Читать книгу Siltalan pehtori - Harald Selmer-Geeth - Страница 8

Sisällysluettelo

Siltala, 5 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Minkälaisia odottamattomia tapauksia maailma sentään keksiikään, yllättääksensä niillä minun kaltaisiani jo valmiita kokelaita!

Herrasväki on tullut. En ollut heitä odottanut ennenkuin illan suussa, sillä heillä oli yli kuusi peninkulmaa matkaa ja vaunut oli tilattu aamujunalle. Mutta yhtä kaikki — juuri kun päivällisen jälkeen olin lähdössä työhön, kuulin lähenevää jyryä. Kun ikkunani ei ole pihan puolella, missä he astuisivat vaunuista, niin hiivin ulos eteiseen ja asetuin sinne piiloon, voidakseni salaa nähdä ja saada itselleni jonkinlaisen käsityksen kapteeninrouvastani, ennenkuin astuin hänen eteensä.

Olin luullut häntä ylpeäksi, miesmäiseksi, tuikeaksi naiseksi, kopeaksi ja pystynenäiseksi, mauttomasti koristelluksi — ja näen astuvan vaunuista hyvänlaisen, pienen, harmaahapsisen eukon, joka herttaisesti hymyillen tervehtii ja nyökäyttää päätään joka taholle ojentaen kätensä sekä Miinalle että Liinalle ja heidän äidilleen ja kaikille muille, puhuen ystävällisesti jok'ikiselle. No, eipä suinkaan hänen kanssansa mahda olla vaikea tulla toimeen, ajattelin, arvaten heti, että hän oli kirjotuttanut jollakulla toisella minulle vastauksen, ja että Miinan ja Liinan jutut olivat syntyneet yksityisestä ilkeydestä. Hänen vieraistansa en ehtinyt nähdä muuta kuin vilaukselta erään nuoren, komean ja mikäli harson läpi saatoin päättää, kauniin naisen, keski-ikäisen avioparin ja muutaman nuoren pojanvekaran — nähtävästi heidän lapsensa — jotka niinikään kaikki tervehtivät väkeä kuten vanhat tuttavat.

Kun he olivat astuneet sisään, lähdin katsomaan hevosia, jotka olivat ihan vaahdossa ja kuten minusta näytti, vapisivat ylenmääräisestä ponnistuksesta.

"Kuinka olette voineet noin ajaa?" sanoin kyytimiehille, kun huomasin, että eläinraukat todellakin olivat sortumaisillansa maahan.

"Kapteeninrouva käski ajaa kelpolailla — sittenhän saavat levätä", hän sanoi.

Menin talliin ja katsoin, että hevoset kunnollisesti hoidettiin, jonkajälkeen läksin tiluksille ja viivyin siellä koko päivän.

Kun illalla palasin, syöksyivät sekä Miina että Liina vastaani.

"Rientäkää, rientäkää — kapteeninrouva on kahdesti lähettänyt pehtoria kutsumaan — hän tahtoo heti teitä tavata!" huusivat he ja lisäsivät virnistellen: "Nyt tulee toria", ikäänkuin olisin ollut lapsi, joka oli tehnyt pahaa. Nuo hupakot — tiesinhän sen itse paremmin!

Valmistelematta itseäni sen paremmin esittelyä varten, läksin ylös päärakennukseen ja käskin Annin — sisäpiian — ilmottamaan itseni kapteeninrouvan puheille.

"Kapteeninrouva on odottanut pehtoria — astukaa vain sisään herran kammariin", sanoi tämä. Menin siis takaisin eteisen läpi ja kapusin Lind-vainajan huoneeseen.

Nämä huoneet — samat, jotka aikasemmin olin ottanut haltuuni — ovat ensimäiset pihanpuoliset huoneet eteisestä vasemmalle. Etumaisin on työhuone: vanhat, jättiläiskokoiset mahonkiset huonekalut, jotka ovat jouhipäällyställä varustetut, kolmikulmainen piippuhylly nurkassa, sälytettynä täyteen kaikenkokoisia piippuja, tilkkumattoja pitkin ja poikin permannolla, mahtava, vanha, ruma kirjakaappi ja ihan naurettavan yksinkertainen, ruma, mustaksi maalattu, nähtävästi kotitekoinen kirjotuspöytä kauimpana toisen ikkunan alla. Tämän kirjotuspöydän äärestä nousi sisäänastuessani tuo komea, nuori nainen, ja ajatteleppa hämmästystäni — se oli hän!

Muistatko vielä, että minä useita vuosia sitten olin pihkaantunut erääseen tuntemattomaan kaunottareen, jonka olin nähnyt junassa — joka oli noussut vaunuun Lahdessa ja astunut pois Riihimäellä? Muistatko, minkälaiseksi hänet kuvailin? Kookas, harteva, hoikka vyötäisiltä, uljas, säihkyvät mustat silmät, pähkinänruskea tukka, paksunpuoleiset, mutta purppuranpunaiset huulet, kasvoissa halveksiva ja ylimielinen piirre, mutta yleisesti arvostellen ihannenainen, verevä, voimakas, terve, täyteläinen ja ihastuttavan houkutteleva?

No niin — tunsin hänet taas heti kohta. Hän oli siinä aivan muuttumattomana, vaikka ehkä vielä hieman täyteläisempänä kuin silloin.

En yleensä helposti joudu hämilleni — mutta tiedän, että seisoin siinä ihan ymmällä ja katsoa töllistelin häneen. Silloin hän oli ainakin pari kertaa huomannut ihailevat silmäykseni. Olisin mielelläni tahtonut tietää, tunsiko hän minua, vaikka partani olikin siistimättä.

"Pyydän anteeksi", minä änkytin, "olen…"

"Pehtorilla ei ollut suurta halua tutustua minuun!" hän sanoi.

Tuijotin häneen. "Päinvastoin", huudahdin, "jos olisin edes aavistanut…"

"Näin sangen hyvin, että seisoitte eteisessä ja näitte meidän astuvan vaunuista. Kaikki muut lausuivat meidät tervetulleiksi — ainoastaan pehtori suvaitsi olla välittämättä herrasväen tulosta."

"Ah, hyvä — hyvä — anteeksi — saanko kysyä, ketä minun on kunnia puhutella?"

"Ketä puhutella — sepä kummallinen kysymys! Voisitte hyvin älytä, että puhutte tämän tilan omistajattaren — kapteeninrouva Lindin kanssa."

"Tekö", melkeinpä kirkasin, "tekö — kapteeninrouva Lind?"

"Tietysti!"

"Todellakin — minulle on sanottu, että Siltalan kuollut omistaja olisi ollut seitsemänkymmenen vanha ukko?"

"Mieheni eli todella seitsemänkymmenen vuoden ikäiseksi."

Ja niin hän oli kietonut tämän nuoren naisen itseensä ja yhä vaan elänyt ymmärtämättä kuolla!

"Miehet ovat itsekkäitä", sanoin.

Voi, jos olisit nähnyt sitä vihan silmäystä, jonka nämä sanani herättivät! Hän kalpeni, kalpeni, sanon minä, jotta silmänsä näyttivät mustilta.

"Mutta kapteeninrouva huomautti, että olin rikkonut velvollisuuteni, kun en lausunut teitä tervetulleeksi. Tätä syytöstä en ole ansainnut, sillä kun olen kotoisin toiselta maankulmalta, jossa pehtoreita ei majoteta sikolätteihin, niin en tiennyt, vaikka kapteeninrouva ja hänen vieraansa olisivat pitäneet lähenemistäni sopimattomana."

"Luulenpa tosiaankin", hän vastasi, "että pehtori on kylliksi häpeämätön tunteakseen itsensä loukatuksi siitä, ettette saaneet asettua minun huoneisiini asumaan!"

"Häpeämätön — en, hyvä kapteeninrouva, sitä minä en ole. Ja mitä loukkaantumiseen tulee — en, hyvä kapteeninrouva, en loukkaantunut lainkaan — tuo ei koskenut minuun. Mutta ei ole niinkään helppoa, heti mukaantua vallan uuteen ympäristöön. Asetuin sentähden mieluummin odottavalle kannalle sen kirjeen jälkeen, jonka sain, varsinkin kun en tiennyt, olivatko vieraanne mahdollisesti vielä arkatuntoisempia kuin te itse."

"Kuulkaa nyt pehtori, niillä seuduilla, missä olette tähän asti ollut, olkoon nyt asian laita kuinka hyvänsä — se ei minua koske. Mutta täällä tehdään erotus isännän ja palkollisen välillä — sen välillä joka palkkaa ja sen joka palkataan. Ellette tahdo elää maassa maan tavalla, niin teette itsenne mahdottomaksi — minä en aio muuttaa mielipiteitä enkä tapoja."

Kumarsin ainoastaan.

"Ymmärrämmekö nyt toisiamme?" hän kysyi.

"En tiedä — senpä aika osottanee", vastasin. "Liassa ja syöpäläisten keskellä ei kapteeninrouva minua asumaan saa — vaikka se olisikin näitten seutujen tapa pehtoreihin nähden."

"Tästä syystä juuri annoin kutsua teidät luokseni. Onko teillä jotain valittamista tässä suhteessa rouva Strömmerille?"

"Ei — mutta minulle luvattiin oma asunto, ja nyt olen saanut kuukauden ajan asustaa pienessä huoneessa, jossa en mitenkään ole voinut järjestää oloani hauskaksi."

"En käsitä, mitenkä Hentusen asunto voisi olla niin kelvoton kuin te sanotte. Hän asui siellä monta Herran vuotta eikä ikinä valittanut."

"Helppo on tulla vakuutetuksi huoneitten laadusta — pahin löyhkä lienee nyt tosin hävinnyt, sillä annoin heti vääntää pois ikkunat, mutta saadaksenne tietää, ovatko syöpäläiset vähentyneet, pitäisi kapteeninrouvan viettää yö tuossa huoneistossa."

Jälleen vimmatun vihan salama. "No niin — tahdon ottaa asiasta selvän!

Olkaa hyvä ja tulkaa perässä."

Huomasin, että hän kuitenkin hämmästyi nähdessään huoneet. Mutta hän sanoi ihan kevyesti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku turhanpäiväinen asia:

"Pitää vähän vain siivota näitä, niin ne tulevat hyvin hauskoiksi, ihan asumakuntoon — talo on rakennettu hyvistä hirsistä ja pantu hyvin kokoon, huoneet ovat sangen lämpimät."

"Mutta seinät sietää raaputtaa puhtaiksi ja mahdollisesti hieman höylätä, ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään."

"Tietysti."

"Lattioita ei liioin mahtane vähemmällä kuin höyläämisellä puhtaiksi saada."

"Niin, ne täytyy höylätä — tietysti."

"Sitten pitäisi niin lattia ja katto kuin seinätkin, ennenkuin ne maalataan ja paperoidaan, huolellisesti joko sivellä etikkahapolla, joka on sangen hyvä keino syöpäläisiä vastaan, tai ruiskuttaa kuumalla tuhkalipeällä, joka myöskin auttaa."

"Niin — tietysti. Antakaa jo heti huomenna ryhtyä hommaan. Toivon että työ olisi jo parin viikon päästä lopussa."

"Ja mitä kapteeninrouva huonekaluista arvelee? Kirjotanko kaupunkiin vai…"

"Eikö mitä — tuolla ylhäällä on ihan liikenemään vanhoja joutilaita huonekaluja. Laittakaa luettelo siitä mitä tarvitsette ja antakaa se minulle."

Ja niin hän meni. Kaikeksi varmuudeksi hän ravisti vähän hameitansa, ehdittyään ulos.

Hm!

Mutta ihan riivatun kaunis nainen hän on!

Päivää myöhemmin takerruimme kuitenkin taas yhteen.

Kihlakunnantuomari Vitikka tuli ajaen pitkin nousevaa lehtokujaa, joka eteläisestä metsän laidasta kulkee läpi peltojen kartanolle — ensin pitkä alamäki metsänreunasta notkoon ja sitte yhtä pitkä ylämäki taas ylös — ja kun hän siinä näki minut seisomassa lähimmällä saralla, niin hän pysähtyi ja huusi:

"Mitäs viljaa herra nähköön te täällä Siltalassa tähän vuoden aikaan korjailette?"

Minulla oli näet kaikki tiluksen kuusi tai seitsemän tusinaa lasta ja vähintäin pari tusinaa vaimoja ja akkoja poimimassa kiviä kesantopelloilta.

"Meidän peltomme kantavat maahedelmiä läpi vuoden — meillä on täällä runsaasti kiviä!"

"Poimitteko te kivet pois?"

"Poimimme kyllä, niissä ei siemen tahdo itää."

"No — no — näkisipä ukko Lind tämän!" Näin virkkaen hän ajoi kartanolle.

Noin tuntia myöhemmin tuli kyytipoika ja sanoi, että kapteeninrouva ja kihlakunnantuomari tahtoivat puhutella minua.

"Tuomari Vitikka kertoo, että te annatte kantaa retustaa kivet pois pellolta", puhkesi kapteeninrouvani lausumaan astuessani sisään.

"Niin, lapsilla ja akoilla on niin sanomattoman hyvää aikaa."

"Mutta meidän laihat pellot kuivuvat liiaksi, jos ei kosteutta säilytetä kivien alla."

"Oi, hyvä kapteeninrouva, tuo on vain vanhaa, tyhmää taikaluuloa. Kivet eivät voi maalle mitään kosteutta säilyttää."

"Kuinka — ettekö koskaan kuivaan aikaan ole kääntänyt kiviä ja niitten alta löytänyt onkimatoja, jotka ovat sieltä hakeneet kosteutta?"

"Kyllä niin, kun ei ole ollut muita työaseita kuin käteni käytettävänäni."

"No, näette siis, että niitten alla säilyy kosteutta. Ja mieheni, joka oli sangen taitava maanviljelijä, antoi kivien ehdoin tahdoin olla sinänsä."

"Tila on niin kurjassa kunnossa, että…"

"Olemme siihen sinänsä tyytyväisiä. Kunhan vaan voitte pitää sitä entisellään, niin on kaikki hyvin. Uutuuksia emme kaipaa."

"Näinollen kapteeninrouva arvatenkin käskee minun jälleen kivittämään pellon, kunnes kasvillisuus alkaa rehottaa kuten pikkukaupungin kaduilla ja torilla, mistä maistraatin ei onnistu kitkijäukoista ja -akoista huolimatta poistaa niitä?"

Punaset laikat leimahtivat jälleen hänen ohimojensa alle, ne ilmestyvät aina kun hän kalpenee vihasta. Mutta tuomari purskahti aika naurunrähäkkään.

Kapteeninrouvani näyttää muuten olevan yhtä varma joka tilaisuudessa. Hän vastasi hyvin kopeasti: "En, se paljastaisi pehtorin huonon maanviljelystaidon täällä sisämaassa ja alentaisi arvoanne väen silmissä — kärsisin siitä suuremman vahingon kuin noista muutamista pilaantuneista saroista. Mutta jättäkää tästälähin panematta ajatuksianne täytäntöön, ennenkuin olette saaneet minun suostumukseni. Ja nyt tahtoisimme tutkia viimekuukausien tilit — olkaa sentähden hyvä ja tuokaa kirja."

"Ikävä kyllä että olen jo kirjanpidossakin ennättänyt panna omat aatteeni käytäntöön, mutta siinähän ainakin voimme helposti palata vanhaan", sanoin ja läksin noutamaan kirjoja, tuota vanhaa, likaista, epäselvää muistikirjaa ja omaa siistiä kirjaani, jonka kanteen olin korukirjaimilla piirtänyt: KONTTOKIRJA — SILTALA ja jonka alkuun olin tehnyt täydellisen luettelemuskirjan, alkaen numerojärjestyksessä kotitilusten lohkoista, sitten seurasivat ulkotilat ja torpat, sitten, saman päällekirjotuksen alle metsä, senjälkeen kalanpyyntö — venheet ja pyydykset — sitten rakennukset (päärakennusta lukuunottamatta), senjälkeen karja, hevoset ja lehmät, jokainen nimeltään lueteltuina, ja lopuksi työaseet. Puutarhan olin myös jättänyt pois, kun hän oli niin selvästi minulle sanonut, ettei valtani ulottunut itse taloon. Kirjanpidon olin sitten alottanut viemällä muistikirjasta debet-puolelle viime sadon, jaettuna — niin hyvin kuin mahdollista oli — eri lohkoille, ja ilmottaen miten paljon osapuilleen oli tähteellä tullessani samoinkuin muutkin varastot, ja kredit-puolelle, ensin muistikirjan ja sitten omain todisteitteni mukaan, mitä oli ilmotettu erityisiin tileihin. Lyhyesti sanoen, kirjanpitoni oli sekä siistiä että selvää ja vieläpä parempaakin kuin sinun ja minun Thorsby'ssä.

"Tässä on Siltalan entinen kirjanpito", sanoin, asettaen esiin likaisen muistikirjan, "ja tässä minun aatteeni", antaessani kirjaa.

Kapteeninrouva otti kirjani ja alkoi silmäillä sitä, tuomarin katsellessa hänen olkapäittensä yli.

"Tuossahan pehtori on tehnyt suunnattoman työn!" huudahti viimeksimainittu hetken kuluttua.

"Mutta minä en käsitä tätä kirjanpitoa", virkkoi kapteeninrouva.

"Kapteeninrouva käskee arvatenkin jatkamaan vanhaa?" kysyin.

"En — en ainakaan vielä, ennenkuin olen perehtynyt asiaan."

"Mutta", puuttui tuomari puheeseen, "pehtori on nähtävästi sekottanut debetin ja kreditin. Eihän se ole ihmeellistä, nimet kun ovat latinaa. Asiahan on siksi toiseksi helposti autettu."

Hymyilin hänen selkänsä takana, mutta pahaksi onneksi kapteeninrouva huomasi tuon hymyn.

"En", minä sanoin, "miksi ne olisin sekottanut?"

"Sentähden että debet merkitsee velkaa ja credit saatavaa — te olette päinvastoin merkinnyt tulot debet- ja menot kredit-puolelle."

"Niinhän sen luonnollisesti täytyy olla", sanoin.

"Eipä suinkaan."

"Jos kapteeninrouva uskoo minulle esim. viisisataa markkaa ja pyytää minun tekemään ostoksia kaupungissa sekä senjälkeen tilit, niin olen hänelle ensialuksi velkaa nämä viisisataa markkaa — eikö totta? Vien ne siis debet-puolelle. Kredit-puolelle sitävastoin merkitsen sen, mitä minun on oikeus tileissä vähentää — s.o. sen erän minkä olen kuluttanut. Jos näiden menojen summa nousee siten — vaikkapa nyt 475 markkaan, niin täytyy, jotta debet ja kredit kävisi yhteen, merkitä 25 markan erotus kredit-puolelle. Tähteenhän minun tulee toimittaa hänelle takaisin. Mielestäni tämän kirjanpidon täytyy olla oikea."

"Eipä suinkaan, eipä suinkaan."

"Sillä herra tuomarillahan ei ole nyt käsillä mikään kaupanpitokirja, missä minä myyjänä velkoisin ostajaa, vaan tilini kapteeninrouvalle. Hän on nyt uskonut minulle Siltalan kaikkine tuloineen. Niistä minun tulee tehdä tili — siihen olen velvollinen ja ne ovat siksi vietävät debet-puolelle. Ja minun menoni kredit-puolelle — se on selvää."

"Teidän kannaltanne — kyllä. Mutta kirjanpito ei ole teidän, vaan kapteeninrouvan."

"Vaikkapa kapteeninrouva itse pitäisi kirjaa, niin olisi tämä ainoa mahdollinen tapa — hän tekisi ainoastaan itse tilit, sensijaan että minä ne nyt teen."

Tuomari pysyi mielipiteessään. Sitävastoin olin näkevinäni kapteeninrouvan kasvoista, että hän ymmärsi minut — käsitti että olin oikeassa.

"Tarvitseeko pehtori kirjaa tänään?" hän kysyi.

"Oh — en. Jos joku tulisi tänään, voi hän odottaa huomiseksi."

"Sitten pidän kirjat tämän iltaa täällä ja tutkin niitä."

Sitten sain lähteä.

Hyvästi nyt. Ensikerralla enemmän.

Polle.