Читать книгу Koditon: Romaani - Hector Malot - Страница 14

Sisällysluettelo

Arthurin äiti oli englantilainen, nimeltä rouva Milligan. Hän oli leski, ja Arthur oli hänen ainoa lapsensa, — nimittäin ainoa elossa oleva lapsi, sillä oli ollut vanhempikin poika, joka oli kadonnut hyvin salaperäisellä tavalla. Tämä lapsi oli kuuden kuukauden vanhana varastettu, eikä koskaan oltu hänestä saatu mitään tietoa. Siihen aikaan kuin tämä oli tapahtunut, ei rouva Milligan ollut itse voinut häntä etsiä. Hänen puolisonsa oli ollut kuolemaisillaan, ja hän itse oli ollut hyvin sairas, aivan tiedotonna kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän oli parantunut, niin hänen miehensä oli kuollut ja poikansa kadonnut. Lapsen etsimistä oli hoitanut hänen lankonsa, herra James Milligan. Mutta tässä oli se omituista, että herra Milliganilla oli etua lapsen katoamisesta. Hänestä olisi tullut lapsettoman veljensä perijä. Hänen etsintänsä raukesivat tyhjiin. Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta etsittiin, mutta ei mistään löydetty. Sittenkään ei herra Milligan saanut periä veljeään, sillä seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen rouva Milligan synnytti lapsen, pienen Arthurin.

Mutta tämä heikko ja kivulloinen lapsi ei voinut kauan elää, olivat lääkärit sanoneet. Hän voi kuolla milloin hyvänsä, ja silloin herra James Milligan olisi vanhemman veljensä arvon ja omaisuuden perijä maan lakien mukaan.

Herra James Milliganin toiveet eivät siis olleet menneet, vaikka eivät heti toteutuneetkaan. Hänen tarvitsi vain odottaa. Ja hän odotti. Mutta lääkärien ennustukset eivät toteutuneet: Arthur pysyi sairaana, mutta ei kuollut, niinkuin oli määrätty. Äidin huolekas hoito piti häntä hengissä — tämä ihmehän tapahtuu, Jumalan kiitos, hyvin usein. Kymmeniä kertoja luultiin hänen kuolevan, kymmenet kerrat hän palautui. Väliin hänellä oli kaikki taudit, jotka lasta voivat kohdata. Tällä kertaa hänessä oli joku ankara tauti, jonka vuoksi hänet oli määrätty rikkikylpyihin, ja rouva Milligan oli tullut Pyreneille. Mutta hänen koetettuaan turhaan näitä kylpyjä oli hänelle neuvottu toinen hoitotapa, nimittäin pitää lapsi makuullaan.

Tätä varten oli rouva Milligan Bordeauxissa rakennuttanut tämän aluksen. Hän ei ollut voinut ajatella lastaan suljettuna huoneeseen, jossa tämä olisi kuollut ikävään ja ilman puutteeseen. Kun Arthur ei voinut enää liikkua, niin piti saada liikkuva asunto. Sen vuoksi oli rakennettu vesillä liikkuva talo kamareineen, keittiöineen, saleineen, verantoineen. Tässä salissa tai verannalla, miten milloinkin sopi, Arthur oleskeli aamusta iltaan, äiti vierellään, ja maisemat kulkivat hänen ohitsensa, niin ettei hänen tarvinnut kuin avata silmänsä.

Minä sain aluksessa oman kamarini, joka oli pienen pieni, mutta kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. En ikinäni ollut nähnyt niin kaunista ja puhdasta kamaria. Ja kun minä asetuin nukkumaan vuoteeseen, niin minut valtasi omituinen tunne. Ensi kerran elämässäni makasin peitteissä, jotka pehmoisesti hivelivät ruumistani. Eikä yön hiljaisuus ollut pelottava, pimeässä ei ollut kummituksia, ja tähdet, jotka näkyivät ikkuna-aukosta, rohkaisivat mieltä kuin parahin toivo.

Nukuttuani rauhallisesti yöni nousin varhain aamulla uteliaana saamaan tietää, millainen yö oli näyttelijöilläni ollut. Minä tapasin kaikki siinä, mihin ne illalla olin asettanutkin, ja kaikki nukkuivat syvässä rauhassa aivan kuin alus olisi ollut heidän kotinsa jo kuukausia. Koirat heräsivät minun tullessani ja tulivat pyytämään aamuhyväilyä. Joli-Coeur, toinen silmä raollaan, kuorsasi kuin pasuuna. Helppo oli älytä mitä tämä merkitsi: herra Joli-Coeur, joka oli itse pikaisuus, suuttui suunnattoman helposti ja kerran suututtuaan murjotti sitten kauan aikaa. Nyt se oli siitä äkeissään, etten minä ollut vienyt sitä kamariini, ja se osotti tyytymättömyyttään tällä tavalla, että oli muka nukkuvinaan. Minä en voinut sille selittää syitä, jotka minut olivat pakottaneet, suureksi mielipahakseni, jättämään sen kannelle, ja kun mielestäni olin, ainakin näennäisesti, tehnyt sille väärin, niin otin sen nyt syliini osottaakseni hyväilylläni katumusta. Aluksi se oli yhäkin äkeissään, mutta alkoi pian eleillään minulle selittää, että jos lähden hänen kanssaan käymään maalla, niin hän antaa minulle anteeksi. Merimies, jonka eilen olin nähnyt peräsimessä, oli jo työssä, pesemässä aluksen kantta, ja hän asetti sillan maihin, jonne minä lähdin koko joukkoineni kävelylle.

Aika kului pian juostessani koirain kanssa, hyppiessäni ojien yli ja kiipeillessäni puihin. Kun me palasimme, olivat hevoset jo valjaissa, odottaen vain piiskan paukausta lähteäkseen. Menin alukseen kiireesti, köysi irrotettiin rannasta, merimies asettui peräsimeen, ajaja käski hevosiaan, hinausköyden ratas alkoi vinkua, me olimme matkalla.

Miten hupaista oli matkustaa aluksessa! Hevoset astelivat tietään kanavan varrella, ja me teimme taivalta liikuntoa tuntematta. Rannat pakenivat taaksemme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin veden loiske alusta vasten ja hevosten kulkusten helinä.

Niin kuljimme, ja nojautuessani aluksen laitaa vasten minä katselin poppeleita, jotka rohkeasti kohosivat rehevästä ruohikosta, värisyttäen aamun tyynessä ilmassa aina herkkiä lehtiään. Niiden pitkä rivi muodosti kanavan varrelle tiheän, viheriän esiripun, joka pidätti auringon säteet, niin että me olimme viileässä siimeksessä. Siellä täällä kanavan pinta oli musta ja näytti kuin se olisi peittänyt äärettömän syvyyden. Toisin paikoin taas se levisi kuin kuultava verho, jonka läpi näkyi kimaltavat kivet ja sametinpehmoiset kasvit. Olin vaipunut tätä katselemaan, kun kuulin takanani mainittavan nimeäni. Käännyin katsomaan: Arthur kannettiin kannelle, ja hänen äitinsä kulki vierellä.

"Oletteko hyvin nukkunut?" kysyi Arthur. "Paremmin kuin maalla?"

Minä lähestyin ja vastasin niin kohteliain sanoin kuin suinkin ja yhtä paljon tarkottaen äidille kuin lapselle. "No entäs koirat?" kysyi Arthur.

Minä kutsuin koirat ja Joli-Coeurin. Koirat tervehtivät, ja Joli-Coeur teki temppujaan, niinkuin aina teki, kun luuli, että ruvetaan näyttelemään. Mutta nyt ei ollut kysymystä näyttelemisestä, tänä päivänä. Rouva Milligan oli asettanut poikansa siimekseen ja istunut hänen viereensä. "Olkaa hyvä ja toimittakaa koirat ja apina syrjään", sanoi hän minulle. "Meillä on nyt työtä." Minä tein niinkuin oli käsketty ja poistuin joukkoineni aluksen keulapuolelle.

Mihinkähän työhön tuo poika parka pystyy? Minä näin, että hänen äitinsä antoi hänen kertoa läksyn, seuraten itse muutamasta kirjasta. Maaten siinä lavitsallaan Arthur kertoi liikkumatta vähääkään. Tai oikeastaan hän koetti kertoa, sillä hän sopersi kauheasti, hän ei saanut kolmea sanaa sanotuksi yhtämenoon, ja hyvin usein hän erehtyikin. Äiti oikaisi lempeästi, mutta samalla vakavasti.

"Te ette osaa satuanne", sanoi hän.

Minua tämä ihmetytti, että hän poikaansa sanoi teiksi, sillä en silloin tiennyt, että englantilaiset eivät sinuttele.

"Te teette enemmän virheitä nyt kuin eilen. Minkä vuoksi pahoitatte mieleni sillä, ettette lue läksyänne?"

"Minä en, äiti, voi oppia, minä vakuutan teille, että en voi." Ja

Arthur rupesi itkemään.

Mutta rouva Milligan ei heltynyt kyynelistä, vaikka näyttikin olevan pahoillaan. "Minä olisin antanut teidän leikkiä tänä aamuna Remin ja koirien kanssa", sanoi hän, "mutta nyt ette saakaan, kun ette ole osannut läksyänne." Ja hän antoi kirjan Arthurille ja poistui muutamia askeleita poikansa luota aivan kuin lähteäkseen sisälle ja jättääkseen yksikseen pojan, joka itki yhä.

Miten voi rouva Milligan olla niin ankara tälle lapsi raukalle, jota hän näytti kuitenkin niin hellästi rakastavan?

Jollei Arthur voinut oppia läksyään, niin eihän se ollut hänen, vaan epäilemättä hänen tautinsa syy. Miten voi hän lähteä hänen luotaan lohdutuksen sanaa sanomatta? Mutta rouva Milligan palasi takaisin.

"Tahdotteko, että koetamme yhdessä oppia?" kysyi hän. Ja hän istui

Arthurin viereen, otti kirjan ja alkoi lukea satua, jonka nimi oli:

"Susi ja karitsa". Arthur kertoi hänen jäljessään sanat ja lauseet.

Kolmeen kertaan luettuaan sadun antoi hän kirjan Arthurille, käskien

hänen nyt opetella yksinään, ja meni sisälle.

Arthur rupesi heti lukemaan satuaan, ja minä paikaltani, johon olin jäänyt, näin että hänen huulensa liikkuivat. Hän näytti koettavan oppia oikein todenteolla. Mutta hänen hartautensa ei kestänyt kauan. Pian hän nosti silmänsä kirjasta, hänen huulensa liikkuivat hitaammin ja viimein pysähtyivät kokonaan. Hän ei enää lukenut. Hänen katseensa, joka harhaili sinne tänne, sattui viimein minuun. Minä tein hänelle merkin kehottaen lukemaan. Hän hymyili minulle lempeästi aivan kuin kiitokseksi minun huomautuksestani, ja hänen silmänsä tarttuivat taas kirjaan. Mutta pianpa taaskin katse oli kulkemassa kanavan rantoja. Kun hän ei katsonut nyt minuun, niin minä nousin paikaltani herättääkseni hänen huomiotaan ja osotin hänelle kirjaa. Hän otti sen hyvin hajamielisesti. Pahaksi onneksi vesilintu ui kanavan poikki, jättäen jälkeensä sinisen virin. Arthur kohotti päätään seuratakseen katseellaan sen kulkua. Kun se vihdoin oli mennyt hänen näkyvistään, katsoi hän minuun:

"Minä en opi, vaikka kuinka haluaisin."

Minä menin hänen luokseen. "Mutta tämä satuhan on helppo", sanoin hänelle. — "Päinvastoin, se on hyvin vaikea." — "Minusta se tuntui helpolta. Kun kuulin äitinne lukevan sen, niin minusta tuntuu, että minä sen siitä jo opinkin."

Arthur naurahti hyvin epäilevästi.

"Tahdotteko, niin minä sen teille kerron?" — "On mahdotonta, että osaisitte." — "Ei se ole mahdotonta. Minäpä koetan, että näette. Seuratkaahan kirjastanne."

Hän otti kirjan, ja minä aloin hänelle kertoa satua. Hänen ei tarvinnut oikaista kuin parissa kolmessa kohdin.

"Mitä ihmettä, te sen osaatte aivan hyvin!" — "En osannut aivan hyvin, mutta nyt minä sen osaisin sanasta sanaan." — "Miten te sen olette voinut oppia?" — "Kuuntelin, kun äitinne luki, mutta minä kuuntelin tarkkaavasti, katselematta mitä ympärilläni tapahtui."

Hän punastui ja kääntyi katsomaan toisaalle, ja sitten vähän ajan kuluttua hän häpeissään sanoi:

"Minä ymmärrän miten te olette kuunnellut, ja minä olen koettanut kuunnella samalla tavalla. Mutta miten olette voinut muistissanne pitää kaikki nuo sanat, jotka minun muistissani pyörivät aivan sekaisin?"

Minä koetin parhaani mukaan hänelle selittää, miten on helppo muistaa, kun ajattelee itse asiaa.

"Mistä on tässä sadussa kysymys? Karitsasta. Minä ajattelin siis karitsoita. Sitten ajattelin lampaita, mitä lampaat tekevät: Lampaat olivat laitumella hyvässä turvassa ja rauhassa. Minä näen lampaitten makaavan ja nukkuvan laitumella, kun ovat siellä hyvässä turvassa. Ja nähtyäni ne kerran mielessäni en tietysti voi sitä seikkaa unhottaa."