Читать книгу Kruunu ja okaita - Henrik af Trolle - Страница 8

Sisällysluettelo

Kaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.

Suurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut Hämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa vihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja taistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää ivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä. Kaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä, jolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.

Niin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo muuttuva suruksi ja kirouksiksi.

Maaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen päiväksi, sillä silloin tuli leiriin Wilho Mauritz Klingspor päästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja miehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta, joka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan tehtävään, joka hänelle oli uskottu.

Heti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään tappelusta. "Peräytykää, peräytykää" oli uuden ylipäällikön lempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla osoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani seitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta Klingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä Maaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet itkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä pakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa maatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä aikoi Klingspor seisattua?

Majuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli alakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja vihollinen seurasi kintereissä.

"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri", lausui kenraali. "Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään mitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä asiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan miehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää kuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata teiltä sanansaattajakseni."

"Hyvin kernaasti, herra kenraali", vastasi majuri. "Ikävystyneenä peräytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan Ranck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin erittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista."

"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon", lausui kenraali, "ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt. Lähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa."

Ranck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen. Naantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin. Kenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä oli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli hän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi hän:

"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan lähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei Kemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin lähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen päin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä."

"Oikein puhuttu", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti kumppaninsa kättä. "Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä koitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään."

* * * * *

Kertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo, joka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.

Käykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme nähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi Suomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen; mihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja lähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille kerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja, minkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki Jung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli vaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle sotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi vihollisensa.

Kuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa ovat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia merkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita, jotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja, eksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien salaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin luostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat vaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.

Jätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan käytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä linnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan synkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on harvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta malta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka uskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.

Oi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon kauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen. Kauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan ole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut paitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin. Merkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen iloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä katseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.

Nuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen puolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja elävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä leikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma mieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa, parooni X:lle.

"Mon cher baron [rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?"

"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta", kysyi X. kumartaen.

"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä tekemistä meidän leikkiemme kanssa?"

"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä rupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien kanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja."

"Ah charmant! [Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa", huusi kuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. "Mutta miten se käypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi? Meidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän tekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan alatse?"

"Se käypi hyvin helposti", vastasi iloinen hovimies. "Tässä on kaksi kantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle, panen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle, nostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni palavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!"

"Ihanaa", huusi kuningatar nauraen. "No herra jättiläiskuva, oletteko valmis?"

"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne." Sanottu ja tehty! Muutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi niiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon jättiläiskuvalla olleen.

"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus, sillä kaikki on valmisna", lausuu parooni.

Nuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen. Nauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin keijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on aivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.] Milloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli roomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä oli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa, avautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas, jonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän näki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin kunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti heti lopettaa.

Tätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi suin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen, että siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi kuningattareen.

"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua? Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"

"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."

"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven kiini.

Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka oli sattunut hänen osaksensa.

Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja Henrik Yrjö af Mellinin.

Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita. Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä, katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä. Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi kruunua, täytyi se menettää.

Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja ilmoitti sanansaattajan tulleen — Suomesta.

Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti tuotaisiin sisään.

"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti huulipartaansa.

Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck. Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa. Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.

Kuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.

"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa", huusi hän vihastuneena Ranckille. "Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja puuttuu useita nappeja."

Hehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.

"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja vaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden jäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu muuten turmeltua", vastasi Ranck arvokkaasti, "mutta tämän vähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi. Jos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin kuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin puettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään menetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan Klingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta."

Kuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.

"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne", karjui hän Ranckille. "Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen? Kärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan tällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli kuinka?"

"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei totuuden sanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän majesteetillenne", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä varustetun käärön.

Kuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja lausui sanantuojalle:

"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on minun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels."

Salamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat tulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko sotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään Klingsporiin.

"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; — ja Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."

Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa. Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi, olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.

"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei tule häpeään."

"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi kumartaen lausua.

"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava. Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"

Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.

Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri ja seisattui sitte Ranckin eteen.

"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua, jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti 80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään", lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut minulle apuansa. Tuo suuri peto — Napoleon — pitää muserrettaman, kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin, mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on — kolme."

Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta. Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä, kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa olevaan sankarimiekkaan.

"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"

Muutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin mennäksensä taas sotanäyttämölle.