Читать книгу Koditon: Romaani - Hector Malot - Страница 11

Sisällysluettelo

Signor Vitaliksen näyttelijät olivat kieltämättä taitavia, mutta heidän alansa oli hyvin rajoitettu. Kun oli annettu kolme tai neljä näytäntöä, niin koko ohjelma oli tunnettu. Senvuoksi ei voitu viipyä kauan yhdessä paikassa. Oltuamme kolme päivää Usselissa meidän piti taas lähteä taipaleelle.

"Mihin nyt menemme?" — "Tunnetko sinä maita?" — "En." — "No minkävuoksi sitten kysyt?" — "Tietääkseni." — "Mitä tietääksesi?"

Osaamatta mitään vastata katselin äänettömänä tietä, joka aukeni edessämme laaksoon.

"Jos sinulle sanon", jatkoi Vitalis, "että menemme ensin Aurillaciin, sieltä sitten taas Pyreneitten yli, niin mitä siitä viisastut?" — "Tunnetteko te ne maat?" — "En ole siellä koskaan käynyt." — "Ja kuitenkin osaatte sinne?"

Hän katseli minua pitkään, aivan kuin olisi jotakin minusta etsinyt. "Sinä et osaa lukea?" — "En." — "Tiedätkö mikä kirja on?" — "Tiedän. Kun mennään kirkkoon, niin otetaan kirja mukaan. Ja minä olen nähnyt kauniita kirjoja, joissa on kuviakin." — "Kun levähdämme, niin minä sinulle näytän kirjan, jossa on maiden nimiä ja kaikenlaisia tietoja maista. Ihmiset, jotka ovat näissä maissa asuneet tai matkustaneet, ovat panneet kirjaan mitä ovat nähneet tai saaneet tietää. Ja minun ei tarvitse kuin avata kirja ja lukea, niin minä näen maita aivan kuin omilla silmilläni ja saan niistä tietoa aivan kuin minulle kerrottaisiin." — "Onko vaikeakin oppia lukemaan?" kysyin jonkun aikaa nukuttuani mietteissäni. "On vaikea sellaisen, joka on huono-oppinen, ja vielä vaikeampi sen, joka on haluton. Oletko sinä huono-oppinen?" — "En tiedä, mutta kyllä minä haluaisin oppia." — "Hyvä. Kyllähän meillä on aikaa opetella."

Seuraavana päivänä isäntäni otti tieltä laudanpalan, joka sattui olemaan siinä, puoleksi hiekkaan peittyneenä. "Kas tässä kirja, josta saat opetella lukemaan."

Tuoko laudanpalanen kirja? Minä katselin isäntääni, että pilkkaako hän minua. Kun hän näytti vakavalta, niin katselin tarkkaavasti hänen löytöään. Mutta se ei ollut kuin laudanpalanen, käsivarren pituinen, kahden kämmenen levyinen sileä lauta, jossa ei ollut minkäänlaisia merkkejä. Miten siitä lukea?

"Sinä tuumailet!" sanoi Vitalis minulle naurahtaen. — "Te teette minusta pilkkaa", sanoin hänelle. — "En, poikaseni. Pilkka tekee hyvää vallattomalle, mutta joka pilkkaa toisen tietämättömyyttä, on tyhmä. Kunhan päästään tuonne puun luokse, tuolla kaukana, niin saat nähdä, millä tavoin opetan sinua lukemaan tällä laudanpalalla."

Tultuamme puun luo ja laskettuamme laukkumme maahan istahdimme nurmikolle. Joli-Coeur päästyään kahleistaan hyppäsi puuhun, jota vastoin koirat, kun olivat väsyneempiä, asettuivat ympärillemme maata. Vitalis kiskoi laudasta säleitä, vuoli ne sileäpintaisiksi ja katkoi ne sitten nelikulmaisiin paloihin.

"Näihin minä huomenna kaiverran kirjaimia", sanoi Vitalis, "ja sinä opettelet ne tuntemaan, niin että heti kun näet, voit sanoa kunkin nimen. Ja sitten sinä saat asetella niitä vierekkäin ja muodostella sanoja. Kun opit muodostelemaan sanoja, niin silloin osaat lukeakin."

Pian minulla oli taskut täynnä puupalikoita, joista opettelin kirjaimet, mutta lukemaan oppiminen ei ollut niinkään helppo asia, se kävi hitaasti, ja väliin minua kadutti, että olin halunnut oppia lukemaan. Mielenmasennukseeni ei kuitenkaan ollut syynä laiskuus, vaan itserakkaus. Opettaessaan minulle kirjaimia oli Vitalis päättänyt, että hän opettaa ne Capillekin. Kun koira oli oppinut muistamaan kellonmäärät, niin totta kai se oppii kirjaimetkin. Ja niin me olimme opetelleet yhdessä. Me Capin kanssa olimme siis luokkatovereita. Tietysti se ei voinut nimittää kirjaimia, kun ei osannut puhua, mutta eteensä levitetyistä kirjaimista se veti käpälällään aina sen, jonka isäntänsä mainitsi. Alussa minä edistyin nopeammin kuin Capi, minulla oli vilkkaampi ymmärrys, mutta koiralla oli varmempi muisti: minkä se kerran oli oppinut, sitä se ei unhottanut, eikä se koskaan erehtynyt. Kun minä erehdyin, niin Vitalis oli aina valmis sanomaan: "Capi oppii lukemaan pikemmin kuin Remi." Ja koira heilutti häntäänsä iloissaan. Tämä suututti minua, ja koetin panna kaiken tarmoni liikkeelle.

Koiraparan taito päättyikin siihen, että se oppi kirjoittamaan nimensä, niin että kirjain joukosta valitsi nimeensä Tarvittavat neljä kirjainta. Minä jo luin kirjaa.

"No nyt kun olet oppinut lukemaan kirjaa, niin haluatko oppia lukemaan laulujakin?" — "Osaisinko sitten laulaa niinkuin te?" — "Haluaisitko siis laulaa niinkuin minä?" — "En minä voi sillä tavalla laulaa kuin te, mutta haluaisin minä oppia." — "Miellyttääkö sinua minun lauluni?" — "Te teette laulullanne minulle mitä tahdotte. Väliin minua itkettää, väliin tuntuu mieli iloiselta, kun te laulatte. Ja kun te laulatte jotain surullista, niin minä ajatuksissani aina joudun Barberinin talolle, ajattelen äitiä ja näen hänet siellä talossa, vaikka en ymmärrä sanaakaan mitä te laulatte."

Minä näin hänen silmäinsä vettyvän ja tulin hyvin pahoilleni ja pyysin anteeksi, jos jotenkin olin loukannut hänen mieltään.

"Ei, poikaseni", sanoi hän heltyneenä. "Puheesi vain johti mieleeni nuoruuteni ajat, loistoaikani. — Minä opetan sinut laulamaan, ja kun sinä olet tunteellinen, niin sinäkin saat kuulijasi itkemään, sinullekin taputetaan käsiä, sinä saat sen nähdä…" Hän keskeytti yhtäkkiä, ja minä olin ymmärtävinäni, ettei hän tahtonut tästä asiasta sen enempää puhua.

Seuraavana päivänä hän alkoi tätä opetusta varten valmistella opetusvälineitä, joissa oli paljon enemmän työtä kuin kirjaimissa. Ja opetus alkoi pian. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli vaikeampaa kuin lukemaan opetteleminen. Niin kärsivällinen kuin Vitalis olikin koiriaan opettaessaan, hän kuitenkin minulle kiivastui monasti.

"Eläimiä opettaessa voi hillitä itseään, kun tietää, että ne ovat eläimiä, mutta sinä saatat minut ihan raivoon!" Hän nosti kätensä taivasta kohden ja pudotti ne sitten polvilleen, niin että paukahti kovasti. Joli-Coeur, josta oli mieluista matkia kaikkea, mikä näytti hassulle, teki samat liikkeet. Ja kun se melkein aina oli läsnä laulutunneilla, niin se aina harmikseni, heti kun näki minun epäröivän vastatessani, nosti kätensä taivasta kohden ja löi polviinsa, niin että paukahti. "Joli-Coeurkin tekee sinusta pilkkaa", sanoi Vitalis.

Jos olisin uskaltanut, niin olisin sanonut, että se pilkkaa yhtä paljon mestariakin kuin oppilasta, mutta minä kunnioitin isäntääni niin, että tämä vastaus jäi onneksi kesken. Tyydyin siihen, että mutisin hiljaa itsekseni, kun Joli-Coeur huitoi käsiään ja vääntelihe. Vihdoin sain ensimäiset alkeet päähäni ja osasin laulaa Vitaliksen paperille kirjoittamista nuoteista muutaman laulun. Sinä päivänä hän ei huitonut käsiään, vaan taputti minua poskelle ja selitti, että jos näin jatkuu, niin minusta tulee suuri laulaja.

Tämä oppi ei ollut tietysti niin pian saavutettu. Viikottain, kuukausittain minä tein työtä. Sitäpaitsi ei työntekoni ollut niin säännöllistä kuin koulussa oppilailla. Ainoastaan joutoaikoina isäntäni voi minua opettaa. Meidän oli kuljettava taipaleita, annettava näytäntöjä kaikkialla, missä vähänkin oli toivoa saada yleisöä, piti harjoittaa koiria ja herra Joli-Coeuriä, piti valmistaa ruokamme, ja kaiken tämän välissä harjoitettiin lukua ja laulua, jos oli aikaa, ja harjoitukset toimitettiin useimmiten pysähtyessämme levähtämään jonkun puun juurelle tai kallion rinteelle, jolloin nurmikko tai tie olivat pöytänäni, jolle levitin puupalikkani.