Читать книгу Koditon: Romaani - Hector Malot - Страница 13

Sisällysluettelo

Palatessani majapaikkaamme, sydän suruisena ja silmät punaisina, tapasin pihalla majapaikan isännän, joka katseli minua pitkään. Minä yritin hänen ohitsensa katsomaan koiria, mutta hän pysähdytti minut.

"No, mitenkäs kävi isäntäsi?" hän kysyi. — "Hänet tuomittiin." — "Kuinka kauaksi aikaa?" — "Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen." — "Ja mitä sinä aiot tehdä sillä aikaa?" — "En tiedä, hyvä herra." — "Etkö tiedä? Onko sinulla rahaa itsesi ja eläintesi ruokaan?" — "Ei ole." — "Kyllä sinä kylissä saat ansiota elättääksesi henkesi," — "Mutta missä isäntäni minut sitten vankeudesta päästyään tapaa?"

"No sinä päivänä sinä palaat tänne, ja tuon kahden kuukauden ajan kiertelet ympäristössä ja kylpypaikoissa. Siellä on raha-ansiota yllinkyllin."

Laitettuani laukkuni kuntoon ja otettuani koirat ja apinan lähdin ravintolasta. Isäntä oli portilla katsomassa. Ja minulla oli kiire päästä kaupungista, sillä koirillani ei ollut kuonokoppaa. Mitä sanoisin, jos minut tapaisi joku poliisikonstaapeli? Että minulla ei ole rahaa ostaa kuonokoppia. Se olisi ollut totta, sillä minulla tosiaan ei ole ollut kuin viisikymmentäviisi penniä, ja se summa ei olisi riittänyt tällaisiin varustuksiin. Eikö minutkin vangittaisi vuorostani? Ja mihin silloin joutuisivat koirat ja apina? Minusta oli tullut joukon johtaja, perheen päämies, minusta orvosta raukasta, ja minä tunsin vastuunalaisuutta.

Kulkiessamme koirat tähystelivät minua tavalla, joka ei kaivannut sanoja: niiden oli nälkä. Apina, joka istui laukullani, nyki minua vähänväliä korvasta, ja kun minä katsoin sitä, niin se hieroi vatsaansa. Sen liikkeen ymmärsin yhtä hyvin kuin koirain katseen. Minä puolestani myöskin olisin puhellut nälästäni, sillä en ollut syönyt päivällistä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut. Varani eivät sallineet Hyödä enemmän kuin kerran päivässä.

Kiirehtiessäni kaupungista, päästäkseni joutumasta tekemisiin poliisin kanssa, minulla ei ollut aikaa miettiä minne tiet veivät. En ajatellut muuta kuin päästä Toulousesta niin pian kuin suinkin, sama se minne. Minulle ei ollut toinen seutu toista tärkeämpi, kaikkialla minulta vaadittaisiin rahaa ruuasta ja asunnosta. Kysymys asunnosta ei ollut niinkään tärkeä, nyt kun oli lämmin vuodenaika, niin että voimme nukkua paljaan taivaan alla, jonkun pensaan juurella tai seinän vierellä. Mutta mitä syödä? Luulen, että me kuljimme pari tuntia ennenkuin uskalsin pysähtyä, ja tällä aikaa koirat minua tähystelivät yhä rukoilevammasti ja apina nyki minua korvasta hieroen vatsaansa yhä kovemmin. Vihdoin luulin olevani niin kaukana Toulousesta, ettei enää tarvitsisi mitään pelätä, tai ainakin niin kaukana, että voin sanoa huomenna varustavani koirani kuonokopalla, jos sitä vaadittaisiin, ja minä menin ensimäiseen leipuripuotiin, minkä tapasin, ostin puolentoista naulan leivän, joka maksoi 40 penniä.

Koirat hyppivät iloisina ympärilläni, ja apina veti minua tukasta äännellen hyvillään. Me emme menneet kovin kauas. Kun tapasimme ensimäisen puun tien varressa, asetin harppuni sitä vasten ja heittäysin pitkäkseni ruohikkoon. Koirat istahtivat vastapäätäni, Capi keskelle, toiselle puolen Zerbino ja toiselle Dolce. Ja Joli-Coeur, joka ei ollut uuvuksissa, seisoi kahdella jalalla valmiina ahmimaan palat, joita sille oli tuleva. Olipa hupainen tehtävä leivän leikkaaminen. Jaoin sen viiteen yhtä suureen osaan, ja ettei mitään hukkaan joutuisi, jaoin osat pieninä viipaleina. Joli-Coeur, joka tarvitsi vähimmän ruokaa, oli hyvin tyytyväinen jakoon, ja se oli jo kylläinen, kun meillä muilla oli vielä kiljuva nälkä. Sen osasta otin kolme palasta, jotka pistin laukkuuni antaakseni ne sittemmin koirille, ja kun vielä jäi neljä palasta, niin söimme ne jälkiruokana. Minusta oli nyt sopiva tilaisuus lausua muutama sana tovereilleni. Minä tietysti pidin itseni heidän päällikkönään, mutta en mielestäni ollut niin paljoa heitä ylevämpi, että olisin voinut jättää selittämättä, miten arveluttava asemamme nyt oli. Capi nähtävästikin oli ymmärtänyt aikomukseni, sillä se katsoi minuun tarkkaavasti viisailla, lempeillä silmillään.

"Niin, Capi", sanoin, "niin, ystäväni Dolce, Zerbino ja Joli-Coeur, rakkaat toverini, minulla on teille ikävä uutinen kerrottavana: isäntämme on meistä erotettu kahden kuukauden ajaksi."

"Hauh!" sanoi Capi.

"Se on varsin ikävää hänelle ja ikävää meille. Hän meitä elätti, ja hänen poissa ollessaan olemme varsin pelottavassa asemassa. Meillä ei ole rahaa."

Capi ymmärsi tämän sanan täydellisesti ja nousi seisomaan takajaloilleen aivan niinkuin teki kiertäessään "kunnioitettavan yleisön" edessä.

"Sinä arvelet, että meidän on annettava näytäntöjä", jatkoin minä. "Se tosiaan on hyvä neuvo, mutta saammeko tuloja? Siinä se on kysymys. Minä ilmoitan teille, ettei meillä ole kuin viisitoista penniä kaikkiaan. Senvuoksi on supistettava vatsan vaatimuksia. Kun nyt asiat ovat näin, niin uskallan toivoa, että te ymmärrätte tilamme ja panette viisautenne ja kaiken taitonne liikkeelle seuramme hyväksi. Minä vaadin teiltä tottelevaisuutta, varovaisuutta ja rohkeutta. Luottakaa minuun, niinkuin minäkin luotan teihin."

Minä en uskalla sanoa, ymmärsivätkö toverini koko puheeni, mutta varma olen, että ne ymmärsivät sen pääasiassa. Isäntämme poissaolosta ne ymmärsivät, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, ja odottivat minulta selitystä. Jolleivät ymmärtäneetkään, mitä niille sanoin, olivat ne tyydytettyjä käytöksestäni niitä kohtaan ja osottivat tyytyväisyyttään tarkkaavaisuudellaan.

Kun minä puhun niiden tarkkaavaisuudesta, niin puhun silloin ainoastaan koirista, sillä Joli-Coeurin oli mahdotonta pitää huomiotaan kauan kiinnitettynä yhteen asiaan. Puheeni alussa se näytti olevan hyvin huvitettu siitä, mutta montakaan kymmentä sanaa en ollut lausunut, kun se hypähti puun oksalle ja siellä sitten huvittelihe viskautumalla oksalta oksalle. Jos Capi olisi minua kohdellut näin välinpitämättömästi, niin se olisi minua kovin loukannut, mutta Joli-Coeurin käytös ei minua ollenkaan hämmästyttänyt. Sellainen se oli, ajattelematon ja ymmärtämätön, ja oikeastaan oli luonnollista, että sitä halutti hieman huvitella. Minä tunnustan, että mielelläni olisin tehnyt samoin kuin sekin ja sydämen halulla kiipeillyt, mutta virkani arvokkaisuus ei sallinut minun ruveta tällä tavoin huvittelemaan.

Hetkisen aikaa levättyämme annoin lähtömerkin: meidän oli ansaittava yösijamme, ja kaikessa tapauksessa huomispäivän ateria, jos, kuten oli luultava, me säästämme varojamme makaamalla taivasalla. Tunnin ajan kuljettuamme tulimme muutaman kylän näkyville, jossa arvelin voivani toteuttaa aikeeni. Kaukaa se näytti sangen mitättömältä, ja hyvin vähän oli siis toivoa suurista tuloista, mutta sepä ei rohkeuttani masentanutkaan. En ollut vaativa, ja tuumailin, että kuta pienempi kylä, sitä vähemmän pelkoa, että tapaamme poliisikonstaapelia.

Minä puin näyttelijäni, ja niin kauniissa järjestyksessä kuin suinkin astuimme kylään. Vahinko, että meillä ei ollut Vitaliksen huilua eikä hänen uljuuttaan, joka aina veti huomion puoleensa. Minulla ei ollut hänen kookasta vartaloaan eikä uljasta muotoaan, päinvastoin olin hyvin pieni, ja minun kasvoillani näkyi paremminkin levottomuus kuin varmuus. Minä katselin kahtapuolta, että minkälaisen vaikutuksen tulomme tekee. Mutta kovinkaan lupaavalta ei näyttänyt; siellä täällä joku kohotti päätään, laski taas, eikä kukaan seurannut meitä.

Tultuani muutamalle vaahterain ympäröimälle torille tartuin harppuuni ja aloin soittaa valssia. Soitto oli iloista, sormeni keveät, mutta sydämeni oli suruinen; minusta tuntui, kuin olisi ollut kivitaakka hartioillani. Käskin Zerbinon ja Dolcen tanssimaan valssia. Ne tottelivat heti ja rupesivat pyörimään tahdin mukaan. Mutta ei kukaan välittänyt meistä, vaikka talojen portailla seisoskeli vaimoja, toiset kutoen sukkaa, toiset puhellen keskenään. Minä soitin soittamistani, ja Zerbino ja Dolce tanssivat. Ehkäpä joku vielä päättää tulla luoksemme, ja kun kerran vain tulee yksi, niin sitten tulee toinenkin, pian on puolikymmentä ja sitten puolisataa.

Turhaan soitin ja turhaan koirat tanssivat. Ihmiset pysyivät loitolla, eivät edes katsoneet meihin päinkään. Nämä ihmiset eivät ehkä suosi tanssia, se näytti hyvin luultavalta kaikesta päättäen. Minä komensin Zerbinon ja Dolcen maata ja rupesin laulamaan, enkä ikinäni varmaankaan ole laulanut sellaisella innolla.

En ollut vielä saanut montakaan säettä päätetyksi, kun näin muutaman miehen tulevan meitä kohden. Vihdoinkin! Minä lauloin vielä innokkaammin. "Hei!" huusi mies. "Mitä sinä teet, vekara?"

Minä keskeytin lauluni hämmästyneenä tästä kysymyksestä ja jäin katsomaan, kun hän lähestyi meitä suu auki.

"Vastaatko, vai?" — "Mutta näettehän, hyvä herra, mitä minä teen. Minähän laulan." — "Onko sinulla lupa laulaa meidän kuntamme alueella?" — "Ei." — "No laputa sitten matkoihisi, jollet halua, että toimitan sinut oikeuteen." — "Mutta hyvä herra…" — "Korjaa luusi, kerjäläinen!"

Se oli kylän poliisikonstaapeli. Pyörähdin ympäri ja lähdin samaa tietä, jota olin tullutkin. Viidessä minuutissa olin puikkinut tieheni tästä kylmästä kylästä. Koirat seurasivat minua allapäin ja surullisina. Ne varmaankin älysivät, että meitä oli kova onni kohdannut.

Kun olimme päässeet niin kauas, ettei meillä ollut enää pelkoa poliisin tulosta, tein kädelläni merkin, ja heti kolme koiraani asettui ympärilleni, Capi keskelle, silmät tiukasti kiintyneinä minuun. Oli nyt aika antaa heille selitys, jota he odottivat.

"Kun meillä ei ollut lupaa esiintyä, niin meidät karkotettiin." —

"Mitäs nyt?" kysyi Capi kallistaen päätään.

"Nyt käymme maata paljaan taivaan alle, sama se mihin, ja iltasta syömättä."

Ilma oli kaunis ja lämmin, ei ollut hätäkään maata paljaan taivaan alla. Ei tarvinnut muusta huolta pitää kuin asettua sellaiseen paikkaan, mihin eivät sudet pääse, jos niitä olisi seutuvilla. Ei ollut siis muuta kuin astua tietä niin kauas, että tavataan sopiva paikka. Ja me astuimme, kilometrin kilometriltä. Laskevan auringon viimeiset säteet olivat jo kadonneet taivaalta, mutta me emme vieläkään olleet tavanneet sopivaa paikkaa. Lopuksi ei auttanut muu kuin ruveta siihen, missä olimme. Ja me pysähdyimme muutamaan metsään, missä oli siellä täällä alastomia aukkoja, joiden keskellä kohosi kalliolohkareita. Seutu oli hyvin synkkä ja autio, mutta meillä ei ollut parempaa valittavissa, ja minä arvelin, että kallioiden välissä me olemme yökylmältä suojassa.

Me poikkesimme tieltä kallioiden väliin, ja pian huomasin muutaman kallion, jonka juurella oli luolan tapainen. Tähän onkaloon oli tuuli ajanut vuoteeksi kuivuneita havunneulasia. Parempaa suojapaikkaa, jossa oli vuoteet ja katot, emme olisi voineet toivoakaan. Meiltä ei puuttunut muuta kuin leipäpala illalliseksemme, mutta parasta oli koettaa olla sitä ajattelematta, ja ruokaa se on unikin. Ennen maatamenoa sanoin Capille, että hänen tuli olla vartijanamme. Ja koira asettuikin ulkopuolelle vahtipaikalle, jotta minä saatoin olla aivan huoleti, ettei kukaan meitä voisi lähestyä niin, etten saisi siitä tietoa edeltäpäin. Mutta vaikka olinkin siitä varma, niin en kuitenkaan päässyt uneen heti, kun heittäysin maata havuneulavuoteelle, Joli-Coeur vieressäni takkini povessa, Zerbino ja Dolce makaamassa jaloissani. Olin väsynyt, vielä enemmän levoton. Tämä ensimäinen matkapäivä oli ollut hyvin huono-onninen. Minkähänlainen on huomispäivä? Nälkä ja jano oli, eikä ollut rahaa kuin viisitoista penniä. Vaikka miten niitä olisin pyöritellyt taskussani, eivät ne siitään lisääntyneet: yksi, kaksi, kolme — siihen aina laskemiseni pysähtyi. Miten voin elättää joukkoni, miten voin itse tulla toimeen, jollen seuraavana päivänä saisi tilaisuutta antamaan näytöksiä enkä lupaa laulamaan? Pitikö meidän kuolla nälkään metsään, louhen alle?

Pyöritellessäni mielessäni näitä kysymyksiä katselin tähtiä, jotka tuikuttivat himmeällä taivaalla. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Syvä hiljaisuus, ei kuulu lehden kahinaakaan, ei linnun piipitystä, ei tieltä kärryjen kolinaa. Autiota niin kauas kuin silmä kantoi. Miten yksinämme olimme, hyljätyitä!

Kuuma kyynel herahti silmääni, ja yhtäkkiä purskahdin itkemään: Barberinin emäntä raukka! Vitalis raukka! Minä heittäysin suulleni ja vuodatin kyyneleet käsiini voimatta hillitä itkuani. Samassa tunsin henkäyksen tukassani. Minä käännyin rivakasti katsomaan, ja suuri pehmoinen kieli nuoleksi kasvojani. Capi oli kuullut minun itkevän ja tullut minua lohduttamaan, niinkuin teki ollessani ensi yötä Vitaliksen matkassa. Minä tartuin sitä kaulaan kaksin käsin, se päästi pari kolme valittavaa ääntä; minusta näytti, että se itki minun kanssani.

Kun seuraavana päivänä heräsin, istui Capi vieressäni katsellen minua; linnut visertelivät metsässä, kaukaa kuului kirkonkellon ääni, aurinko paistoi korkealta taivaalta lämpöisesti, vahvistaen ruumista ja sielua. Pian olimme valmiit taipaleelle ja suuntasimme kulkumme sinne, mistä kuului kirkonkellon ääni. Siellä varmaan oli kylä ja siinä varmaankin oli leipuri. Kun on pannut maata eineettä ja iltasetta, niin nälkä tuntuu pian seuraavana päivänä. Päätökseni oli tehty: panen viimeiset rahani menemään, ja sittenpähän näemme mitä on tehtävä. Kylään tullessamme minun ei tarvinnut kysyä missä oli leipuri; sen nenämme neuvoi, minulla oli melkein yhtä tarkka vainu kuin koirillani tuntemaan tuoreen leivän makean hajun. Vähillä rahoillani ei saatu leipää kuin pieni pala henkeen, ja me olimme pian eineemme syöneet.

Nyt oli aika tullut koettaa saada ansiota. Ja sen vuoksi lähdin kuljeksimaan kylälle ja katselemaan, missä olisi edullinen paikka näytäntöä varten, ja samalla tutkimaan ihmisten muotoja koettaakseni niistä päättää, ovatko meille ystäviä vai vihollisia. Aikomukseni ei ollut antaa näytäntöä heti suorastaan, sillä nyt ei ollut sopiva aika, vaan tutkia seutua ja valita paras paikka ja sitten puolenpäivän aikaan tulla tälle paikalle koettamaan onnea.

Minä olin näihin tuumiini vaipuneena, kun kuulin takaani huutoa. Käännyin sukkelasti katsomaan ja näin Zerbinon tulevan, vanha vaimo jäljessä. Pian ymmärsin mitä tämä merkitsi. Zerbino oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta, kun minä kuljin mietteissäni, ja oli eronnut seurastamme, mennyt muutamaan taloon ja varastanut sieltä lihakappaleen, joka sillä nyt oli hampaissa.

"Ottakaa kiinni varas!" huusi vaimo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!

Ottakaa kiinni tuo koko joukko!"

Kuullessani tämän huudon tunsin itseni syylliseksi tai ainakin vastuunalaiseksi koirani teosta ja lähdin juoksemaan. Mitä sanoa, jos vaimo vaatisi lihakappaleesta maksun? Millä maksaa se? Jos meidät saataisiin kiinni, niin kyllä kai meidät pantaisiin vankilaan.

Kun Capi ja Dolce huomasivat minun lähtevän juoksemaan, niin ne seurasivat kintereilläni, ja Joli-Coeur, joka oli olkapäälläni, tarttui käsin kaulaani, ettei putoaisi. Siitä oi ollut juuri pelkoa, että meidät saavutettaisiin takaa-ajamalla, mutta vastaantulijat voisivat ottaa meidät kiinni. Ja minusta näyttikin, että parilla miehellä, jotka tulivat vastaan, olikin se aie. Kaikeksi onneksi sattui kuitenkin muuan poikkikatu eteemme sitä ennen, ja minä poikkesin sille joukkoineni. Juosten minkä käpälästä lähti me pääsimme onnellisesti kylästä. Enkä minä uskaltanut pysähtyä, ennenkuin olin niin hengästynyt, etten enää voinut juosta, mutta silloin olimmekin pari kilometriä kylästä. Käännyin katsomaan taakseni. Capi ja Dolce olivat kintereilläni, ja kaukana jäljessä tuli Zerbino, joka oli jäänyt jälkeen pysähtyessään syömään saaliinsa. Minä kutsuin sitä, mutta se ymmärsi ansainneensa ankaran rangaistuksen ja puikki pakoon. Nälän ahdistamana se oli antautunut tähän varkauteen, mutta sittenkään en voinut sen tekoa hyväksyä. Varkaus oli varkaus. Syyllinen oli rangaistava, jos mieli pitää kuria joukossani. Muuten kävisi niin, että seuraavassa kylässä Dolce noudattaisi toverinsa esimerkkiä ja lopuksi Capikin joutuisi kiusauksen valtaan. Minun oli siis julkisesti rangaistava Zerbinoa. Mutta sitä varten minun oli saatava se käsiini. Se taas ei ollut mikään helppo asia. Minun täytyi sitä varten turvautua Capin apuun. "Mene hakemaan tänne Zerbino."

Capi lähti heti toimittamaan tehtävää, jonka sille uskoin. Mutta minusta näytti, että se ryhtyi siihen enemmän tottumuksesta kuin omasta halustaan, ja katseesta, jonka se loi minuun lähtiessään, olin näkevinäni, että se mieluummin halusi olla Zerbinon asianajajana kuin minun poliisimiehenäni.

Minun oli odotettava Capia ja sen vankia, ja arvasin, että saan odottaa jotenkin kauan, sillä Zerbino ei ole niin halukas lähtemään heti ensi tingassa. Mutta odottaminen ei ollutkaan vastenmielistä. Olin jo niin kaukana kylästä, ettei ollut mitään pelkoa siitä, että meitä enää takaa ajetaan, ja toisekseen olin kovasta juoksusta niin väsynyt, että varsin mielelläni levähdin vähän aikaa. Sitäpaitsi, mitä syytä oli kiirehtiä, kun ei ollut vähintäkään tietoa minne mennä ja kun ei ollut mitään tekemistä?

Paikka, johon olin pysähtynyt, oli aivan kuin valittu odottelemista varten. Hurjassa paossani, tietämättä vähintäkään matkani määrästä, olin saapunut Etelä-kanavan rannalle. Ja kuljettuani Toulousesta lähtien karuja, pölyisiä maita olin nyt vaihtelevassa seudussa, joka oli raikas ja hauska: täällä oli vettä, puita, ruohikkoa, ja täällä oli pieni lähde, joka juosta lirisi muutamalta kasveihin verhoutuneelta kalliolta riippuvien kasvien ja kukkien reunustamassa uomassa. Tämä oli kerrassaan ihastuttavaa, ja täällä oli mainiota odotella koirien palaamista.

Kului hyvä tunti eikä niitä näkynyt ei kuulunut, ei kumpaakaan. Minä aloin käydä jo levottomaksi. Mutta sitten ilmestyi näkyviin Capi, joka tuli yksin, allapäin.

"Missä on Zerbino?"

Capi paneutui maata arkana, ja minä huomasin, että sen toinen korva oli verissä. Minä en ollut selityksen tarpeessa, sillä ymmärsin heti mitä oli tapahtunut: Zerbino oli tehnyt vastarintaa poliisille, ja Capi totellen ankaraa käskyäni oli antautunut tappeluun.

Pitikö minun nyt sitäkin rangaista? Minulla ei ollut siihen sydäntä. Enkä minä voinut pahoittaa toisten mieliä, kun oma mielenikin oli masennuksissa.

Kun Capi oli niin huonosti onnistunut, ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa niin kauan, että Zerbino tulee omasta halustaan. Päättelin, että se ensin vastustettuaan alistuisi sitten rangaistavaksi ja tulisi luoksemme katuvaisena. Panin pitkäkseni muutaman puun juurelle pitäen Joli-Coeuriä kahleissa, peläten että sitäkin ehkä alkaisi haluttaa Zerbinon luo. Capin ja Dolcen komensin makaamaan jalkoihini. Aika kului, mutta Zerbinoa ei vain näkynyt, ja tietämättäni vaivuin unen valtoihin. Herättyäni oli tunteja kulunut. En olisi tarvinnut aurinkoakaan päättääkseni, että oli kulunut aikaa koko paljon; vatsani huusi, ilmoittaen että siitä oli jo pitkä aika, kun olin syönyt leipäpalan. Joukkueeni niinikään ilmaisi nälkäänsä, Capi ja Dolce surullisilla katseilla, Joli-Coeur elkeillään. Eikä Zerbinoa kuulunut ei näkynyt. Minä sitä huutelin, vihelsin, mutta turhaan. Se varmaankin saatuaan hyvän aterian oli kyyristynyt jonkun pensaan suojaan nukkumaan kaikessa rauhassa.

Alkoi käydä arveluttavaksi: jos lähtisin jatkamaan matkaa, niin Zerbino voisi meistä eksyä, jos jään, niin mistä saada ruokaa. Ja ruokaa me tarvitsimme, se tarpeemme kävi yhä suuremmaksi. Koirat katselivat minua yhä surkeammin, ja Joli-Coeur hieroi vatsaansa ja kirkui aina vihaisemmin.

Kun aika yhä kului eikä Zerbinoa näkynyt, niin minä vielä kerran lähetin Capin sitä hakemaan. Puolen tunnin kuluttua se palasi yksinään ja ilmoitti, ettei ollut löytänyt toveriaan.

Mitä tehdä?

Vaikka Zerbino olikin syyllinen ja me kaikki olimme sen takia joutuneet pulaan, en kuitenkaan edes ajatellutkaan jättää sitä. Mitä sanoisi Vitalis, jollen toimittaisi takaisin kaikkia kolmea koiraa? Ja sitten, kaikesta huolimatta, minä rakastin Zerbinoa. Päätin odottaa iltaan asti. Mutta mahdotonta oli olla näin toimetonpa ja kuunnella vatsaimme nälkähuutoja. Oli keksittävä jotakin, josta meille kaikille olisi vähänkään huvia ja jolla saisimme unhotetuksi nälkämme. Mutta mitä?

Mietiskellessäni tätä kysymystä muistin Vitaliksen kertoneen kerran, että kun muutamalla sotaretkellä sotajoukko oli väsynyt pitkästä marssista, niin soitettiin, ja sotajoukko kuullessaan iloisia säveliä unhotti väsymyksensä. Ehkäpä meiltäkin unhottuu nälkämme, kun soitan jotakin iloista. Ja ainakin, kun minä soitan ja koirat tanssivat, aika kuluu nopeammin.

Minä tartuin harppuuni, joka oli pystyssä puuta vasten, ja asettuen selin kanavaan, jotta näkisin näyttelijäini tanssin, aloin soittaa valssia.

Taiteilijani eivät heti alussa näyttäneet olevan juuri halukkaita tanssimaan; leipäpala niistä olisi ollut paljoa mieluisampi. Mutta vähitellen innostuivat. Soitto teki vaikutuksensa, me kaikki unhotimme leipäpalan, jota meillä ei ollut, emmekä enää ajatelleet muuta kuin minä soittoani ja koirat tanssiaan.

Yhtäkkiä kuulin kirkkaan lapsen äänen: "hyvä!" Tämä huuto kuului takaani. Minä käännyin vikkelästi katsomaan.

Muuan alus oli pysähtynyt kanavassa ja kääntynyt rantaa kohden. Tämä oli niin kummallinen alus, että en ikinäni ollut vielä nähnyt sellaista. Sitä oli vetämässä kaksi hevosta, jotka seisoivat toisella puolen kanavaa. Alus oli paljon lyhempi kuin purret, joita tavallisesti käytetään kanavilla, ja sen kannella, joka oli ainoastaan vähän yläpuolella veden pintaa, oli ikkunoilla varustettu katos. Tämän edessä oli veranta köynnöskasvien suojassa.

Verannalla huomasin kaksi ihmistä. Toinen oli nainen, vielä nuorekas ja ylhäisen, mutta surullisen näköinen. Toinen oli lapsi, melkein minun ikäiseni poika, joka näytti makaavan. Tämä poika se varmaankin oli huutanut "hyvä".

Selvittyäni hämmästyksestäni nähdessäni tämän laitoksen, joka ei näyttänyt ollenkaan pelottavalta, minä kohotin hattuani kiittääkseni suosionosoituksesta.

"Huviksenneko soittelette?" kysyi nainen, puhuen vieraalla murteella.

"Harjoitellakseni näyttelijöitäni ja myöskin … huvikseni."

Poika teki merkin naiselle, joka seisoi hänen vieressään, ja nainen kumartui kuuntelemaan. "Tahtoisitteko vielä näytellä?" kysyi sitten nainen minulta.

Tahtoisinko näytellä! Näytellä yleisölle, jonka olin saanut niin äkkiarvaamatta. Minua ei tarvinnut kahta kertaa rukoilla.

"Tahdotteko tanssin vai huvinäytelmän?" kysyin.

"Huvinäytelmän!" huusi poika, mutta nainen keskeytti ja pyysi tanssia. — "Tanssi on liian lyhyt", sanoi lapsi.

"Tanssin jälkeen me voimme, jos kunnioitettava yleisö niin haluaa, esittää muutamia sellaisia temppuja, joita tehdään Parisin sirkuksessa." Tämä oli muuan isäntäni lauseita, ja minä koetin sen esittää niinkuin hän sen lausui yleisölle. Muuten olin hyvilläni, että oli kieltäydytty huvinäytelmästä, sillä minun olisi ollut hyvin vaikea järjestää näytäntöä, ensiksikin kun Zerbino oli poissa ja toiseksi kun ei ollut pukuja ja muita lisätarpeita. Minä senvuoksi otin harppuni ja aloin soittaa valssia. Capi heti paikalla tarttui käpälillään Dolcen vartaloon, ja molemmat alkoivat pyöriä tahdin mukaan. Tämän jälkeen Joli-Coeur tanssi yksinään. Sitten me järjestään esitimme koko ohjelmistomme. Meitä ei väsyttänyt. Näyttelijäni varmaankin ymmärsivät, että saavat palkakseen ruokaa, eivätkä senvuoksi säästäneet itseään enemmän kuin minäkään.

Yhtäkkiä, kesken kaikkea, näin Zerbinon ilmestyvän metsästä, ja kun toiset tanssiessaan kulkivat sen ohitse, niin sekin asettui niiden keskelle ja ryhtyi tehtäväänsä.

Soittaessani ja pitäessäni silmällä taiteilijoitani minä silloin tällöin silmäsin poikaa, ja minusta tuntui kummalliselta, ettei hän, vaikka näyttikin olevan niin huvitettu meidän näyttelemisestämme, kuitenkaan liikahtanut paikaltaan: hän pysyi makuullaan, aivan hiljaa, liikuttamatta muuta kuin käsiään taputellessaan. Oliko hän hervoton? Minusta näytti, kuin hän olisi maannut lavitsalla.

Tuuli oli kuljettanut aluksen törmään, jossa me olimme, ja minä nyt näin lapsen aivan kuin olisin ollut itse aluksessa hänen vieressään: hänellä oli vaalea tukka, hänen muotonsa oli kalpea, niin kalpea, että otsan kuultavan nahan alta näkyivät siniset verisuonet. Hänen lempeissä silmissään oli surullinen ja sairaalloinen ilme.

"Kuinka paljon teidän teatterissanne maksaa paikka?" kysyi nainen minulta.

"Kukin maksaa sen mukaan kuin hänellä on ollut siitä huvia."

"Sitten pitää meidän, äiti, maksaa hyvin paljon", sanoi lapsi ja lisäsi jotakin vieraalla kielellä, jota minä en ymmärtänyt.

"Arthur tahtoisi nähdä näyttelijöitänne lähempää", sanoi nainen.

Minä annoin merkin Capille, joka heti hypähti alukseen.

"Entä toisetkin?" huusi poika.

Zerbino ja Dolce seurasivat toveriaan.

"Ja apina!"

Joli-Coeur olisi voinut helposti hypätä alukseen, mutta minä en ollut koskaan varma sen käytöksestä. Päästyään alukseen se olisi voinut ruveta huvittelemaan tavalla, joka ehkä ei olisi ollut naiselle mieleen.

"Onko se vihainen?" kysyi nainen.

"Ei, mutta se on joskus tottelematon, ja minua pelottaa, ettei se käyttäydy sopivasti."

"No tulkaa itse sen kera alukseen." Ja hän antoi merkin muutamalle miehelle, joka seisoi peräsimessä. Mies tuli heti ja asetti lankun aluksesta törmälle. Tätä siltaa myöten minä sitten astuin alukseen, harppu selässäni ja Joli-Coeur käsivarrellani.

"Apina! Apina!" huudahti poika. Minä lähestyin häntä, ja sillä aikaa kuin hän hyväili ja silitteli apinaa, minä voin tarkastaa häntä. Hän oli tosiaan kiinnitetty lavitsaan, niinkuin minusta oli näyttänytkin.

"Onko teillä isäntää, lapseni?" kysyi nainen. — "On, mutta minä kuljen tätä nykyä yksikseni, vähän aikaa." — "Miten kauan?" — "Kaksi kuukautta." — "Kaksi kuukautta! Oo, pieni raukka! Miten teidän ikäisenne voi olla niin kauan yksikseen!" — "Täytyy, hyvä rouva." — "Isäntänne epäilemättä on pakottanut teidät hankkimaan määrätyn summan rahaa tällä aikaa?" — "Ei, hyvä rouva. Hän ei pakota minua mihinkään. Kunhan saan joukkoni elätetyksi, niin siinä kylliksi." — "Ja te olette voinut ansaita hyvin elatuksenne?"

Minä olin ääneti vähän aikaa, ennenkuin vastasin: en ollut koskaan nähnyt naista, joka minuun teki sellaisen vaikutuksen kuin tämä kysellessään minulta asioitani. Hän puheli niin hyväntahtoisesti, hänen äänensä oli lempeä, katseensa ystävällinen ja niin rohkaiseva, että minä päätin kertoa asian suoraan. Ja minkävuoksi salata? Minä Kerroin hänelle, minkävuoksi minun oli pitänyt erota Vitaliksesta, joka oli tuomittu vankeuteen siitä, että oli minua puolustanut, ja että minä Toulousesta lähdettyäni en ollut ansainnut penniäkään.

"Mutta teidän on kai sitten kauhea nälkä!" huudahti poika.

Taiteilijani ymmärsivät hyvin tämän sanan. Koirat alkoivat haukkua ja

Joli-Coeur hieroa vatsaansa vimmatusti.

"Äiti!" lausui Arthur.

Nainen ymmärsi pyynnön; hän sanoi jotakin vieraalla kielellä muutamalle palvelijanaiselle, ja tämä toi heti esiin pienen katetun pöydän.

"Istukaa ruualle, poikaseni", käski nainen.

Minua ei tarvinnut rukoilla. Panin harppuni syrjään ja istahdin pöytään. Koirat asettuivat ympärilleni, ja Joli-Coeur istahti polvelleni.

"Kelpaako koirillenne leipä?" kysyi Arthur.

Kelpaako leipä! Minä niille annoin kullekin palan, jonka ne heti purematta nielaisivat. Ja sillä aikaa kuin minä koirille annoin leipää, oli Joli-Coeur siepannut kakkupalasen, pistäytynyt pöydän alle ja oli tukehtua ahmiessaan. Minä puolestani otin viipaleen leipää, ja vaikka en ollutkaan tukehtua niinkuin Joli-Coeur, niin ahmin yhtä suurella halulla.

"Lapsi raukka!" sanoi nainen täyttäessään minun lasini. Arthur ei virkkanut mitään, vaan katseli meitä suurin silmin ihmetellen meidän ruokahaluamme, sillä jokainen meistä oli yhtäläinen ahmatti, Zerbinokin, joka kuitenkin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi varastamallaan lihapalalla. "Missä olisitte syöneet tänään, jollette meitä olisi kohdanneet?" — "Luulen, että me emme olisi saaneet ruokaa ollenkaan tänä päivänä." — "No missä saatte huomenna?" — "Ehkä huomennakin sattuu onni kohtaamaan meitä niinkuin tänäänkin."

Arthur ei enää jatkanut keskustelua kanssani, vaan kääntyi äitiinsä, ja heidän välillään syntyi pitkä keskustelu tuolla vieraalla kielellä, jota olin kuullut. Arthur näytti pyytävän jotakin, johon hänen äitinsä ei ollut oikein suostuvainen tai jota vastaan hänellä oli syitä. Yhtäkkiä poika käänsi päänsä minuun, sillä ruumistaan hän ei voinut liikuttaa. "Haluaisitteko jäädä meidän luo?" kysyi hän.

Minä jäin katsomaan häneen pitkään ja sanaa sanomatta, sillä niin hämmästyin tätä äkillistä kysymystä.

"Poikani kysyy, haluaisitteko jäädä meidän luo", rouva toisti. — "Tähänkö alukseen?" — "Niin, tähän alukseen. Poikani on kipeä, lääkärit ovat määränneet hänen pysymään makuullaan tuollaisella lavalla, niinkuin näette. Jotta hänellä ei olisi ikävä, kuljetan häntä tässä aluksessa. Te asuisitte meidän kanssamme. Koiranne ja apinanne antavat näytäntöjä Arthurille, joka on yleisönne. Ja te, lapseni, jos haluatte, voitte meille soittaa harppuanne. Sillä tavoin te olette palvelukseksemme, ja me puolestamme voimme olla teille hyödyksi. Te ette kuitenkaan joka päivä kulkiessanne voine saada yleisöä, sillä se teidän ikäiselle lapselle ei ole mikään helppo asia."

Aluksessa! Minä pääsisin elämään aluksessa, vesillä, mikä onni! Tämä ajatus ensimäisenä iskihe mieleeni ja huumasi minut. Silmänräpäyksessä minulle oli selvillä, miten loistava minulle oli tämä esitys. Miten jalomielinen rouva! Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä. Hän näytti liikutetulta tästä kiitollisuuteni osotuksesta, ja useita kertoja hän siveli hellästi kädellään otsaani: "Pikku raukka!" Kun minua oli pyydetty soittamaan harppua, niin tuntui minusta, ettei minun sopinut kieltäytyä täyttämästä hänen lausumaansa toivomusta. Hartauteni oli tavallaan osotus hyvästä tahdostani ja kiitollisuudestani. Otin harppuni ja asetuin aluksen keulapuolelle, jossa aloin soitella. Samalla nainen asetti huulilleen pienen hopeapillin ja puhalsi siitä kimeän äänen. Heti herkesin soittamasta, tuumaillen mielessäni, minkävuoksi hän niin vihelsi: tahtoiko hän sillä ilmoittaa minulle, että minä soitin huonosti, ja kehottaa minua taukoamaan? Arthur, joka näki kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, arvasi neuvottomuuteni. "Äiti vihelsi hevosmiehille merkiksi, että lähdetään liikkeelle", sanoi hän.

Todellakin alus, joka oli loitonnut rannasta, alkoi lipua pitkin kanavan tyyntä kalvoa hevosten vetäessä; vesi loiski keulaa vasten, ja molemmin puolin puut pakenivat taaksemme laskevan auringon kultaamina.

"Olkaa hyvä ja soittakaa", pyysi Arthur. Pään nyökäyksellä kutsuttuaan äitinsä istumaan vierelleen piteli lian tämän kädestä koko ajan, kun minä soittelin lauluja, joita olin oppinut isännältäni.