Читать книгу Kruunu ja okaita - Henrik af Trolle - Страница 5

Sisällysluettelo

Kasvot ikkunassa.

Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut, vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan, ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat himonneet.

Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi Buxhövden ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti, kreivi Tutschkov, kreivi Kamenski ja ruhtinas Bagration, jotka kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan, että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti myövä kunniansa.

"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa. Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000 miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille. Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto, joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle. Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli. Odotettiin vaan kuninkaan käskyä — mutta turhaan. 16,000 venäläistä oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut johtajana Taavetti eli Jonathan. — — —

Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia, joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet, vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.

Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.

Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät, ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi. Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.

Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää, Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen, kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat maailmaa.

Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta. "Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä. Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."

"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha hänelle!"

Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.

Niin oli vuosia tullut ja mennyt. Aika, tuo suuri lääkäri oli vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.

Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.

Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse

Koiskinen tarkasteli sapelinsa terää.

"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea, jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain lähdemme."

"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja moskovalaiset suinpäin pakenivat."

"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää", vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina Kemistä mereen asti."

"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi sen kestävyyttä?"

"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin. "Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun 70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä käteni väsy miekan käyttämisestä."

"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"

"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät kaikki."

"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen, mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"

Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun, luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.

"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma. Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi jotakin."

Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi kirkkaassa kuutamossa.

"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."

"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."

"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen muonasäiliöihin avoinna."

Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen näky antoi aihetta moniin kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden kanssa.

Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui kirkkoherra:

"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen tavoin pesen minä käteni."

"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen, joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."

Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi, muuta ei hän voinut sanoa.

Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä. Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja", sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke päästäkseni pienistä vammoista."

Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan ystäväänsä rekeen.

"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme", lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa, sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."

Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin, tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan, jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.

* * * * *

Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi, sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla ystävällisillä sanoilla.

Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta, ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada tahtonsa täytetyksi.

Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten, ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu. Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin Suomen sotaväessä.

Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen, samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.

Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan Pohjola voipi tarjota.

"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."

Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä muutamia minuutteja.

"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa, jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle", sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."

Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.

Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset. Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota. Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen luoksensa.

"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."

"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän kintereissänsä."

"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja heidän miehensä?"

"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa ja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja reuhaten", sanoi mies. "Meidän on täytynyt hankkia heille suuri joukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian loppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia tunne."

"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että ajaisitte roistot täältä pois", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi hevosensa selästä. "Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon kernaasti varastetuksi."

"Ei meillä ole aseita", vastasi mies.

"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?" kysyi muukalainen melkein vihaisena.

"Onhan meillä niitä, mutta…"

"Pidä minun hevostani", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen talonpojan kanssa. "Olen heti takaisin."

Hän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän kanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he kuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.

"Niin sen pitää käydä", sanoi hän lopuksi. "Teettekö niin eli ei?"

"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me kasakoista huolen pidämme", vastasi yksi talonpojista. "Me varmaan lyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi."

"Sitte se on päätetty välillämme", lausui ratsastaja iloisella äänellä. "Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa ja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän asukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja joutusasti ja voitto on meidän."