Читать книгу Kruunu ja okaita - Henrik af Trolle - Страница 6

Talonpojat kiiruhtivat pois. Ratsastaja meni hevosensa luo ja käski tinkkimättä panemaan sen talliin ja ruokaa eteen. Sitte otti hän pistoolit satulankoteloista, pani ne vyöhönsä ja meni kestikievarihuoneesen.

Kapakkahuoneessa oli vaan kaksi henkilöä. Yksi heistä oli itse kestikievari ja toinen oli matkustavainen, joka oli istunut erään pöydän ääreen. Isäntä oli murheellisen ja alakuloisen näköinen. Odottamattomat vieraat olivat ryöstäneet hänen ruokavaransa, tyhjentäneet viimeisen viinatilkan ja nyt paistettiin upseereille aamiaiseksi talon viimeistä kanaa. Sentähden ei ollut ihmekään, jos isäntä, Martti Lokkonen, oli surullisen näköinen ja kirosi sekä ruotsiksi että suomeksi.

Matkustajamme meni isännän luo, sanoi hyvänhuomenen ja pyysi ruokaa ja ruukun olutta.

"Olen matkustanut koko yön", sanoi hän, "ja hyvä aamiainen maistuisi erittäin hyvin näin kylmällä ilmalla. Joutukaa, hyvä isäntäni, minulla on kiire."

"Sitte saatte odottaa siksi kuin ehdin käydä hankkimassa jotakin", sanoi isäntä hiljaisella äänellä. "Piru lähetti tänne illalla vieraita, jotka ovat tyhjentäneet sekä ruoka-aitan että kellarin. Minä olen onnetoin, hävitetty. Mitä teen?"

"Te valehtelette mies", lausui muukalainen ja katsoi terävästi isäntään. "Kyökistä löyhkää paistin haju ja minun nenäni ei petä?"

"Se on minun viimeinen kanani, jota valmistetaan heidän 'Ylhäisyyksillensä'", vastasi isäntä perin hiljaa. "Pappilasta on minun täytynyt hankkia viiniä ja vehnäistä ynnä muuta hyvään aamiaiseen kuuluvaa. Kärsimättömyydellä odottavat he tarjoamista. Kuulkaa vaan, miten ne huutavat ja kiroovat!"

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, jotka huusivat isäntää. Martti Lokkosen puukengät kalisivat lattiaan, kun hän kiiruhti tiedustamaan mitä heidän "Ylhäisyytensä" käskivät.

Matkustavainen, joka istui pöydän ääressä ja pureksi kynsiänsä, purskahti nauramaan ja katseli matkustajaamme.

"Te nauratte, herrani, mutta minä en suvaitse että minuun katsotaan ja nauretaan", lausui muukalainen ylpeällä äänellä. "Olette paksu ja lihava ja voitte ilman aamiaista ja päivällistä elää ihroillanne, mutta minä sitä vastaan tarvitsen molempia."

Pöydän ääressä istuva matkustavainen, jonka rehottavan punanen naama oli hyväluontoisen ja iloisen näköinen, nauroi uudelleen ja samalla, ikäänkuin sattumasta, näkyi pitkä miekka hänen lyhyvien ja vääräin sääriensä välistä.

"Minä nauran yhtähyvin teille kuin itsellenikin", sanoi hän vähän sorahtavalla äänellä. "Ajattelen näet, että kun molemmat olemme nälkäiset ja hyvä aamiainen noille herroille tarjotaan, niin me hyvin yksinkertaisesti annamme heidän ylhäisyyksillensä matkapassin ijäisyyteen ja otamme aamiaisen itsellemme. Eli mitä sanotte siitä?"

"Olen päättänyt yksin syödä sen paistetun kanan ja juoda ne pappilasta tuodut viiniputellit", sanoi ratsastaja ystävällisellä äänellä. "Kana on liika pieni jaettavaksi ja sentähden ai'on sen pitää yksinäni."

"Se ei ole oikeudenmukaista", sanoi paksu mies, "eikä myöskään kansalaisen kohtelemista. Heidän Ylhäisyyksiänsä on kaksi ja me otamme yhden heistä kumpikin".

"Minä tarvitsen suosituskirjeen kenraali Klerckerille päästäkseni vapaaehtoisena Porilaisten rykmenttiin, joka on urhoollisin koko Suomen sotaväessä", vastasi ratsastaja, "ja kaksi venäläistä vangittua eli tapettua upseeria on hyvä suosituskirje. Paitse sitä tahdon teille sanoa, että nimeni on Kustaa Ranck, Kutajan kartanosta Pohjois-Karjalassa, ja että tarvittaessa voin käyttää sekä pistoolia että miekkaa."

"Minun nimeni on Roth, vältvääpeli Ruoveden komppaniassa Porin rykmenttiä", sanoi paksu mies, "ja voin kehua samasta taidosta kuin tekin. Mutta kun te välttämättömästi tarvitsette suosituslausetta ja siinä, teillä mahdollisesti on oikein, niin käyttäkää hyväksenne. Olisin tarvinnut vaan vähän olla liikkeessä ja sentähden toivoin saavani olla mukana leikissä."

"Sitä voin kyllä teille tarjota, ell'ette pidä vähäarvoisena kasakkain tappamista", vastasi Ranck ja selitti muutamilla sanoilla sopimuksensa talonpoikien kanssa. "Nyt luultavasti jo talonpoikamme ovat aseilla varustetut ja kun saavat teidät johtajaksensa, niin on voitto varma."

"Tarjouksenne otan mielelläni ja kiitän ilmoituksestanne", sanoi vääpeli noustessansa ja kiinnitti miekkavyötä paremmin ympärillensä. "Nyt kannetaan juuri paistia heidän ylhäisyyksillensä, niin että teidän on pidettävä silmällä, milloin aamiainen on valmis. Jos olisitte niin jalomielinen, että jättäisitte minullekin lasin viiniä ja kanan säären, niin olisin teille erittäin kiitollinen."

Hän kumarsi ja jätti huoneen. Kohta kuulikin Ranck isännän sanovan vieraillensa, että pöytä oli katettu.

Ranck veti miekkansa ja pani sen kainaloonsa, otti jännitetyn pistoolin kumpaseenkin käteensä ja meni sen huoneen ovelle, jossa viholliset olivat. Yht'äkkiä avasi hän oven selki selälleen. Molemmat upseerit olivat juuri aikeissa kiinnittää ruokaliinoja leukansa alle ja käydä pöytään istumaan, kun Ranck, kantapäästä kiireesen asti aseilla varustettuna, näkyi ovella ja pauhaavalla äänellä huusi:

"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista, sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."

Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä.

Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa.

Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.

"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."

"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa, teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte sitomaan nämä herrat."

Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"

Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti, niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.

Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä, ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta, mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.

Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan. Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.

"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"

Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck matkueen kanssa näkymättömissä.

"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään", mumisi Koiskinen yksinänsä. "Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva, sen voin vaikka vannoa."

Vanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut. Iloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja suurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha Koiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui ikkunasta näkemistänsä kasvoista.