Читать книгу Näkymätön mies - H. G. Wells - Страница 6

Sisällysluettelo

Cuss haastattelee vierasta

Olen kuvaillut jokseenkin yksityiskohtaisesti muukalaisen saapumista Ipingiin, jotta lukija ymmärtäisi hänen aikaansaamansa omituisen vaikutuksen. Mutta lukuunottamatta kahta kummallista tapausta saattaa hänen oleskeluaan koskevat asianhaarat sivuuttaa hyvin lyhyesti siihen erikoiseen päivään asti, jolloin vietettiin klubin juhlaa.

Rouva Hallin kanssa hänellä sattui monta kahakkaa kotoisen järjestyksen vuoksi, mutta huhtikuun loppuun asti, jolloin näkyi ensi merkkejä rahanpuutteesta, hän joka tapauksessa voitti emäntänsä sillä helpolla keinolla, että suoritti eri maksun. Hall ei pitänyt hänestä ja arveli milloin vain uskalsi, että olisi viisainta päästä eroon vieraasta. Enimmäkseen hän kuitenkin uljaasti salasi vastenmielisyytensä ja vältti vierastaan niin paljon kuin mahdollista.

"Odotappas kesään asti", virkkoi rouva Hall ymmärtäväisesti, "jolloin taiteilijat alkavat tulla. Silloin saamme nähdä. Hän voi olla vähän komenteleva, mutta täsmällisesti maksetut laskut ovat täsmällisesti maksettuja laskuja, mitä sitten sanonetkin."

Vieras ei käynyt kirkossa eikä vaatteittensakaan puolesta tehnyt mitään erotusta pyhän ja arkipäivien välillä. Rouva Hallin mielestä hän teki työtä hyvin oikullisesti. Joinakin päivinä hän tuli varhain alakertaan ja työskenteli yhtämittaisesti. Toisina hän nousi myöhään, kulki huoneessaan kiivaasti edestakaisin tuntikausia, poltteli tai nukkui istuen nojatuolissa tulen ääressä. Hänellä ei ollut minkäänlaista yhteyttä kylän ulkopuolisen maailman kanssa. Hänen mielenlaatunsa pysyi edelleenkin perin epäluotettavana. Enimmäkseen hän käyttäytyi kuin mies, jota vaivaa melkein sietämätön ärtyisyys, ja kerran tai pari hän katkaisi, repi, särki tai murskasi esineitä äkillisessä väkivaltaisuuden puuskassa. Hänen tapansa puhella itsekseen matalalla äänellä kävi yhä yleisemmäksi, mutta vaikka rouva Hall kuunteli tunnollisesti, ei hän saanut vähintäkään selvää kuulemastaan.

Harvoin hän liikkui ulkona päivisin, mutta hämärässä hänellä oli tapana lähteä liikkeelle tiukasti verhottuna, yhdentekevää oliko kylmä vai ei, ja hän valitsi yksinäisimmät polut tai tiet, joita puut ja töyräät enimmin varjostivat. Hänen mulkoilevat silmälasinsa ja kaameat, sidotut hatun varjostamat kasvonsa ilmestyivät epämiellyttävän äkkiä pimeydestä jonkun kotiin palaavan työmiehen eteen, ja Teddy Henfrey, syöksähtäessään eräänä iltana ulos "Tulipunaisen Takin" ravintolasta puolikymmenen aikaan, pelästyi hurjasti pelkän pääkallon näköistä päätä (hän käveli hattu kädessä), johon äkkiä lankesi valoa avoimesta ravintolan ovesta. Lapset, jotka näkivät hänet iltamyöhään, uneksivat möröistä, ja epäilyttävältä näytti, olivatko pojat hänestä vastenmielisempiä kuin hän pojista, mutta joka tapauksessa oli vastenmielisyys kummallakin taholla hyvin voimakas.

Ehdottomasti oli niin merkillisen näköinen ja sillä tavalla käyttäytyvä henkilö tavallisena keskustelunaiheena Ipingin kaltaisessa kylässä. Paikkakuntalaiset käsittivät kovin eri tavalla hänen puuhansa. Rouva Hallille se oli arka asia. Kysyttäessä hän selitti hyvin varovasti, että vieras oli "eksperimenteeraava tutkija", sivuuttaen sievästi monta tavua kuin salakuoppia peläten. Kun häneltä kysyi, mitä "eksperimentteeraava" tutkija oli, sanoi hän jonkinlaista etevämmyyttä vihjaisten, että useimmat sivistyneet ihmiset tiesivät, mitä se oli, ja että se merkitsi niin paljon kuin "salattujen asiain keksijä". Hänen vierastaan oli muka kohdannut tapaturma, joka oli joksikin aikaa pilannut hänen kasvojensa ja käsiensä värin, ja kun hänellä oli tunteellinen luonne, ei häntä haluttanut kiinnittää asiaan yleisön huomiota.

Kun rouva Hall ei ollut saapuvilla, lausuttiin hyvinkin usein sellaisia arveluita, että matkustaja oli rikollinen, joka koetti päästä lain kourista peittämällä itsensä poliisin silmiltä. Tämä ajatus oli lähtöisin Teddy Henfreyn aivoista. Ei tiedetty mitään mainitsemisen arvoista rikosta tapahtuneeksi helmikuun puolivälin tai loppupäivien jälkeen. Kansalliskoulun koetteelle määrätyn apulaisen Gouldin mielikuvituksessa tämä käsitys muuttui sellaiseksi, että vieras oli valepukuinen anarkisti, joka valmisteli räjähdysaineita, ja hän päätti ryhtyä niihin salapoliisin toimenpiteisiin, joihin hänen aikansa riitti. Nämä puuhat ilmenivät enimmäkseen siten, että hän katsoi hyvin tarkasti muukalaiseen, milloin vain näki hänet, tai kyseli ihmisiltä, jotka eivät olleet koskaan nähneet vierasta. Mutta hän ei saanut selville mitään.

Toinen mielipiteiden suunta noudatti Fearensidea ja joko hyväksyi käsityksen, että hän oli kirjava, tai jonkin muunnoksen siitä. Niinkuin esimerkiksi Silas Durgan, jonka kuultiin vakuuttavan, että "jos hän tahtoisi näyttäytyä Aatamin puvussa, hän rikastuisi tuossa tuokiossa", ja — jonkun verran teologi kun oli — vertaavan vierasta mieheen, jolla oli yksi leiviskä. Sellaistakin mielipidettä esitettiin, että matkustaja oli vaaraton vähäjärkinen. Tällä käsityksellä oli se etu, että kaikki seikat oli sen avulla helppo selittää. Näiden pääryhmien välillä oli epäilijöitä ja sovittelijoita. Sussexilaiset eivät ole kovinkaan taikauskoisia, ja vasta huhtikuun alkupuolella sattuneiden tapausten jälkeen ensi kerran kuiskattiin kylässä ajatus, että tässä oli jotakin yliluonnollista. Silloinkin sitä uskoivat vain naiset.

Mutta mitä tahansa hänestä vain ajateltiinkin, oli Ipingin asukkaille yhteistä se, etteivät he pitäneet hänestä. Hänen ärtyisyytensä, vaikka sen olisi voinut käsittää kaupunkilaisessa henkisen työn tekijässä, oli näistä rauhallisista sussexilaisista hämmästyttävä. Tuon tuostakin heitä ihmetyttivät hänen kiihkeät liikkeensä; kiivaasti kävellessään pimeän tultua hän oli törmännyt heihin rauhallisen nurkan takaa, lyijypäisellä kepillään hän uhkasi kaikkia uteliaita tunkeilijoita, hämärä miellytti häntä siinä määrin, että hän sulki ovet, veti alas kaihtimet, sammutti kynttilät ja lamput — kuka saattoi hyväksyä tuollaista menettelyä? He vetäytyivät syrjään hänen kulkiessaan kylässä, ja kun hän oli päässyt ohitse, oli nuorilla humoristeilla tapana nostaa takkinsa kaulus ja painaa hatun reuna alas ja astella hermostuneesti hänen jäljessään, matkien hänen salaperäistä käytöstään. Siihen aikaan laulettiin yleisesti erästä laulua, jonka nimi oli "Mörkömies". Neiti Satchell oli laulanut sen koulusalissa pitämässään konsertissa — kirkon lamppujen hyväksi ja senjälkeen, milloin tahansa pari kyläläistä oli yhdessä vieraan ilmestyessä, kuuli vihellettävän tahtia tai paria tästä säveleestä enemmän tai vähemmän selvästi. Myöskin myöhästyneillä pikku lapsilla oli tapana huutaa "Mörkömies" hänen jälkeensä ja lähteä juoksemaan vavisten ja ylpeinä uskaliaasta teostaan.

Haavuri Cuss oli ihan menehtymäisillään uteliaisuudesta. Siteet kiihoittivat hänen ammatillista harrastustaan, huhu tuhannesta yhdestä pullosta herätti hänessä kateellista huomiota. Koko huhti- ja toukokuun ajan hän tavoitteli tilaisuutta puhella vieraan kanssa ja vihdoin helluntain tienoilla hän ei malttanut enää kauemmin, vaan keksi puolustuksekseen avustuslistan kylän sairaanhoitajattaren hyväksi. Hämmästyksekseen hän huomasi, ettei Hall tiennyt vieraansa nimeä.

"Hän mainitsi nimen", virkkoi rouva Hall — mikä väite oli aivan perusteeton, "mutta minä en kuullut sitä oikein". Hänestä tuntui kovin typerältä olla tietämättä matkustajan nimeä.

Cuss koputti vierashuoneen ovelle ja astui sisään. Sieltä kuului selvästi kirous.

"Suokaa anteeksi tunkeilevaisuuteni", virkkoi Cuss. Samassa ovi sulkeutui ja katkaisi rouva Hallilta tilaisuuden kuulla keskustelun jatkoa.

Hän saattoi erottaa äänten mutinaa seuraavien kymmenen minuutin kuluessa, sitten hämmästyksen huudon ja jalkojen kopinaa; tuoli paiskattiin sivulle, joku räjähti nauramaan, nopeat askeleet lähenivät ovea, ja Cuss ilmestyi takaisin kasvot valkeina ja silmät tuijottavina. Hän jätti oven auki takanaan ja katsahtamatta rouva Halliin syöksi käytävän poikki ja hyppäsi alas portaita, ja pian hän kuului päätäpahkaa juoksevan pitkin tietä. Hänellä oli hattu kädessään. Rouva Hall seisoi tarjoilupöydän takana katsellen avointa vierashuoneen ovea kohti. Silloin hän kuuli vieraan naurahtavan rauhallisesti ja astuvan huoneen poikki. Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja siltä paikalta, missä hän seisoi. Vierashuoneen ovi paukahti kiinni, ja taas oli kaikki hiljaa.

Cuss meni suoraa päätä kylän ylälaitaan Buntingin kappalaisen puheille.

"Olenko minä hullu?" kysyi Cuss ensi sanoikseen astuessaan sisälle pieneen viheliäiseen lukuhuoneeseen. "Näytänkö minä mielipuolelta?"

"Mitä on tapahtunut?" tiedusti kappalainen pannen ison kiekuraisen simpukankuoren valmistuvan saarnansa irtolehdille.

"Majatalossa asustava mies…"

"No mitä hänestä?"

"Antakaa minulle vähän juomista", virkkoi Cuss ja istuutui.

Kun hänen hermonsa olivat rauhoittuneet lasillisesta halpaa sherryviiniä — muuta juomaa ei kunnon kappalaisella ollut — kertoi hän äskeisestä keskustelustaan.

"Menin sisälle", huohotti hän, "ja aloin pyytää nimikirjoitusta sairaanhoitajattaren avustuslistaan. Hän oli pistänyt kädet taskuunsa minun tullessani sisälle ja istuutui raskaasti tuoliinsa. Tuhahti sitten nenäänsä. Mainitsin hänelle kuulleeni hänen harrastavan tieteellisiä asioita. Hän sanoi: 'Kyllä'. Tuhahti sitten taas. Tuhahteli sitten kaiken aikaa, ilmeisesti hän oli perinpohjin vilustunut. Eikä ihmekään, kun tuolla lailla käärii itsensä. Minä esitin sairaanhoitajattaren asian ja pidin silmiäni kaiken aikaa auki. Pulloja — kemiallisia aineita — kaikkialla. Vaaka, koeputkia pienillä jalustoilla ja keltaesikon tuoksua. Kirjoittaisiko hän alle? Sanoi miettivänsä sitä. Kysyin häneltä suoraan, tutkiko hän. Sanoi tutkivansa. Oliko pitkä työ? Hän kävi kovin ärtyisäksi ja sanoi: 'Kirotun pitkä', puhaltaen korkin ulos, niin sanoakseni. 'Niinkö?' virkoin minä. Ja silloin pääsi kiukku valloilleen. Mies oli ihan kiehumispisteessä, ja minun kysymykseni sai hänet kuohahtamaan yli äyräittänsä. Hänelle oli annettu ohje — mitä kallisarvoisin ohje — mihin tarkoitukseen, sitä hän ei tahtonut sanoa. Oliko se lääkärin resepti? 'Lempo teidät vieköön! Mitä te oikein kalastelette?' Minä puolustauduin. Arvokasta nuuskahtelemista ja yskimistä. Hän tyyntyi taas. Hän oli lukenut sen. Viisi ainesta. Hän pani sen pöydälle. Sitten hän käänsi päätään. Ikkunasta käyvä tuulenveto kohotti paperin ilmaan. Suhinaa ja kahinaa. Hän sanoi työskentelevänsä huoneessa, jossa oli avoin tulisija. Näin vain välähdyksen, ja resepti syttyi tuleen ja nousi savupiippuun. Hän hyökkäsi sitä kohti, juuri kun se kohahti ylös. Noin! Samassa pisti hänen käsivartensa esiin kuin valaistakseen hänen juttuaan."

"Entä sitten?"

"Ei mitään kättä. Vain tyhjä hiha. Voi ihmettä! Ajattelin, että se on epämuodostuma. Hänellä on korkista käsivarsi, otaksuin, ja nyt hän on ottanut sen pois. Mutta siinä on sittenkin jotakin kummallista, mietiskelin. Mikä hitto pitää hihaa ylhäällä ja avoinna, jollei siellä ole mitään sisällä? Siellä ei ollut mitään, sen vakuutan. Ei mitään ainakaan taipeeseen asti. Saatoin nähdä hihan sisälle ihan kyynärpäähän saakka, ja vaatteen repeämän läpi paistoi valoa. 'Hyvä Jumala!' sanoin. Sitten hän seisahtui. Tuijotti minuun tyhjillä mulkosilmillään ja sitten hihaansa."

"Entä sitten?"

"Siinä kaikki. Hän ei lausunut sanaakaan, tuijotti vain ja pani hihan nopeasti takaisin taskuunsa. 'Aioin sanoa', virkkoi hän, 'että resepti paloi, eikö palanut?' Kysyvä yskähdys. 'Kuinka lemmossa', sanoin, 'voitte liikuttaa tyhjää hihaa tuolla lailla?' 'Tyhjää hihaa?' 'Niin', vastasin, 'tyhjää hihaa'. 'Sehän on tyhjä hiha, vai mitä? Tehän näitte, että se oli tyhjä hiha?' Hän nousi seisomaan suoraksi. Minäkin nousin. Hän tuli minua kohti kolmella hyvin hitaalla askeleella ja jäi seisomaan ihan viereeni. Sitten hän nuuskahti häijysti. Minä en räpyttänyt silmäänikään, vaikka menenpä hirteen, jolleivät siteisiin kääritty nuppi ja silmäkaihtimet ole kyllin kauheita hermostuttaakseen ketä tahansa."

'Sanoitte hihan olleen tyhjän?' sanoi hän taas. 'Aivan niin', sanoin. Tuijottamisesta ja sanattomuudesta voi paljaskasvoinen ja silmälasiton mies pelästyä. Sitten hän hyvin hitaasti veti hihan jälleen taskustaan ja nosti käsivartensa minua kohti kuin olisi taas tahtonut näyttää sitä minulle. Hän teki sen hyvin, hyvin hitaasti. Minä katselin sitä. Tuntui kestävän iankaikkisen kauan. 'No niin', virkoin rykäisten, 'siellä ei ole mitään'.

"Täytyihän jotakin sanoa. Aloin tuntea pelkoa. Saatoin selvästi nähdä hihan sisälle. Hän ojensi sen suoraksi minua kohti, hitaasti, hitaasti — aivan näin, — kunnes kalvosin oli kuuden tuuman päässä kasvoistani. Kauhean kummallista oli nähdä tyhjän hihan tuolla lailla lähestyvän! Ja sitten…"

"Entä sitten?"

"Jokin — se tuntui etusormelta ja peukalolta — nipisti nenääni."

Bunting alkoi nauraa.

"Siinä ei ollut kuitenkaan mitään!" sanoi Cuss, ja hänen äänensä kohosi ihan huudoksi "mitään" sanan kohdalla. "Kyllähän teidän sopii nauraa, mutta uskokaa pois, että silloin pelästyin. Löin kovasti hänen kalvosintaan, käännyin ja syöksin ulos huoneesta — jätin hänet…"

Cuss vaikeni. Ei voinut epäilläkään, että hänen pakokauhunsa oli vilpitön. Hän käännähti avuttoman näköisenä ja otti toisen lasin erinomaisen kappalaisen hyvin huonoa viiniä. "Lyödessäni hänen kalvosintaan", lisäsi Cuss, "tuntui minusta aivan kuin olisin lyönyt käsivartta, uskokaa pois."

"Eikä siinä kuitenkaan ollut minkäänlaista käsivartta! Ei käsivarren ituakaan!"

Herra Bunting ajatteli asiaa. Hän katsahti epäluuloisesti Cussiin. "Se on peräti merkillinen juttu", sanoi hän. Hän näytti tosiaankin kovin viisaalta ja vakavalta. "Sepä on kerrassaan merkillinen juttu", sanoi herra Bunting pontevasti kuin tuomiota julistaen.