Читать книгу Koditon: Romaani - Hector Malot - Страница 9

Sisällysluettelo

Jonkun neljännestunnin kuljettuamme Vitalis hellitti kädestäni. "Kulje nyt sievästi vierelläni ja muista, että jos yrität karkaamaan, niin Capi ja Zerbino pian sinut saavuttavat, ja niillä on terävät hampaat."

Minulta pääsi nyyhkytys.

"Itke niin paljon kuin haluttaa", sanoi Vitalis. "Mutta koeta ymmärtää, että omaksi hyväksesi olen ottanut sinut mukaani. Mikä sinusta olisi tullut siellä? Sinut olisi viety lastentaloon. Kasvattajasi eivät ole vanhempiasi. Äitisi, joksi häntä sanot, on ollut sinulle hyvä ja rakastaa sinua, pahalta tuntuu sinusta jättää hänet. Mutta ajattele, että hän ei olisi voinut pitää sinua luonaan miehensä vuoksi. Mies ei ole niin paha kuin sinä ehkä luulet. Hän on raajarikko, työhön kykenemätön, ja arveli, että hän ei rupea nälkään kuolemaan sinua elättääkseen. Elämä on usein taistelua, ei voi aina tehdä niinkuin haluaa."

Puhe tuntui minusta järkevältä. Mutta oli muuan seikka, joka vaikutti mieleeni enemmän kuin paraskin puhe, ja se oli ero äidistä. En koskaan enää saa häntä nähdä, kasvattajaani, jota rakastin — äitiä. Ja tämä ajatus nostatti itkun kurkkuuni. Minä astelin Vitaliksen vierellä ja koetin mielessäni kertoa, mitä hän oli sanonut äsken.

Laskeuduttuamme jyrkän rinteen olimme aavalla tasangolla, joka ulottui silmänkantamattomiin. Ei taloa, ei puuta, ei muuta kuin punaista kanervaa ja pieniä pensaita, jotka huojuivat tuulessa. Turhaa olisi minun yrittää karkuun. Ja minne menisin? Kenen luo? Tämä valkopartainen vanhus ei ehkä olekaan niin pelottava kuin alussa olin luullut, hän kenties on hyvinkin hyvä.

Vanhus asteli pitkään ja säännöllisesti, Joli-Coeur olkapäällä, ja koirat juoksentelivat ympärillämme. Silloin tällöin Vitalis sanoi niille jonkun ystävällisen sanan, milloin ranskaksi, milloin toisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Ei yksikään niistä näyttänyt väsyneeltä, niinkuin minä olin kuljettuamme tätä autiota aavikkoa pitkän ajan. Minä laahustelin jalkojani, ja vaikea minun oli seurata heitä.

"Nuo sinun saappaasi ovat raskaat", sanoi Vitalis. "Usselissa ostan sinulle uudet, keveämmät kengät."

Se ilahutti mieltäni.

"Onko Ussel vielä kaukana?"

"Sinä siis haluat kenkiä?" sanoi Vitalis naurahtaen. "Minä ostan sinulle housutkin, ja samettitakin ja hatun. Toivon, että kyyneleesi kuivuvat ja jalkasi keventyvät, että jaksat astua kymmenen kilometriä, mitkä meillä vielä on taivalta."

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja pian alkoi tihkusade, jota sitten kesti herkeämättä. Vitaliksella oli hyvä suoja nahkatakistaan, jonka alle Joli-Coeur pistäytyi heti, kun tunsi ensimäiset sadepisarat, mutta koirat ja minä kastuimme pian ihoa myöten. Koirat pudistelivat vähänväliä veden itsestään, minulla ei ollut edes tätä luonnon lahjoittamaa etua, niin että minun piti astua vettyneissä vaatteissani, jotka olivat raskaat ja kylmätkin.

"Tuleeko sinulle helposti yskä?" kysyi Vitalis.

"En tiedä. En muista minulla yskää olleen koskaan."

"Se on hyvä", sanoi Vitalis. "Mutta minä en tahdo panna sinua vaaralle alttiiksi, niin ettemme nyt kuljekaan edemmäksi tänään. Tuossa kylässä, joka tuolla näkyy, levähdämme yön."

Kylässä ei ollut majapaikkaa, eikä kukaan tahtonut ottaa suojiinsa maankulkijaa, jolla oli mukana poika ja kolme koiraa, kaikki likomärkinä. Pitikö vielä levähtämättä astua kahdeksan kilometriä Usseliin? Yö oli tulossa, yhä satoi, oli kylmä, ja jalkani olivat jäykkinä.

Vihdoin muuan talon isäntä laski meidät latoon, mutta sillä ehdolla, että me emme saa pitää tulta, jonkavuoksi meidän piti antaa hänelle tulitikkumme. No, olihan meillä edes katto suojanamme, ettei sade meitä pieksänyt.

Vitalis otti laukustaan leivän, jonka jakoi neljään osaan. Nyt ensi kerran näin miten Vitalis piti kurissa joukkoaan. Kun me yösijaa etsiessämme kuljimme talosta taloon, niin Zerbino oli pistäytynyt muutamaan taloon sisälle ja palasi sieltä leivänkannikka suussa. Vitalis sanoi sille silloin: "Odotahan iltaa, Zerbino!" Nyt muistin hänen sanansa, kun leipää leikatessa Zerbino kävi hyvin noloksi. Me istuimme heinäkasalla, Vitalis ja minä vierekkäin, Joli-Coeur keskellämme ja koirat edessämme, Capi ja Dolce katsellen isäntäänsä silmiin, Zerbino allapäin ja korvat hipallaan. "Varas joukosta pois!" sanoi Vitalis käskevästi. "Menköön loukkoon. Siellä saa maata illallisetta." Zerbino heti lähti matelevasti vetäytymään loukkoon. Sinne peittyi heiniin, ihan näkymättömiin, ja me kuulimme vain hienoa valittavaa vikinää. Vitalis ojensi minulle leipäosani, ja syödessään hän leikkeli Joli-Coeurille, Capille ja Dolcelle pieniksi paloiksi heidän osansa.

Kotona näinä viime kuukausina minua ei suinkaan oltu hemmoteltu. Mutta sittenkin minusta muutos tuntui kovalle. Miten hyvälle tuntui lämmin velli, jota Barberinin muori keitti joka ilta, niin voitonta kuin se olikin! Miten mieluista olisi nyt ollut tulen ääressä istua, miten hyvälle olisi tuntunut mennä vuoteeseen ja pistäytyä huppuun peitteitten alle! Nyt ei ollut vuodetta, ei peitettä, ja saimme olla tyytyväisiä, kun oli heiniä. Olin väsyksissäni, jalat rikki hankautuneet, kylmä värisytti ruumistani märissä vaatteissa.

"Hampaasi kalisevat", sanoi Vitalis, "onko sinun kylmä?"

"On vähän."

Hän avasi laukkunsa. "Minulla ei ole suuria vaatevarastoja, mutta tuossa on kuiva paita ja takki, riisu määrät yltäsi ja kääriydy noihin. Peittäydy sitten heiniin, niin pian tulee lämmin ja pääset uneen."

Kauan aikaa pyöriskelin heinävuoteellani saamatta unta. Tällaistakohan on oleva joka päivä? Joka päivä marssia sateessa, maata ladoissa, kärsiä kylmää, ruokana kuiva leipäpala, ei ketään, joka minua säälisi, ei ketään, joka rakastaisi? Näitä surullisia ajatuksia pyöritellessäni tunsin kostean henkäyksen kasvoillani. Ojensin käteni ja tunsin Capin villavan turkin. Capi oli tullut hiljaa luokseni ja haisteli minua. Sitten se paneusi maata viereeni ja hyväillen nuoleksi kättäni. Minä hyväilin sitä, ja se laski käpälänsä minun käteeni. Minä unhotin väsymykseni ja suruni. En ollut enää yksinäni: minulla oli ystävä.