Читать книгу Siltalan pehtori - Harald Selmer-Geeth - Страница 9

Sisällysluettelo

Siltala, 11 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Olen nyt tehnyt tuttavuutta kapteeninrouvan vieraiden kanssa. Heitä on eräs vanha täti, leskiruustinna Hanell, tämän tytär, kamreerinrouva Svennberg, ja vävy, kamreeri Svennberg, sekä heidän lapsensa kolmetoistavuotias Kalle, yhdeksänvuotias Viivan, ja viidenvuotias Elsa.

Mutta ennenkuin rupean kertomaan kohtauksiani näiden henkilöiden kanssa, tahdon hiukan jatkaa siitä, mihin viimekirjeeni lopetin.

Seuraavana aamuna senjälkeen kuin kapteeninrouva oli saanut konttokirjan, kutsuttiin minua jälleen hänen luokseen.

"Luulen", hän sanoi, "ymmärtäväni — ainakin jotakuinkin — tämän kirjanpidon enkä ole havainnut sen olevan edellistä kehnomman muussa kuin että tämä on pitempi ja monimutkaisempi. Mutta jos pehtori tahtoo tämän suuremman vaivan tehdäkseen, ei minulla ole mitään sitä vastaan — ei ainakaan vastaiseksi — sillä tilaisuuden sattuessa tutkin sitä tarkemmin ja ehkä voin silloin pyytää joitakuita selvityksiä. Kerran viikossa saa pehtori tuoda kirjan tänne, niin että voin nähdä joka viikon kirjanpidon erikseen. Mutta yhteen asiaan — tai oikeammin kahteen — olen kiinnittänyt huomioni. Olen tilusten joukosta turhaan etsinyt niin tärkeätä osaa kuin puutarhaa ja rakennuksista parasta — päärakennusta."

Miten älykäs nainen hän on! Olin jättänyt ne pois piikittääkseni juuri häntä, mutta tuskinpa olin toivonut, että hän olisi niin perusteellisesti syventynyt suunnitelmaan huomatakseen puutteen.

"Se johtuu siitä", vastasin, "ettei valtani, kapteeninrouvan nimenomaisten määräysten mukaan, ulottunut taloon. Katsoin sentähden ettei minun tarvinnut ottaa tileihini päärakennusta ja puutarhaa."

"Aivan oikein, siellä ei pehtorilla ole sananvaltaa. Mutta jos kirjanpitonne tulee kuvaamaan, mihin se pyrkii, koko tilan taloudenhoitoa, niin pitänee kaikkien tulojen ja menojen löytyä konttokirjassa, siis myös puutarhan jotakuinkin tärkeät tulot ja mahdolliset menot päärakennuksesta."

"Aivan niin — mutta siihen vaadittaisiin…" ajattelin sanoa molemminpuolista luottamusta, mutta muutin mieltäni ja jatkoin: "enhän missään tapauksessa voi tarkoin määrätä puutarhan tuloja, jotka menevät suoraan keittiöön."

"Mutta koska täydellinen kirjanpito olisi toivottavissa, niin saataisiinhan nuo tiedot joka kerta kuin pehtori tuo kirjan minulle. Taloudenhoitajattarenihan voisi panna muistiin koko viikkoisen puutarhan sadon ja se voitaisiin merkitä silloin kirjaan."

Hän oli siis, vaikkei tahtonut myöntää sitä, yhdessä ainoassa illassa perehtynyt ajatukseeni, joka oli hänelle ollut aivan uusi! Ja vielä enemmän, etenkin naiselta, hän oli havainnut tuon tarkan kirjanpidon hyödyn.

Niin ajattelin silloin, mutta etempänä huomaat, että ihailuni oli hiukan liiallinen.

Muutamia päiviä myöhemmin, eräänä aurinkoisena, hyvin lämpimänä päivänä seisoessani niityllä, näin äkkiä Kallen ja Viivanin juoksevan voimainsa takaa minua kohti. Sentähden he luonnollisesti olivat niin hengästyksissään, etteivät perillä tahtoneet saada sanaakaan suustaan.

"Pehtorin pitäisi…" alotti toinen.

"Lilli-täti…" läähätti toinen.

"Pitääkö minun kapteeninrouvan luo?" kysyin.

"Ei — ei — uimahuone…"

"Herra hallitkoon", huusin, "onko sattunut tapaturma…" ja niin aloin minä vuorostani juosta.

Mutta silloin kuulin heidän huutavan: "Ei, ei, ei!" Pysähdyin: "Mitä

Herran tähden se sitten on?"

"Lilli-täti pyysi meidän sanomaan, että pehtori asettaisi uimahuoneen kuntoon", sai Kalle nyt sanotuksi.

"Ja hän sanoi, että pehtori tekisi sen nyt heti", lisäsi Viivan.

Äkkiä muistui lapsuusaika mieleeni. Miten ensi lumen tultua kaipasi rekiretkeä! Miten ensimäisenä kuumana kesäpäivänä kaipasi aaltoihin!

"Vai niin — hyvä, hyvä — sitten lähdemme heti", sanoin. Tavattoman korkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön kelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.

Parin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta, näytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan sujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian innostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin näin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin sisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.

"Elsa! Hoi!" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli ympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen ja kivien.

"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?" kysäsin pienokaiselta.

"Etkö pelkää susia ja karhuja?"

"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja."

"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut ryöväri?"

"Miten hauskaa — ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina kuvittelee jotain olevansa — siitä minä pidän, samoin teen minäkin."

"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?"

"Tiedän — siksi että Lilli-täti niin sanoi."

Oi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!

En tahtonut kuitenkaan antaa hänen jatkaa matkaansa, sillä hän olisi mahdollisesti voinut upota jollain rannalla — ne ovat enimmäkseen tavattoman äkkijyrkkiä ja syviä — vaan vein pienokaisen myötäni kotia.

Ja siten tutustuin äitiin, joka oli etsinyt lasta ja kiitti minua siitä että olin ottanut vaaria pienokaisesta.

Kamreerin kohtasin taas seuraavalla tavalla.

Kuljin erästä pellonpiennarta pitkin katsellen kasvua. Silloin kuulin äkkiä metsästä hakkuuta, mutta se ei ollut mitään kunnon hakkaamista, vaan salaista, heikkoa ja katkonaista — varmaan salahakkaaja. Täällä oli nyt arvatenkin ennen saanut tapahtua mitä tahansa. Mutta niinkauan kuin minä olin tilan pehtori, ei epäjärjestystä kärsittäisi.

Aloin sentähden varovasti hiipien ryömiä viidakon ja pensaston läpi metsänlaidassa sisälle metsään, ääntä seuraten, ja huomasin pian että kamreeri, takki ja liivit heitettynä yltä ja kasvot hiessä, punasena ja huohottaen vuoleskeli nuorta koivua pienoisella kirveellä — sellaisella, joita tapaa olla herrasmiesten työkalulaatikossa. Kovissa ponnistuksissaan ei hän varmaankaan ollut huomannut tuloani, mutta kun hän milloin tahansa saattoi nostaa katseensa ja havaita minut, jos kääntäisin selkäni, täytyi minun käydä hänen luokseen.

"Huomenta, herra kamreeri."

"Kah — huomenta, pehtori!"

"Olin ottamaisillani kamreerin kiinni metsänhaaskuusta."

"Ottakaa sitten kiinni — edes kädestäni", pisti hän pilojaan ojentaen sen minulle. "Haeskelen tässä muutamia ongenvapoja itselleni."

Katsahdin koivua. Runko oli kaksi tuumaa vahva ja puu oli sitäpaitsi käyrä.

"Tuosta puusta koituu kamreerille paljon vaivaa, ennenkuin siitä ongenvapa sukeutuu."

"Vaivannäköähän juuri tahdon. Hiukan lihasponnistuksia, ymmärtääkö pehtori. Me kaupunkilaiset olemme vaan puol'ihmisiä, luonnottomia olentoja, huonontuneet nukiksi, joilla on aivot — kurjia, kuihtuneita kamaritaimia, varustettuina elimillä, jotka eivät palvele vaan kiusaavat meitä. Sen tuntee aina kaksin verroin voimakkaammin, kun hetkeksi pääsee tuosta kirotusta sivistyksestä luonnon helmaan — etenkin kun luonto on niin alkuperäinen ja koskematon kuin täällä Siltalassa."

"Niinpä kyllä — olen tuon puheen kuullut ennenkin, mutta uskon, että useimmissa tapauksissa kaupunkilaiset kieltäytyisivät kuitenkin viettämästä pitempää aikaa, etenkin talvea, näin luonnon helmassa, kaukana tasaisista jalkakäytävistä, valaistuista kaduista, vereksistä uutisista, teattereista, konserteista ja klubeista. He antavat lopulta kuitenkin suuremman arvon älylliselle kuin luonnonelämälle, vaikkakin se elettäisiin ruumiillisten voimain kustannuksella."

"Mutta se on väärin — väärin. Sentähden filosofia käy päin honkia, sentähden meillä on ollut Hartmannit ja Nietzschet, heikontunut ruumis ei voi kantaa ylensuuria aivoja, sisäinen järki käy järjettömyydeksi — mens sana in corpore sano! Mutta antakaa anteeksi — unohdan aivan että pehtorilla on ollut hyödyllisempääkin työtä maailmassa kuin latinan ja filosofian luku. Oi, te ette tiedä, te maalaisihmiset, miten onnellisia te olette, kun teillä on vapaa taivas ja hyvä Jumalanne!"

En tahtonut jatkaa tätä keskustelua, missä ehdottomasti olisin antanut ilmi itseni, vaan sanoin:

"Olipa miten tahansa, niin en luule kamreerin koskaan saavan tuosta mieleistään ongenvapaa. Jos kamreerilla ei olisi pientä kävelyretkeä vastaan mitään, niin voisin näyttää viidakon, mistä saisi todella hyviä vapoja."

"Kävelyä vastaan — ei päinvastoin! Lähtekäämme! En ajattele muuta kuin kuleksia ympäri täällä. Täällä se maksaakin vaivan, eikö totta — onko pehtori milloinkaan nähnyt ihanampaa tilaa kuin tämän Siltalan?"

"Jos kamreeri tarkottaa luonnon ihanuutta, niin täytyyhän myöntää, että tuskin voi löytää tämän jylhempää. Mutta itse tila on huonoimpia mitä olen nähnyt."

Hän töllisteli ihmetyksestä.

"Siltala?!"

"Juuri niin — tuntuuhan ihan siltä kuin tila olisi viljelemättömänä, tai ettei viljelykseen pantaisi mitään huolta, vaan leikittäisiin maanviljelystä."

"Vai niin, pehtori tahtoisi saada täällä toimeen 'voimaperäisen' maanviljelyksen — menkää nyt jo, jättäkää meidät rauhaan! Voimaperäinen maanviljelys riistää myös heti kaiken rauhan ja onnen ihmisiltä. Yhtä hyvin voitte sitten heti muuttaa kaupunkiin. Esi-isämme olivat onnellisia ihmisiä — miksi? Siksi, että he elivät elämän, mutteivät huolineet ärsyttää sitä. Tähänasti on elämää ärsytetty ainoastaan kaupungeissa. Mutta kansan suuret joukot eivät ole tienneet mitään liiasta kiihotuksesta, hermostumisesta, noista tuon ahdistavan kilpailun pääsemättömistä seuraajista. Nyt se valitettavasti alkaa maaseudullakin. Sensijaan että eläisi tyytyväisenä kiittäen Jumalaa siitä minkä maa tuottaa, kiusaa maanviljelijä itseään yötä päivää kautta vuoden laskemalla, arvioimalla, tuumiskelemalla — ja käy pian yhtä hermostuneeksi kuin me kaupunkilaisetkin. Mistä sitten saadaan tarvittavat voimat, terveys ja onni? Ei, enhän minä vastusta hyödyllisiä parannuksia, sellaisia kuin esim. pehtorin uutta kirjanpitoa — oh, senjohdosta saan lausua kiitokseni pehtorille…"

"Vai niin, herra kamreerilla on ollut tilaisuus nähdä se?"

"On, Lilli-serkku — kutsun häntä serkuksi, vaikka hän oikeastaan on vaimoni serkku — kysyi minulta neuvoja. Niin, todella minun täytyy lausua pehtorille kiitokseni tuon mestarityön johdosta. En olisi milloinkaan uskonut, että maanviljelijä saisi sellaista aikaan kirjanpidon alalla — vai ovatko tuollaiset kirjat jo tavallisia joka tilalla?"

Ei se siis ollut kapteeninrouva itse, joka oli huomannut kirjanpitoni edut!

"Mutta jos kamreeri nyt myöntää, että hyödyllisiä parannuksia on saatava aikaan — miksi sitten vastustaa runsaampaa satoa vähemmällä työllä?"

"Milloinka sellaista olisin vastustanut?"

"Silloinkun kamreeri tuomitsi voimaperäisen maanviljelyksen."

"Te tahdotte väittää, että se vaatisi vähemmän työtä?"

"Tietenkin, vähemmän työvoimaa, mutta enemmän järkeä. Kapteeninrouva esimerkiksi korjaa — senmukaan mitä tuosta muistikirjasta olen käsittänyt, jota täällä on pidetty, noin viisikymmentätuhatta leiviskää heiniä kuudensadan miehen ja yhdeksänsadan naisen päivätyöllä. Jotavastoin minä voisin täällä korjata kaksinverroin kolmensadan miehen ja neljänsadan naisen päivätyöllä. Ja jotakuinkin samoin on asianlaita kaikessa täällä Siltalassa."

"Loruja — loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain ihan ehdontahdoin suuria summia?"

"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta vakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti hoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään — sanokaamme vaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni vähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan."

Hän tuijotti minuun.

"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö todellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?"

"En, sitä en tarkottanut — vaikkei edes sekään olisi niin aivan mahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta, joksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen ja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin viiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä."

Kamreeri näytti miettiväiseltä.

"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?"

"En, kapteeninrouva — on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan itse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi toiseksi…"

No niin — ja niin poispäin.

Vanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin lähdin järvellä onkimaan — se on sekä hupainen että kannattava askare täällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina kauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat hauet — järvi on hyvin kalarikas.

Soudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa lahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan läheltäni:

"Huomenta, huomenta!"

Katsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin, ruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa. Eukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin tervehdykseen.

"Pehtorikin aikoo kalaan?"

"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko ruustinnan onnistunut saada mitään?"

"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa tuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan toisemmoisen saaliin."

"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana selällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni perään…"

"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä — ei, ei, se olisi ihan liikaa. Mutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa hetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä."

Astuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme…

Minun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun soutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa, vaan muutti sen suuntaa. "Ei kiitos", ei hän tarvinnut apua — Hanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta, niin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko kunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin onnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä ystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja mainiosta kalansaaliista.

Nyt olen siis jo kaikista kertonut. Huomaat ettei ole tiukkuutta muualla kuin yhdellä taholla — kaikki muut ovat tavallisia, yksinkertaisia, teeskentelemättömiä luonteita.

Mutta itse Siltalasta en ole vielä lainkaan sinulle kertonut; en tarkota taloudelliselta, vaan taiteelliselta kannalta. Ja kun kaikki muut niin suuresti ylistelevät sen ihmeellistä kauneutta, niin kannattanee sitä hiukan kuvailla.

Niin, tämä Siltala on oikukas, omituinen ja sentähden viehkeä luonnonmuodostuma, se täytyy myöntää. Mutta miten kuvailla sanoin sitä, josta näkemällä vain voi saada käsityksen? Turhalta tuntuisi, jos tässä alkaisin ladella ääriviivoja ja värejä, jotka yksin kankaalla tekisivät tarkotetun vaikutuksen.

Koetan myös kuvailla sinulle sitä alma materin kaistaletta, missä nyt vietän aikaani.