Читать книгу Koditon: Romaani - Hector Malot - Страница 10

Sisällysluettelo

Seuraavana päivänä lähdimme varhain taipaleelle. Taivas oli selkeä, ja tuuli yön aikana oli kuivannut tiet, niin että ne eivät olleet kovin lokaiset. Linnut laulelivat pensaikoissa tien varrella, ja koirat hyppelivät iloisina ympärillämme. Vähänväliä Capi hypähti minua vasten ja haukahti pari kolme kertaa. Minä ymmärsin mitä se tarkotti: "Rohkaise mielesi!"

En ollut koskaan käynyt kylämme ulkopuolella, ja minä senvuoksi olin hyvin utelias näkemään, millainen on kaupunki. Mutta Ussel ei minua hämmästyttänyt ollenkaan. Minä en joutanut katselemaan muuta kuin kenkäkauppaa, muusta en välittänyt. Missä oli se onnellinen kauppapuoti, joka sai minut varustaa kengillä? Oli pimeä savustunut puoti, jonka edustalla oli vanhoja pyssyjä, rautaromua, vanhoja lamppuja, hopealla kirjailtu takki, lukkoja, ruostuneita avaimia ja kaikenlaista tavaraa. Sisään mennessä laskeuduttiin portaita ja tultiin suureen saliin, johon päivän valo ei ollut sen koommin päässyt, kun katto oli tehty. Miten voidaan kenkiä myydä tällaisessa kauheassa paikassa! Mutta siellä minä vedin jalkaani kengät, jotka olivat varmaankin kymmentä vertaa keveämmät kuin saappaani. Sitten isäntäni osti minulle sinisen takin, housut, huopahatun, siis kaikki, mitä oli minulle luvannutkin. Minulla samettitakki, kengät ja hattu! Minä olin maailman paras, rikkain ja onnellisin mies! Tosin sametti oli kulunutta, ja vaikea oli sanoa, mitä väriä hattu alkuaan oli ollut, mutta minä olin niin hurmaantunut, että niiden entisyys peittyi niiden nykyiseen loistoon. Minulla oli kiire saada ne ylleni, mutta ennenkuin Vitalis ne minulle antoi, muodosteli hän niitä hämmästyksekseni. Majapaikassamme hän saksilla rapsahutti housuista lahkeet poikki polvieni kohdalta. Kun minä sitä suurin silmin katselin, niin hän sanoi:

"Sinä et saa olla puettu niinkuin kaikki muut. Me olemme Ranskassa, ja minä puen sinut italialaiseksi. Jos menemme Italiaan, niinkuin on luultavaa, niin siellä minä puen sinut ranskalaiseksi. Mitä olemme? Me olemme taiteilijoita. Me olemme näyttelijöitä, joitten jo ulkomuodoltaan täytyy herättää huomiota. Jos menisimme torille samanlaisessa puvussa kuin kaupunkilaiset tai maalaiset, niin luuletko, että ihmiset meitä katsoisivat ja pysähtyisivät ympärillemme? Eivät. Eriskummaisuus on välistä välttämätöntä. Ikävää se on, mutta sille ei mitään mahda."

Aamulla olin ranskalainen ja ennen iltaa olin siis italialainen. Housut yltivät ainoastaan polviin, sukat Vitalis pauloitti punaisilla nauhoilla, hattuun hän laittoi myöskin nauhat ja lisäksi koristi sen tekokukilla. En tiedä mitä muut minusta olisivat sanoneet, omasta puolestani olin mahtavan näköinen ja kai olinkin, sillä ystäväni Capi, katseltuaan minua pitkän aikaa, ojensi minulle käpälänsä tyytyväisenä. Pukeutuessani uusiin vaatteisiin Joli-Coeur asettui eteeni ja matki liikkeitäni. Puettuani se asetti kätensä lanteilleen ja taivuttaen päänsä taaksepäin nauroi pilkallisesti. Nauraako apina? Minä sanon vain, että minä huomasin Joli-Coeurin nauravan minulle monta kertaa niin ivallisesti, että olin ihan raivostua. Hänen naurunsa ei tosin ollut samanlaista kuin ihmisen nauru. Mutta kun hänessä syntyi joku iloinen tunne, niin hänen suunsa venyi leveäksi, silmäkulmansa menivät kurttuun, huulensa tärisivät ja mustat niiniänsä hehkuivat kuin tulinen hiili, kun siihen puhalletaan.

"No nyt me käymme työhön", sanoi Vitalis, "sillä huomenna on meidän annettava suuri näytäntö torilla, ja sinun pitää esiintyä silloin ensi kerran. Sinun tulee näytellä osaa, jonka sinulle määrään."

Hämmästyksestäni hän näki, etten ymmärtänyt mitä hän tarkotti.

"Osalla tarkotetaan sitä tehtävää, joka sinun tulee suorittaa tässä näytelmässä. Minä en ole ottanut sinua mukaani ainoastaan huviksesi. En ole niin rikas. Työtä sinun tulee tehdä. Ja työnäsi on juuri näytellä huvinäytelmää koiraini ja apinani kanssa. Ja nyt minä käyn sinulle sitä opettamaan. Capi on oppinut kävelemään pystyssä ja Dolce tanssimaan nuoralla. Ne ovat tehneet kauan aikaa ja paljon työtä tämän taidon saavuttamiseksi. Sinun myöskin täytyy tehdä työtä oppiaksesi eri osat, jotka sinun on näyteltävä heidän kanssaan. Siis työhön ja toimeen."

Ja hän jatkoi:

"Näytelmä, jonka aiomme esittää, on nimeltä: Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Ja näytelmän aiheena on: herra Joli-Coeurillä on tähän asti ollut palvelija, johon hän on ollut varsin tyytyväinen, se on Capi. Mutta Capi käy vanhaksi, ja toisekseen, herra Joli-Coeur tahtoo uuden palvelijan. Capi ottaa toimekseen sen hankkimisen. Mutta hän ei toimita seuraajakseen koiraa, vaan ihmisen, nuoren pojan, jonka nimi on Remi."

"Aivan niinkuin minunkin nimeni!"

"Niin, sinä itse. Sinä tulet kyläkunnastasi Joli-Coeurin palvelijaksi."

"Eihän apinoilla ole palvelijaa!"

"Huvinäytelmissä niillä on. Sinä tulet, ja Joli-Coeuristä sinä näytät tyhmältä."

"Mutta se ei ole hauskaa."

"Mitä se sinua haittaa? Sinä nauratat muita. Kuvittele mielessäsi, että sinä todella tulet jonkun herran luo palvelijaksi ja sinun esimerkiksi käsketään kattaa pöytä. Tässähän onkin pöytä, joka sopii näytelmäämme. Tule ja korjaa ruoka."

Pöydällä oli lautasia, juomalasi, veitsi, kahveli ja valkoinen liina. Mitä minun pitää tehdä? Tätä miettiessäni seisoin siinä etukumarassa, kädet ojennettuina, tietämättä mistä oli alotettava. Isäntäni rupesi taputtamaan käsiään nauraen ääneen. "Hyvä, hyvä!" sanoi hän. "Sinun kasvojesi ilme on kerrassaan mainio. Poika, joka minulla ennen oli, näytti aina onnistumattomalta, ja hänen ilmeensä aina sanoivat: katsokaa, kuinka minä hyvästi näyttelen tyhmää. Sinun ilmeesi ei sano mitään, sinä vain olet, luonnollisuutesi on ihastuttava!"

"Minä en tiedä mitä minun on tehtävä."

"Se juuri on hyvä. Huomenna sinä tiedät hyvästi mitä sinun on tehtävä. Mutta silloin sinun tulee muistaa nykyistä hämilläoloasi ja olla olevinasi hämilläsi. Jos silloin saat esiin tuollaiset ilmeet ja tuollaisen asennon, niin minä voin ennustaa sinulle menestystä. Näytelmässämme sinulla on sellaisen nuoren maalaispojan osa, joka ei ole nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Hän tulee apinan luo ja on taitamattomampi ja tietämättömämpi kuin apina. Siitä on näytelmän nimi: tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Sinun tehtävänäsi on olla tyhmempi kuin Joli-Coeur. Näytelläksesi tätä osaa täydellisesti pitää sinun olla sellainen kuin nyt olet, mutta kun se on mahdotonta enää, niin sinun pitää muistaa, mitä olet ollut, ja taiteellisesti suorittaa se, jota et enää voi luontoperäisesti tehdä."

"Herra Joli-Coeurin palvelija" ei ollut pitkä näytelmä, sen esittäminen ei kestänyt kahtakymmentä minuuttia. Mutta harjoituksemme kestivät kolme tuntia. Vitalis teetti uudestaan kaksi kertaa, kolme kertaa, kymmenen kertaa samat kohtaukset niin minulla kuin koirilla. Koirat olivat unhottaneet joitakin kohtia, ja niille piti opettaa ne uudestaan. Ja minä hämmästyin suuresti nähdessäni, miten isäntäni oli kärsivällinen ja maltillinen ja lempeä. Koko tällä pitkällä harjoitusajalla hän ei kertaakaan suuttunut eikä kertaakaan kironnut. "Uudestaan!" sanoi hän vakavasti, kun tehtävä ei onnistunut. "Huonosti, Capi! Te ette ole tarkkaavainen, Joli-Coeur!" Siinä kaikki, mutta siinä olikin tarpeeksi.

"No, luuletko oppivasi näyttelemään?" kysyi isäntäni harjoitusten loputtua. "En tiedä." — "Oliko sinusta ikävää?" — "Ei, minusta oli hyvin hauskaa." — "No sitten tulee hyvä. Sinä olet ymmärtäväinen ja opinhaluinen poika. Tarkkaavainen ja opinhaluinen saavuttaa kaikki. Katsohan koiriani ja vertaa niitä Joli-Coeuriin. Joli-Coeur on vilkkaampi ja älykkäämpi kuin koirat, mutta hän on haluton. Hän oppii helposti mitä hänelle neuvotaan, mutta unhottaa heti. Hän ei koskaan mielihalulla tee mitä käsketään, aina vain on vastahakoinen. Se on hänen luonnossaan, ja senvuoksi minä en hänelle suutu koskaan. Apinalla ei ole niinkuin koiralla velvollisuudentuntoa, ja siinä suhteessa hän on alhaisempi koiraa, ymmärrätkö? Ole siis tarkkaavainen, poikani, ole halukas oppimaan. Koeta tehdä parhaasi mukaan mitä on tehtävänäsi. Tässä maailmassa on niin elettävä."

Toverini, koirat ja apina, olivat siinä suhteessa paljon edellä minusta, että olivat esiintyneet yleisön edessä. Niillä ei ollut pelkoa huomispäivästä, sillä ne olivat jo satoja, ehkä tuhansia kertoja tehneet sen, mikä oli huomenna tehtävä. Minä olin levoton. Mitä Vitalis sanoisi, jos huonosti suorittaisin tehtäväni? Ja tämä huoli häiritsi untani. Seuraavana päivänäkin olin hyvin rauhaton, kun lähdimme majapaikastamme torille, missä näytteleminen tapahtui. Vitalis kulki edellä, pää pystyssä, rinta korkeana, ja soitti huilua. Hänen jäljessään kulki Capi, jolla Joli-Coeur ratsasti, englantilaisen kenraalin puvussa, takki ja punaiset housut kullalla kirjaillut, päässä korkea hattu, jossa oli suuri töyhtö. Sitten hyvän matkan päässä tuli Zerbino ja Dolce, ja kulkueen viimeisenä olin minä.

Huilun kimakka ääni tunkeutui huoneisiin ja herätti Usselin asukasten uteliaisuutta. Ihmiset juoksivat portaille katsomaan meidän komeaa kulkuettamme. Meitä seurasi lapsijoukko, johon yhtyi töllisteleviä maalaisia, ja kun tulimme torille, niin jäljessämme ja ympärillämme oli koko suuri saattojoukko. — Näytelmäsali oli pian tehty: köydellä rajoitettiin neliön muotoinen ala, jonka keskelle me sijoituimme. Ensin näyteltiin kaikenlaista, jossa koirat esiintyivät yksinään, ja sillä aikaa minä en joutanut ajattelemaan muuta kuin osaani. En muuta muista kuin että Vitalis viululla soitti, kun koirat tekivät temppujaan, väliin soitti tanssisäveltä, väliin jotakin vienoa. Joukkoa oli tungoksenaan ympärillämme, ja minä näin vain silmiä, jotka tähystelivät meitä. Kun ohjelman ensimäinen osa oli suoritettu, niin Capi otti pienen lippaan hampaisiinsa ja kulki kahdella jalalla ympärinsä kunnioittavan yleisön edessä. Kun ei vain joku pannut rahaa lippaaseen, niin se heitti sen hampaistaan kehyksen sisäpuolelle, nousi sitten tenästelevää katsojaa vastaan seisomaan, haukahteli muutamia kertoja ja käpälällään taputteli hänen taskuaan. Tämä miellytti yleisöä, joka siitä sai aihetta nauruun ja leikinlaskuun. "Aika veitikka tuo koira, se tietää kenellä on lihava kukkaro." — "No, mies, anna vain koiralle lantti. Kyllä sinun kannattaa, kun olet saanut periä rikkaan setäsi." Ja lähti kuin lähtikin raha. Koko tämän ajan Vitalis viulullaan soitteli iloisia säveleitä pitäen silmällä Capin kulkua. Ja sitten Capi palasi isäntänsä luo ylpeänä kantaen täysinäistä rahalipasta.

Nyt oli Joli-Coeurin ja minun vuoroni astua näyttämölle.

"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat", puhui Vitalis, viulu toisessa kädessä, toisessa käyrä. "Nyt tulee hupainen huvinäytelmä nimeltä Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Minunlaiseni mies ei alennu edeltäpäin ylistelemään näytelmiään eikä näyttelijöitään, minä sanon vain: avatkaa silmänne, avatkaa korvanne ja pitäkää kätenne valmiina taputtelemaan!"

Tämä ihastuttava huvinäytelmä oli itse asiassa ainoastaan pantomiimi eli sellainen näytelmä, jota näytellään osottelemalla, puhumatta sanaakaan. Ja niinhän piti ollakin tietysti, kun ei kumpikaan pääosan näyttelijä, Joli-Coeur eikä Capi, osannut puhua, ja kolmas, joka olin minä, ei olisi kyennyt saamaan sanaa suustaan. Mutta näytelmän kuluessa Vitalis muutamin sanoin selitti näytelmän tapaukset, jotta yleisön oli helpompi ymmärtää. Niin hän sotilaan tavoin ilmoitti englantilaisen kenraalin, Joli-Coeurin tulon. Tämä kenraali, sanoi hän, oli saavuttanut arvonsa ja rikkautensa Intian sodassa. Tähän päivään asti kenraali Joli-Coeurillä oli ollut vain yksi palvelija, Capi, mutta nyt hän tahtoi palvelijakseen ihmisen, kun hänellä oli varoja näin ylellisesti elämään: eläimet olivat tarpeeksi kuin olleet ihmisten orjia, nyt oli aika vaihtaa osia…

Odotellessaan tämän palvelijan tuloa herra Joli-Coeur asteli edestakaisin poltellen sikaria. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun hän puhalteli savuja yleisölle vasten silmiä!

Kenraali alkoi jo tuskastua odottamiseen ja mulkoili silmillään aivan kuin ihminen suutuksissaan; hän murti suutaan ja polki jalkaa. Kolmannella jalan polkaisulla minun piti astua näyttämölle Capin taluttamana. Jos minä olisin sattunut unhottamaan, niin kyllä koira olisi muistanut. Määrättynä hetkenä se ojensi minulle käpälänsä ja talutti minut kenraalin luo. Herra kenraali nähdessään minut kohotti tyytymättömänä kätensä. Mitä? Tuollainen palvelija hänelle! Sitten hän katseli minua kiireestä kantapäähän, nostellen olkapäitään. Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että koko yleisö purskahti nauramaan: jokainen ymmärsi, että hän piti minua pöllöpäänä.

Näytelmä oli laadittu osottamaan tätä tyhmyyttä kaikissa muodoissa.

Joka näytelmässä minun oli tehtävä uusia tyhmyyksiä, jotavastoin

Joli-Coeur sai tilaisuuden osottaa älyään ja taitoaan.

Tarkasteltuaan minua kotvan aikaa herra kenraalin kävi sääliksi minua ja hän käski kattaa minulle pöydän.

"Herra kenraali arvelee", selitti Vitalis, "että kun tämä poika saa syödä, niin hän ei sitten enää ole niin tyhmä. No, saadaanhan nähdä."

Ja minä istuin pienen pöydän ääreen, johon oli pantu ruokaa ja pieni liina lautaselleni. Mitä tällä liinalla? — Capi neuvoi, että minun tuli sitä käyttää. Tuumittuani hyvän aikaa minä niistin siihen nenäni. Ja sillekö herra kenraali nauroi, ja Capi hämmästyi niin tyhmyyttäni, että kaatui selälleen, sääret ilmaan… Huomattuani, että olen erehtynyt, katselin uudestaan liinaa, tuumiskellen miten sitä pitäisi käyttää. Minä käärin liinan kokoon ja sidoin kaulaani huiviksi. Kenraali uudestaan nauramaan ja Capi selälleen. Ja niin edespäin, kunnes kenraali suuttuneena tempasi minulta tuolin ja istahti syömään aterian, joka minulle oli määrätty, ja kenraali totta tosiaan osasi käyttää liinaa! Sulavilla liikkeillä hän pisti liinan nurkan takkinsa napinläpeen ja levitti liinan polvilleen. Ja kuinka sievästi hän taittoi leipää ja tyhjensi lasinsa! Ja syötyään hän tahtoi hammastikun ja kaiveli hampaitaan. Käsiä taputettiin joka taholla, ja näytäntö loppui myrskyisillä suosionosoituksilla. — Miten viisas tuo apina oli! Ja miten tuo poika oli tyhmä!

Majapaikkaan palatessamme Vitalis minua kiitti, ja minä olin sen verran näyttelijä, että olin ylpeä tästä kiitoksesta.