrassaan tyhjät. Sitten vieras pani silmälasit jälleen kohdalleen ja kääntyi katselemaan emäntää. Tämä aikoi juuri ryhtyä valittelemaan lattialle kasatuista oljista, kun vieras ennätti hänen edelleen.

"Toivoisin, ettette tulisi sisälle koputtamatta", virkkoi hän ihan luonnotonta kiukkua ilmaisevalla äänenpainolla, joka oli hänelle niin ominainen.

"Minä koputin, mutta nähtävästi…"

"Ehkä niin. Mutta minun tutkimuksissani — minun peräti tärkeissä ja välttämättömissä tutkimuksissani — pieninkin häiriö, oven raottaminen… Minun täytyy pyytää teitä…"

"Aivan niin, herra. Voittehan lukita oven, jos kerran olette tuollainen. Milloin tahansa."

"Siinäpä hyvä aate", vastasi vieras.

"Nämä oljet sitten. Jos uskaltaisin huomauttaa…"

"Älkäähän nyt! Jos oljista on kiusaa, niin merkitkää ne laskuun." Ja hän mutisi emännälle sanoja, jotka epäilyttävästi muistuttivat kirouksia.

Hän oli niin kummallisen näköinen seisoessaan siinä hyökkäävänä ja vimmastuneena pullo toisessa ja koeputki toisessa kädessä, että rouva Hall melkein pelästyi. Mutta hän oli päättäväinen nainen. "Siinä tapauksessa haluaisin tietää, herra, mitä pidätte kohtuullisena…"

"Shillingiä — merkitkää shillingi. Varmaankin shillingi riittää?"

"Olkoon niin", sanoi rouva Hall, ottaen esille liinan ja ruveten levittämään sitä pöydälle. "Jos olette tyytyväinen, niin tietysti…"

Vieras kääntyi ja istuutui takinkaulus emäntään päin.

Koko iltapäivän hän työskenteli ovi lukittuna. Ja enimmäkseen hiljaa, niinkuin rouva Hall saattoi todistaa. Mutta kerran kuului tärähdys ja yhteen kalahtavien pullojen helinää, ikäänkuin olisi isketty nyrkkiä pöytään. Sitten saattoi erottaa lattialle viskattujen lasien kilinää ja vähän myöhemmin nopeaa astelua huoneen poikki. Peläten, että jotakin oli hullusti, rouva Hall meni ovelle ja kuunteli välittämättä koputtaa.

"En voi jatkaa tätä", raivosi vieras, "en voi jatkaa! Kolmesataa tuhatta, neljäsataa tuhatta! Tuollainen hirveä määrä! Petetty! Koko elämäni ajan se voi ahdistaa minua!… Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä sentään!… Hullu! hullu!"

Tarjoiluhuoneesta kuului kengännaulojen kopinaa kivilattialla ja rouva Hallin täytyi, vastoin tahtoaankin poistua siitä paikasta, jossa oli kuunnellut vieraan yksinpuhelua. Hänen palatessaan oli huoneessa ihan hiljaista, paitsi että kuului sen tuolin heikkoa narinaa, jolla vieras istui, ja pullon helinää silloin tällöin. Kaikki oli ohi, vieras oli taas ryhtynyt työhönsä.

Viedessään sisälle teetä rouva Hall huomasi eräässä huoneen nurkassa koveron peilin alapuolella lasinsirpaleita ja keltaisen tahran, joka oli huolimattomasti pyyhkäisty pois. Hän huomautti siitä.

"Merkitkää se laskuun", sähisi vieras. "Älkää Jumalan tähden vaivatko minua! Jos tapahtuu vahinkoa, niin merkitkää se laskuun", ja hän merkitsi yhä numeroita edessään olevaan muistikirjaan.

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Fearenside salaperäisesti.

Oli myöhäinen iltapäivä, ja he istuivat Iping Hangerin pienessä oluttuvassa.

"No mitä?" kysyi Teddy Henfrey.

"Se koskee sitä miestä, jota koirani puri. Kuulkaapas, hän on musta. Ainakin hänen säärensä. Näin sen hänen housujensa ja hansikkaan repeämästä. Olisi voinut odottaa näkevänsä jotakin vaaleaa, eikö niin? Mutta ei — mitään sellaista ei näkynyt. Vain mustaa. Sanonpa teille, että hän on yhtä musta kuin minun hattuni."

"Sepä kummaa!" ihmetteli Henfrey. "Kerrassaan merkillinen juttu. Mutta hänen nenänsähän on yhtä heleä kuin maalattu!"

"Niin on", myönsi Fearenside. "Sen tiedän. Nyt kerron sinulle, mitä arvelen. Se mies on kirjava, Teddy, toisin paikoin musta, toisin valkea. Ja hän häpeää sitä. Hän on jotakin sekarotua, ja väri on levinnyt häneen eri läikkinä eikä ole sekaantunut. Olen kuullut sellaisesta ennenkin. Ja niin käy tavallisesti hevosten, niinkuin kuka tahansa voi huomata."