Читать книгу Siltalan pehtori - Harald Selmer-Geeth - Страница 6

Sisällysluettelo

Siltala, 14 p:nä toukok.

Rakas veli!

Ompa hauskaa nähdä, mitä töistäni täällä tulee. Antaa itseään ilkeän akan kohdella kuin koiraa, nousukkaan, joka luulee jokin olevansa ja käy kenossa kauloin saatuaan hiukan enemmän pyöreää taskuunsa kuin muut — sitä en suvaitse, sen kylläkin arvaat. Ajattelehan — täällä sydänmaalla ei pehtori sellainen kuin minä kuulu "seurapiiriin" — se on minulle selvästi osotettu!

Odotappas, niin kerron sulle!

Saavuin tänne niin huonolla kelillä, että koko ruumistani särki. Saattajanani oli tuomari, joka toimitti minut tänne, ja perillä hän esitti minut uutena pehtorina väelle. Senjälkeen hän läksi tiehensä ja minulle neuvottiin asuntoni, pari huonetta, joiden lattioita ei vielä kertaakaan oltu talon rakentamisen jälkeen, sataan tai pariinsataan vuoteen, pesty — näytti siltä kuin ne joku aika sitten olisi maalattu mustiksi — ja joiden hirsiseinistä, jotka olivat paikkapaikoin peitetyt vanhoilla sanomalehdenliuskoilla ja kuvapapereilla, ja savustuneista kattoparruista levisi ryssänlehtien tukauttava haju. Huonekaluina oli puupenkkejä ja pöytä, muutamia vaarnatuoleja, kurja telttasänky vaatteineen, jommoisia en ole nähnyt edes torppareillammekaan. Kaikki niin tavatonta, että aloin nauraa — kuuleppas, en ollut varmaankaan nauranut pitkiin aikoihin, koska se tuntui niin oudolta. Tahtoisinpa tietää, mitä Lagström ajattelisi, jos hänen täytyisi muuttaa asunnostaan tällaisiin huoneisiin! Ja täällä on entinen vouti asunut vaimon ja viiden lapsen kera! Mitään keittiötä ei ollut, mutta toisessa huoneessa oli avoin tulisija — sillä he olivat keittäneet.

Mutta yön mittaan yhä vaan parani. Silloin sai kaikki hengen — lattiat, seinät, katot, huonekalut — kaikilla oli lukemattomat asukkaansa, jotka kävivät kimppuuni sängyssä. Sorruin pian ylivoiman alle ja pakenin.

Käveltyäni pari tuntia hangella tähtien verkkaan himmenevässä tuikkeessa alkoi sarastaa, ja minä kävin päärakennukselle, missä kummastuneelle palvelusväelle selitin, etteivät huoneeni olleet asuttavissa ja määräsin heidän antamaan itselleni vastaiseksi jonkun suojan herrasväen huoneustossa — määräsin, sanon, sillä ensialuksi he yksimielisesti panivat vastaan. Minun täytyi selittää, että otin asian vastuulleni ja kirjottaisin siitä kapteeninrouvalle.

Tiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa hänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella hänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua huoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa käytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi kyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi paremminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen juttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita yhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut käsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan — ainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen saattoi tapahtua — huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään valittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi olla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja pyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin, jos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli poistua, sen hän tahtoi ja määräsi.

Ei se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin sanoista kuin kirjotuksestakin — miltei miehen käsiala. Mutt'en ole minäkään hellempiä — jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan täällä ole.

Seurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että vastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa maitokammaria ja pitää taloutta väelle — minulle tietysti myöskin, koska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli viidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka — ainakin itse mielestään — ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun, sekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he heittävät minulle.

Ja miten uskovat salaisuuksiaan!

Oikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä, sillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat he kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään — ukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan — oli hän joutunut tuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin kanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut akkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.

"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on kuulemma ollut rutiköyhä — köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana saamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu ystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!"

Mutta — kiirehtivät he selittämään — vaikka hän sai puijatuksi ukon testamentintekoon — emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään. Meillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan miellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.

Heillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella — luulen kohta tuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen koko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta. Se minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin maatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.

Muistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että hän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen todellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas, täällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei heinäharavaa, ei edes kunnollista auraa — ja kuitenkin viisisataa kuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että paitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä ruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä kahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden — puhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja ja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään tähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä tuhlaamista — maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa varten — omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä korjataan eloa vaan puolet — ja tuskinpa puoliakaan — siitä mitä olisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä nykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta mitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa syödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa — sitä ei myös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan "varoja" hankkia itselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta laiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.

Paraimmat pellot ovat paljaana kivenä — toisin sanoen saroilla on valkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset aina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet. Ja kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin minulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi säilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?

Entäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan menehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa, millainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan mukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni tilaan — osapuilleen — sillä se on niin laaja, ettei sitä voi kuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi ulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan taivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää saloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt on minua aina houkutellut — ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua. Kartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä olevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.

Sentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja ratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne ja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.

Metsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä palsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja maassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki osottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on vallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin tunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän hirsikkometsän — samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin Mustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä ruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon temppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja, ja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin Frankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo vanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista iloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän sammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana lumen jäleltä — silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta, tunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja aloin korkeaan ääneen laulaa:

Wer hat dich, du schöner Wald, aufgebaut, so hoch da droben?

Sammalmatto oli tasainen kuin lattia — ei katajapensasta, ei puunvesaa ei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka kannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän lentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen korkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa häämötti jotain punasta — pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh, sellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!

Useimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa läpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli, jopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän lähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää, niin siitä tulisi miljoonia — niin, varmaankin metsä silloin häviäisi. Ja jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku oikusta pitää tuollaista koristusta — vaikka tuskinpa ukko Lind siitä nautti.

Äkkiä huomasin, että voimani olivat kokonaan lopussa. Sillä olin yhä useammin, kulkiessani eteenpäin metsässä, ruvennut vajoamaan sammaleeseen, milloin polviin, milloin haaroihin saakka, väliin toinen, väliin molemmat jalkani. Koko tuo kaunis, silkonen sammal oli kaatuneiden jättiläisten kääriliina, jättiläisten, vielä suurempain kuin tämän uudelleen nousseen polveksen. Olin ajattelemattomasti tai oikeammin vain metsää ajatellen, kulkenut eteenpäin, ajattelematta paluumatkaa ja heikkeneviä voimiani. Ja nyt vajosin taas yhteen aukkoon seisoen siinä huohottaen, jalkani syvällä puunoksain tai runkojen välissä.

Olin kulkenut ainakin kolme kilometriä metsään — oli siis ainakin kolme kilometriä takaisin. Ja voimani pettivät äkkiä. Täällä ei ollut ihmisiä käynyt kymmeneen, kahteenkymmeneen, ehkei kolmeenkymmeneenkään vuoteen. Saattoipa vielä kulua kymmenkunta vuotta, ennenkuin kukaan löysi tänne. Jos nyt kurja sydämeni sattuisi pakahtumaan tai joku suoni heikoissa aivoissani katkeisi — niin ei kukaan milloinkaan saisi tietää, miten ja missä Polle Biörenstam päätti päivänsä!

Mutta sydän ei pakahtunut vielä tällä kertaa ja aivotkin kestivät. Temmastuani sitten jalkani irti ja hetkisen levähdettyäni, ryömin ylös ja iskien pyssynperällä edessäni sammaleen, ryhdyin tekemään paluumatkaa. Kauan se kesti — mutta hoiperoiden ja levähtäen, huipuillen ja eteeni koetellen, pääsin sieltä kuitenkin vihdoin pois.

Ja nyt olen miltei yhtä väsynyt kirjottamisesta. Ensikerralla enemmän.

Polle.