Читать книгу Koditon: Romaani - Hector Malot - Страница 12

Sisällysluettelo

Me olimme kulkeneet jo suuren osan keski-Ranskaa. Matkustustapamme oli hyvin yksinkertainen, kuljimme vain edelleen sattuman mukaan, ja kun eteemme tuli kyläkunta, joka ei näyttänyt kovin kurjalta, niin valmistausimme sinne menemään juhlakulussa. Minä puin koirat, panin lakin Dolcelle, takin Zerbinolle ja Capille siteen silmille, hänen kun oli näyteltävä vanhan vaivaisen osaa. Ja sitten viimeiseksi pakotin Joli-Coeurin ottamaan kenraalin puvun päälleen. Tämä olikin vaikein tehtävä, sillä apina tästä ymmärsi, että nyt hänen oli ruvettava työhön, ja vastusti pukemista minkä voi, ja sitä varten se keksi mitä hassunkurisimpia metkuja esteeksi. Minä kutsuin Capin avukseni, ja silloin saatiin apinan juonet kumotuksi. Kun seurue näin oli juhlallisesti juhlapuvussaan, niin Vitalis otti huilunsa ja me lähdimme hyvässä järjestyksessä kulkemaan kylän läpi. Jos jälkeemme kertyi tarpeeksi suuri joukko uteliaita, niin me pysähdyimme näyttelemään. Mutta jos oli ainoastaan vähän väkeä ja vähän toivoa tuloista, niin jatkoimme matkaamme. Kaupungeissa viivyimme useampia päiviä.

Me emme pysähtyneet pitkään aikaan missään, ennenkuin tulimme Bordeauxiin. Tässä suuressa kaupungissa riitti meille uutta yleisöä pitkäksi aikaa. Sieltä jatkoimme matkamme Pauhin, josta kaupungista minulla on mieluisia muistoja.

Tässä kaupungissa ei tunnu tuulenhenkeä juuri koskaan. Ja ymmärrätte, että tämä oli suuri asia meille, kun me siellä olimme koko talven, oleskellen päiväkaudet kaduilla, toreilla ja yleisillä paikoilla. Mutta tämä asia ei suinkaan vaikuttanut, että me sinne jäimme niin kauaksi aikaa, vaan toinen ja vaikuttavampi seikka — tulojen runsaus. Koko talven meillä oli ympärillämme runsaasti lapsiyleisöä, joka ei väsynyt näytäntöihimme.

Suurimmaksi osaksi yleisömme oli lapsia, englantilaisia, suuria punakoita poikia ja pieniä tyttösiä, joilla oli melkein yhtä suloiset silmät kuin Dolcellakin. Lapset tulivat usein taskut täynnä vehnäsiä, joita he jakoivat Joli-Coeurille, koirille ja minulle.

Kun kevät tuli ja päivät alkoivat lämmetä, niin meidän yleisömme alkoi harveta, ja usein näytäntöjen jälkeen näki lasten kättelevän Joli-Coeuriä ja Capia. He sanoivat niin hyvästinsä, emmekä heitä enää seuraavana päivänä nähneet. Pian jäimme yksiksemme ja meidänkin piti alkaa hommailla poislähtöä. Ja niin eräänä aamuna olimmekin taas tiellä. Kiertelevä elämämme oli taas alkanut suuren valtateitten varassa.

Pitkät ajat, päivittäin, viikottain astuskelimme, milloin laskeutuen laaksoihin, milloin kohoten kukkuloille, pitäen aina oikealla puolellamme Pyreneitten siintävät vuoriharjanteet, jotka olivat kuin suuria pilvenlonkia.

Sitten eräänä iltana tulimme muutamaan kaupunkiin joka oli joen varrella, keskellä viljavaa tasankoa. Rakennukset olivat tiilikivistä ja suurin osa hyvin rumia, kadut ladotut särmikkäillä kivillä, niin että niillä oli varsin vaikea kulkea matkustajain, jotka olivat astuneet kolme neljä penikulmaa päivässä. Isäntäni sanoi, että olemme tulleet Toulouseen ja että viivymme siellä pitemmän aikaa.

Kuten tavallisesti, oli nytkin ensimäisenä tehtävänämme seuraavana päivänä hakea paikkoja, joissa oli edullista näytellä. Niitä oli paljonkin. Muutamassa kohtaa oli kaunis, puiden ympäröimä ruohikkotori, josta lähti useampia puistokatuja. Me asetuimme muutamalle tällaiselle puistokadulle. Heti ensimäisestä näytännöstä alkaen meillä oli lukuisa yleisö. Mutta onnettomuudeksi poliisikonstaapeli, joka piti vahtia tällä kohtaa, katseli meidän asettumistamme kierolla silmällä. En tiedä, oliko hän koirille vihainen, vai häiritsimmekö hänen järjestystään, vai mikä lie syynä ollut, hän käski meidän lähteä paikalta pois. Ehkä meidän asemassamme olisi ollut viisainta luopua kaikesta vastustamisesta, sillä ottelu meidänkaltaisten köyhäin kuljeksijain ja poliisimiesten välillä ei ollut tasaväkistä. Mutta isäntäni ei sitä ajatellut. Vaikka hän ei ollut kuin koirain näyttelijä, vanha ja köyhä, niin hänellä oli rohkeutta, eniten kuitenkin tuntoa oikeuksistaan, niinkuin hän sanoi. Hän oli vakuutettu, ettei hän tehnyt mitään lainvastaista. Hän senvuoksi kieltäytyi tottelemasta poliisikonstaapelia, kun tämä tahtoi meidät karkottaa kadulta.

Kun isäntäni tahtoi karttaa vihastumista, tahi ehkä senvuoksi, että hänen teki mieli pilkata ihmisiä — niinkuin hän usein teki — hän liioitteli italialaista kohteliaisuutta: olisi luullut hänen olevan erittäin ylhäisten henkilöitten edessä. "Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja", sanoi hän nostaen lakkia ja kumartaen syvään konstaapelille, "voitteko minulle näyttää asetusta, jonka mukaan olisi kiellettyä tällaisten kurjain ilveilijäin harjoittaa halpaa elinkeinoaan tässä yleisellä paikalla?"

Poliisikonstaapeli vastasi, ettei tässä ollut väittelemistä, vaan oli toteltava.

"Niinpä vain", vastasi Vitalis, "ihan niin minäkin ymmärrän. Senpävuoksi minä lupaan taipua määräykseenne heti, kun osotatte, minkä asetuksen nojalla sen annatte."

Sinä päivänä konstaapeli käänsi meille selkänsä, ja isäntäni, hattu kädessä ja selkä kumarassa, saattoi häntä hiljaa naureskellen. Mutta seuraavana päivänä tuli konstaapeli, harppasi köysien yli, jotka olivat teatterimme seinänä, ja kiiruhti keskellemme. "Teidän pitää panna kuonokoppa koirillenne", sanoi hän tuimasti Vitalikselle.

"Kuonokoppa koirille!"

"Niin, sitä vaatii ohjesääntö, ja se teidän tulisi tietää."

Me näyttelimme juuri "Parannettua sairasta". Ja kun sitä näyteltiin nyt vasta ensi kerran Toulousessa, niin yleisömme oli hyvin innoissaan. Konstaapelin tulo senvuoksi herätti nurinaa ja huutoja: "Älkää häiritkö!" — "Antakaa näytellä loppuun!" Mutta Vitalis teki kädellään liikkeen ja sai hiljaisuuden aikaan. Hän otti hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hatunsulat maata pyyhkivät, lähestyi konstaapelia ja vetäytyi kolme askelta taaksepäin kumartaen syvään.

"Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja, tehän sanoitte, että pitää panna kuonokopat koirille, eikö niin?"

"Niin, ja heti."

"Kuonokoppa Capille, Zerbinolle ja Dolcelle", sanoi Vitalis enemmän yleisölle kuin konstaapelille. "Mitä teidän ylhäisyytenne ajatteleekaan! Millä tavoin oppinut lääkäri Capi, jonka koko maailma tuntee, voisi määrätä ulostuttavia lääkkeitä herra Joli-Coeurille, jos mainittu Capi olisi kuonokoppa päässä? Jos se olisi edes joku muu instrumentti, joka paremmin sopii lääkärille hänen ammatissaan!"

Tämä synnytti naurunrähinää yleisössä, josta kuului lasten kirkkaita ääniä ja vanhempain karkeaa naurunhörötystä. Vitalis tästä rohkaistuneena jatkoi: "Ja miten ihastuttava Dolce, meidän sairaanhoitajattaremme, voisi käyttää kaunopuheisuuttaan ja sulouttaan saadakseen sairaamme taipumaan lääkärinhoitoon, jos Dolcen nenällä olisi moiset laitokset, joita hänen ylhäisyytensä, järjestyksen edustaja, tahtoo siihen asettaa? Minä kysyn kunnioitettavalta yleisöltä ja pyydän sen ratkaisemaan asian."

Ja yleisö vastasi naurulla. Se oli Vitaliksen puolella ja pilkkasi konstaapelia. Yleisöä huvitti varsinkin Joli-Coeur, joka oli asettunut konstaapelin taakse, pannen ristiin käsivartensa niinkuin konstaapelikin ja pään taaksepäin mahtavan näköisenä. Konstaapeli kiihtyneenä Vitaliksen puheesta ja yleisön naurusta pyörähti rutosti ympäri ja samassa huomasi apinan, joka seisoi siinä kerskuvan näköisenä. Muutamia sekunteja eläin ja ihminen seisoivat vastatusten katsellen toisiaan aivan kuin olisi ollut kysymyksessä: sinä herra, minä herra, kumpi meistä kontin kantaa! Yleisö purskahti yhä kiihkeämmin nauramaan, ja siihen loppui tämä kohtaus.

"Jollei koirillanne huomenna ole kuonokoppaa, niin minä haastan teidät oikeuteen."

"Siis huomiseen, hyvä herra, jääkää hyvästi!" Ja kun konstaapeli poistui pitkin askelin, niin Vitalis seisoi syvään kumartuneena suurta kunnioitusta osottaen. Ja sitten jatkui näytelmä.

Kun illalla isäntäni ei näyttänyt välittävän asiasta mitään, niin minä muistutin häntä, huomauttaen, että kuonokopat olisi ajoissa ostettava, että koirat tottuisivat niihin. "Ole huoleti. Kyllä minä asian hoidan niin, että konstaapeli ei voi minua oikeuteen saattaa, ja samalla niin, ettei minun tarvitse rääkätä koiriani. Toisekseen toimitan niin, että yleisöllä on hauska. Konstaapelin avulla sillä tavoin saamme tuottavia näytäntöjä. Hän näyttää hullunkurista osaa kappaleessa, jonka hänelle valmistan. Siitä on vaihtelua näytöksiämme, ja itsekin saamme vähän nauraa. Senvuoksi huomenna sinä menet yksin Joli-Coeurin kanssa, asetat köydet ja soitat muutamia kappaleita harpullasi. Kun on tarpeeksi kokoontunut yleisöä ja konstaapeli tullut, silloin saavun minä. Ja silloin myöskin huvinäytelmä alkaa."

Minä tein työtä käskettyä. Muutamia säveliä soitettuani harpullani juoksi väkeä joka suunnalta. Näinä viime aikoina ja varsinkin tässä kaupungissa isäntäni oli minua opettanut harpulla soittamaan, ja muutamia kappaleita soittelinkin jo melko hyvin. Erittäin muuan pieni italialainen laulu, jota minä harpun säestyksellä lauloin, miellytti yleisöä, joka taputti minulle aina käsiään. Minä olin siis jo monipuolinen taiteilija ja senvuoksi taipuisa uskomaan, että kun seurueellamme oli menestystä, niin se oli minun ansiotani. Mutta tänä päivänä oli hyvä syy uskoa, että väki ei rynnännyt näytäntöpaikalle tuon laulun vuoksi. Eiliset ihmiset tulivat ystävineen uteliaina katsomaan, millä tavoin vanha italialainen suoriutuu vihollisestaan konstaapelista. Kun Vitalis oli sanonut: "Siis huomiseen, hyvä herra", niin kaikki ihmiset olivat ymmärtäneet, että tänään syntyy suuri näytäntö, jossa saa nauraa konstaapelille. Ihmiset nähdessään minut Joli-Coeurin kanssa kyselivät, eikö italialainen tulekaan.

"Hän tulee pian."

Ja minä jatkoin lauluani.

Poliisikonstaapeli saapui pian paikalle. Joli-Coeur huomasi hänet ensiksi ja pani heti kädet puuskaan, pään nojasi taaksepäin ja alkoi kävellä minun ympärilläni edestakaisin jäykkänä selkäkenossa ja hyvin naurettavan arvokkaana.

Yleisö purskahti nauramaan ja taputti käsiään hurjasti. Konstaapeli joutui hämilleen ja katseli minua julmin silmin. He tietysti vain yllytti yleisön hilpeyttä. Olin levoton, miten tässä lopuksikin käy. Silloin kun Vitalis oli läsnä, tunsin varmuutta, mutta nyt olin yksin enkä tiennyt mitä vastata, jos hän kävisi kyselemään. Hän näytti olevan kiihtynyt ja vihanvimmassa. Hän kuljeskeli edestakaisin köyden luona ja ohimennessään katseli minua olkansa yli. Se mielestäni ennusti huonoa loppua. Joli-Coeur, joka ei ymmärtänyt miten vaarallinen asemamme oli, käveli edestakaisin niinkuin konstaapelikin ja katseli minua olkansa yli niin hassusti, että yleisö nauroi. Minua pelotti, että konstaapeli siitä suuttuu raivoihinsa, ja käskin Joli-Coeuriä luokseni, mutta se ei totellut minua, vaan lähti juoksemaan, kun minä rupesin sitä ottamaan kiinni. Konstaapeli vihanvimmoissaan luuli, että minä vain yllytin apinaa, harppasi köysien yli, oli parilla askeleella luonani ja löi minua korvalle, niin että kaaduin. Kun olin taas jaloillani, näin Vitaliksen pitelemässä konstaapelia kädestä.

"Minä kiellän teitä lyömästä tätä lasta!" sanoi hän. "Te olette tehnyt laittomuutta."

Konstaapeli koetti kiskoa kättään irti, mutta Vitalis puristi sitä kovemmin. Muutamia sekunteja miehet katselivat toisiaan silmästä silmään. Konstaapeli oli raivoissaan, isäntäni oli mahtavan ja ylpeän näköinen; hänen kaunis valkotukkainen päänsä oli pystyssä, ja hänen muodollaan näkyi itsensähillitsemistä ja käskeväisyyttä. Minusta näytti, että konstaapelinkin olisi pitänyt painua maahan tämän mahtavuuden edessä. Mutta siinä hän seisoi. Rajulla liikkeellä hän tempasi kätensä irti, tarttui isäntääni niskasta kiinni, ja töykkäsi häntä menemään edellään. Vitalis kompastui, mutta hypähti vikkelästi pystyyn ja tarttui konstaapelin käteen.

Isäntäni oli vikkelä vanhus, mutta kuitenkin vanhus, jotavastoin konstaapeli oli vielä nuori, voimakas, niin että heidän ottelunsa ei olisi kauan kestänyt, mutta tappelua ei syntynytkään.

"Mitä te tarkotatte?" kysyi Vitalis.

"Minä vangitsen teidät, seuratkaa minua vahtikonttoriin."

"Minkävuoksi löitte tätä poikaa?"

"Ei sanaakaan, seuratkaa vain minua."

Vitalis kääntyi minuun. "Mene ravintolaan, ole siellä koirain kanssa.

Minä toimitan sinulle tiedon."

Hän ei saanut sen enempää sanotuksi, kun konstaapeli lähti häntä viemään. Tämä näytelmä, jonka isäntäni oli ajatellut huvinäytelmäksi, loppui näin surullisesti.

Minä nyt huomasin, että koirilla oli kuonokoppa, mutta ei raudasta. Turvan ympärille oli sidottu silkkinauha, jossa oli tupsuja. Nämä olivat koiranpäitsiä, joita teatterissa käytetään, ja Vitalis oli varustanut näin koirat kepposta varten, jonka hän aikoi tehdä konstaapelille.

Yleisö oli hajaantunut, ainoastaan muutamia oli jäänyt jäljelle, jotka väittelivät, kumpiko, Vitalis vai konstaapeli, oli väärässä. "Paha juttu", sanoi heistä muuan, "ukko ei pääse vankeudetta, kun hän vastusti poliisia."

Minä palasin majapaikkaan hyvin levottomana.

Milloinkahan näemme toisemme? Oli puhuttu vankeudesta. Kuinkahan kauan se kestää? Mitä minä tekisin sillä aikaa? Miten eläisin? Isäntäni ei ollut saanut aikaa antaa minulle rahaa. Minulla ei ollut kuin muutamia pennejä. Miten voin niillä saada ruokaa itselleni, apinalle ja koirille?

Sillä tavoin kului kaksi päivää, ja minä olin huolissani, uskaltamatta mennä majapaikan pihaa ulommas. Joli-Coeur ja koirat näyttivät olevan hyvin levottomia. Vihdoin kolmantena päivänä muuan mies toi minulle kirjeen Vitalikselta. Kirjeessä hän kertoi, että häntä pidetään vankeudessa ja lauvantaina viedään oikeuteen, jossa häntä syytetään järjestyksenvalvojan vastustamisesta ja väkivaltaisuuden harjoittamisesta tätä vastaan.

"Antautuessani vihani valtaan", jatkoi hän, "olen tehnyt hairauksen, jonka saan maksaa kalliisti. Mutta nyt on myöhäistä sitä katua. Tule oikeuteen, siellä saat oppia jotakin."

Sitten hän neuvoi, miten minun oli meneteltävä, ja hän lopetti kirjeensä syleillen minua ja pyytäen hyväilemään Capia, Joli-Coeuriä, Dolcea ja Zerbinoa hänen puolestaan.

Kun minä luin kirjettä, niin Capi oli jalkaini välissä ja haisteli kirjettä heiluttaen häntäänsä, osottaen siten, että tiesi mistä kirje oli, hän kun hajusta tunsi, että se oli kulkenut hänen isäntänsä hyppysten läpi. Ja nyt ensi kerran kolmeen päivään koira osotti ilon merkkejä.

Oikeuden istunto alkoi lauvantaina kymmenen aikana. Minä menin sinne jo yhdeksän aikana ja olin ensimäinen. Vähitellen sali täyttyi, ja kuulijoista tunsin useita niiksi, jotka olivat olleet läsnä tuossa kohtauksessa, joka isännälläni oli poliisin kanssa. Minulla ei ollut mitään tietoa korkeasta oikeudesta eikä tuomioistuimesta, vaan vaistomaisesti pelkäsin kauheasti: minusta tuntui, että vaikka olikin kysymys isännästäni eikä minusta, niin minä kuitenkin olin vaarassa. Vetäydyin uunin taakse ja puristausin seinää vasten niin pieneksi kuin mahdollista.

Ensin tuomittiin muita, sellaisia miehiä, jotka olivat varustaneet tai tapelleet ja jotka kaikki sanoivat olevansa syyttömiä ja jotka kaikki kuitenkin tuomittiin. Vihdoin Vitalis tuotiin sisään. Minä en tiedä, mitä sanottiin ensin, mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän vastasi; olin niin kiihdyksissäni, että en kuullut, vielä vähemmän ymmärsin. Enkä minä kuunnellutkaan, minä vain katselin. Katselin isäntääni, joka seisoi siinä häpeissään ja huolestuneena, pitkä valkoinen tukka valuen harteille. Katselin tuomaria, joka häneltä kyseli.

"Te siis tunnustatte pieksäneenne konstaapelia, joka teidät vangitsi?"

"En ole pieksänyt, herra tuomari, vaan ainoastaan kerran lyönyt, kun minä tullessani paikalle, missä meidän piti näytellä, näin poliisikonstaapelin sivaltavan korvalle lasta, joka oli seuralaisenani."

"Onko se lapsi teidän?"

"Ei, herra tuomari. Mutta minä rakastan häntä aivan kuin omaa poikaani. Ja senvuoksi minä vihastuin, kun näin poikaa lyötävän, ja tartuin poliisikonstaapelin käteen estääkseni häntä enää lyömästä."

"Te olette lyönyt poliisikonstaapelia?"

"Niin, kun hän tarttui minua kurkusta, niin unohdin, että hän oli poliisikonstaapeli, ja aivan vaistomaisesti, tietämättäni löin kiihdyksissäni."

"Teidän iällänne ei pitäisi joutua niin vihansa valtaan."

"Ei pitäisi, mutta paha kyllä ei aina tule tehdyksi niinkuin pitäisi, sen nyt huomaan."

Tämän jälkeen kuulusteltiin poliisikonstaapelia, joka kertoi asian, miten se oli tapahtunut, mutta ei välittänyt siitä niin paljoa, että häntä oli lyöty, kuin siitä, että oli pilkattu hänen persoonaansa, ääntään ja liikkeitään. Tämän kuulustelun aikana Vitalis katseli ympärilleen saliin. Minä ymmärsin, että hän katseli minua. Minä senvuoksi tulin suojapaikastani ja pujottelin uteliaan väkijoukon läpi etumaiseen riviin. Kun Vitalis huomasi minut, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä tunsin, että hän oli hyvillään nähdessään minut, ja minulla vastoin tahtoani tunkeusi kyyneleet silmiin.

"Teillä ei ole muuta sanottavaa puolustukseksenne?" kysyi vihdoin tuomari.

"Omasta puolestani minulla ei ole mitään lisättävää, mutta lapsen puolesta, jota rakastan ja joka jää yksikseen, hänen puolestaan minä pyydän oikeutta armahtavaisuuteen, niin ettei meitä tuomittaisi erillemme kuin niin lyhyeksi aikaa kuin mahdollista."

Minä luulin, että isäntäni lasketaan vapauteen, mutta niinpä ei käynytkään. Tuomari puheli toisten oikeudenjäsenten kanssa vähän aikaa ja sitten juhlallisella äänellä julisti, että Vitalis poliisikonstaapelin solvaamisesta ja harjoittamastaan väkivallasta tätä vastaan tuomitaan kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja sadan markan sakkoon.

Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen! Kyynelteni läpi näin avautuvan oven, josta Vitalis oli tullut. Vitalis seurasi vartijaa, ja ovi taas sulkeutui. Kahden kuukauden ero. Minne mennä?