Читать книгу Kruunu ja okaita - Henrik af Trolle - Страница 4

Sisällysluettelo

Maanpakolainen.

Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen onnettomaan sotaan Suomessa 1741—1742, että myöskin tuohon paljon kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.

Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.

Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja kunniamerkit.

Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva, Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja 1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa kultamitalin eli miekanritariston tähden.

Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: Taavetti Koiskinen.

Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla, jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan ja niistä minä en koskaan luovu."

Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen, jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen tuimalla äänellä:

"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" —

"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa, rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta", lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."

Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän pois upseeriensa kanssa.

Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.

Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo vaikuttavan häneen.

Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja valuivat poskille.

"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin palaavan ja kysyy häntä", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin. Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole — poikaa!"

Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan. Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista kuvaa.

"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty! Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut maahan!"

Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja, suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.

Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin tehtäviin.

Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin, joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.

Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten. Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle sopimusta hieromaan.

Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa, antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle, hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin: kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman lopettamiseen.

Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa, jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä. Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat, tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan rakkautensa.

Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä tavoin petturiksi.

Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas, mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin, kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa; Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick, Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan tuomiotansa.

Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin. Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi parantaa. —

Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.

Hän nousi ylös ja lausui:

"Huomenna matkustan minä kotia. Yksin tulen minä taas vaimoni luo antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja unhotamme että meillä on ollut — poika."

"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää häntä luotanne."

Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän, sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä". Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita, jotka saivat hänen luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä, sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."

Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.

"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.

"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.

"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.

"Ja se kuuluu?"

"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi tuomioni ikuiseksi maanpakolaisuudeksi."

"Pyysitkö sinä tätä armoa?"

"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni, joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."

"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen… "Sinä olet tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle armollinen!"

Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava näky.

"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo, josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"

"Kaksi päivää sitte."

"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä. Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta pikemmin pääsemme täältä sen parempi".

Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut. Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.

Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten. Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen, näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän vanhentunut. —

Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi. Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi. Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla; urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus hävinnyt.

Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.

"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon minä toivon sinun suoraan vastaavan."

"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".

"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"

Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli

Jägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina

Jägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.

"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."

"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi pojan kasvoihin.

"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle tervehdykseni ja jätin talon".

"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus, välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".

"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia, että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."

"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen, "mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt tulevaisuudestasi?"

"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi", vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juuri etsiä kuolemaa, kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa, mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata sen mitä oli rikkonut."

"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa, johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena. "Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa, vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."

"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi. Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on paras todistus siitä."

"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"

Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen synkkämielisillä katselmuksilla.

"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi, vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja 'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen, saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse — muisto."

"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä. Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään asti, oi, mikä katkera kohtalo!"

"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies. "Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."

"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni. Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."

Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.

"Meidän kotomme!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"

Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.

"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu pesäänsä."

Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa. Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen poikaansa tervetulleiksi.

"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään… "Kiiruhda nyt emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."

Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen, jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä, korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä, niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.

Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte poikaansa.

"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli mikä vaivaa sinua?"

"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi nuori Koiskinen.

Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut oivallisen illallispöydän ympärille.

"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."

"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."

Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.

"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta, tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden elämää, mutta se onkin ainoan poikani."

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin. Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.

Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään. Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.

Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan, jossa palvelijat asuivat.

"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.

"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen, joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"

"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme puutetta."

Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.

"Vaimo", vastasi hän.

"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"

"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja meillä ei ole syötävää."

Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.

Hän kääntyi taaskin tyttöön.

"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen."

"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."

Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.

"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille, asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä olen sinulle antanut?"

"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi tyttö.

Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut, tuli heidän luoksensa.

"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia, teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."

Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi muutamia epäselviä sanoja.

"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän. "Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä. Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."

Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja jätti kiiruusti huoneen.

Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen "hyvästi" kuului heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi! hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä. Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin, ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.

"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä.

"Jumala olkoon hänelle armollinen!"

"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta. Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on tapahtunut?"

"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. "Häntä säästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää meidän yhdessä kärsiä ja — toivoa!"