Читать книгу Kruunu ja okaita - Henrik af Trolle - Страница 7

Sisällysluettelo

Paras kaikista suosituslauseista.

Kun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin, Hämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä pohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa vihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi ja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä päällikkyyttä vastaan.

"Meitä vaan viekotellaan", huusivat sotamiehet. "Me emme tahdo enää peräytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä häväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa."

Heille vastattiin:

"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa vihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat Uudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin tyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin johdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz, jonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi, silloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin pataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin. Okeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella estänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja seuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa."

Sotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.

Venäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja niinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä Rothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi Ranckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta tuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä vastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle toimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa, joka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.

Päälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin tarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit sinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta. Ranck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka venäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi hän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla mainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä "ylhäisyyksiltä" oli mennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä kurkkua onnistuneelle kujeelle.

Kaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha, kunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa tullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo sodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista järjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän, jos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen Ruotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista puolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko Hämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon viisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus meni myttyyn saamme edempänä nähdä.

"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?" kysyi kenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. "Urhoollisuuden mitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu todellisesta ansiosta."

"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen vuoksi en voi sitä vastaanottaa", sanoi Ranck teeskentelemättömällä arvoisuudella. "Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra kenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni."

"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne täyttäminen, niin mielelläni teen sen", vastasi kenraali ystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen kunnioittamistansa.

"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen sotaväkeen", lausui Ranck. "Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen ja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä tarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on kehottanut minua tulemaan leiriin."

Kenraali katsoi suopeasti häneen. — Selvästi näkyi, että hän oli mieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:

"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat tervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat. Mihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö kieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti esittäneet itsenne?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin henkivartija-pataljoonassa, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on hyvä nimi ja siinä on mainio palvella."

Kenraali hymyili.

"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne", lausui hän painolla. "Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin kaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta näihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla on päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne ovat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan urhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista miehistä."

"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita tämän kunnian", vastasi Ranck tulisesti, "ja olkaa vakuutettu, Herra Kenraali, että pidän pyhänä lupaukseni."

"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt majuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle. Tavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on hyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan."

Ranck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä mutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta kenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän huomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä rykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen hyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.

Kenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit tutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs vasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.

"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka ovat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä saapuneet", vastasi kenraali. "Antakaa upseerin tulla sisään."

Jonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi kenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:

"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa kunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata", lausui Klercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. "Usein olen puhunut sinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en uskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja kylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle."

Koiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin ja asettunut selin puhuviin.

"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni vapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa", vastasi Koiskinen. "Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen ratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin mukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon hartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis raudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse kuolemakin kunnioittaa meitä."

"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin tarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä. Tarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä enemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan vaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä."

"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata", vastasi Koiskinen. "Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta myös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte meille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin."

Koiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa hän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa keskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta korviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.

"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme", lausui kenraali lopuksi. "Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan rykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä keräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista järjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme toisiamme."

Ranck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas huoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd. Kenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon kauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa, sekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa iloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet rohkeiden urhoinsa riveihin.

Majuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies, kiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä majuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli esittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan.

Ranck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla. Korpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin oli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta huomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät huomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi kenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.

Ranck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin Koiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut huomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä seisattui hänen sivullensa.

"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen", sanoi vanha upseeri liikutettuna, "kysymyksen, johon toivoisin teidän vastaavan."

Näitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen satulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän vastasi:

"Kysykää, herra, tehkää hyvin."

"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on

Kymin joen länsirannalla?" kysyi Koiskinen.

"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut aivan vastakkaista suuntaa", vastasi Ranck vakaasti.

"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien varrella", lausui Koiskinen. "Minä näin itse teidän, kun läksitte kestikievaritalosta."

"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan käsillä", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. "Kun tiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta olisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin väärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä vähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä yötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin."

"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa", lausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. "Suokaa anteeksi vanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne."

Ranck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti kiireesti talosta.

Kun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.

"No, kuinka kävi asianne?" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.

"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä", vastasi Ranck. "Se oli kumminkin jotakin."

"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi", sanoi Roth myhäillen. "Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee. Tappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin. Mutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha palvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä kynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee hänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee tarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla."

Ranck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä venäläisiä meidän läheisyydessä", vastasi Roth. "Mutta luultavasti on se vaan väärä huhu."

"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on, jos he antavat meidän olla hätyyttämättä", vastasi Ranck. "Huomenna lähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani."

"Sitte seuraan teitä", vastasi Roth. "Neljä silmää näkevät aina paremmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun mieleeni."

"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani", lausui Ranck. "Meidän pitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua hevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka kuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää minun hankkia itselleni."

Teltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän puheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.

"Se on Smäll, joka huutaa", sanoi Roth. "Mitä on tekeillä? Hän on vahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta. Meidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu."

He kiiruhtivat ulos teltasta.

Kun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja miten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi häntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti ja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.

Silmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen uhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti sapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme kertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi sen kau'aksi taaksensa.

"Koira", karjui upseeri, "tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos et tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on vapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni väliin."

"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin upseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti", vastasi Ranck vihasta hehkuen. "Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat tekemistä minun kanssani."

Jättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä, jotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri joukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli kokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös ja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli sivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti seisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt hänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.

Sotamiehet murisivat tyytymättöminä.

"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan", huusivat he. "Paleltua ja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin rääkätä."

Fleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän lyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä vältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin päälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui maahan.

"Bravo", huusivat sotamiehet. "Se oli suomalainen isku, joka vältti.

Pidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu."

Fleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja antoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.

"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?" huusi hän Ranckille, joka vastasi:

"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin henkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen."

"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka olette tehneet päälliköllenne", huusi Fleming vihan vimmassa.

"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä on rohkeutta mitellä miekkaa kanssani", vastasi Ranck ylpeästi. "Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu minun vaatimukseeni, olette kurja raukka."

Sotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.

"Minä en taistele alhaisempani kanssa", vastasi Fleming kalpeana vihasta. "Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte piiskuri."

"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle", huusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. "Kyllä minä asetan ylpeytenne eli menetän henkeni."

Hän ja Roth menivät telttaan.

"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia", sanoi vääpeli. "Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja huimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä seikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista ei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä ei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta pahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset lapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta korpilta."

"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle tapauksen", lausui Ranck. "Se on välttämätöin ennenkuin Fleming ennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä kaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja sitä ei saa rikkoa."

"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa häntä siihen", vastasi Roth, "sillä upseerien kuntatunne ei myönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta, ett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän onnistumistanne."

Ranck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt pukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui kauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin palvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.

"Anna hänen tulla", lausui majuri.

Ranck astui sisään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Eek ystävällisesti. "Jos ehkä olette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän vastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte liikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta."

Ranck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti hänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat ja totisen näköiset.

"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni", lopetti Ranck kertomuksensa. "Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän apuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja oikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta."

"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään", vastasi majuri. "Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten rivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on luultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa, ett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt aivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en tiedä millä teitä auttaisin."

"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri antamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut", vastasi Ranck harmissansa. "Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen marsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat kaikki kansalaisia."

"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan toisellainen", vastasi majuri. "Jos olisitte yhdenarvoinen, niin varmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne."

Ranck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen kalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.

"Herra majuri", lausui vihdoin Ranck, "minulla olisi salaisuus uskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee johonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen luottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Ja se on?" kysyi majuri.

"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä uskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, puhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena yksinänne."

"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä", vastasi Eek käsi sydämellä.

Ranck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa ja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin luo ja kuiskasi:

"Mitä tämä merkitsee?"

Ranck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä varustettua paperia.

"Olkaa hyvä ja lukekaa", sanoi hän.

Eek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen kasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi paperit takaisin.

"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle hyvitystä?" kysyi Ranck.

"Ei, herrani", vastasi Eek, ja kumarsi taas. "Minä voin kunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen vertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen jälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun kanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?"

"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja osanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos en kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä sotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?"

"Hyvin kernaasti, mutta herra eves…"

"Mitä, johan unhotitte lupauksenne", lausui Ranck hymyillen. "Mitä olette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä olette lukeneet, pitää olla unhotettu."

"Tapahtukoon tahtonne", vastasi majuri. "En pyydäkkään selvityksiä menettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään vapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse tulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi ja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt."

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck tuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja. Jättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se nyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.

"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?" lausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. "Semmoista ruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!"

"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian tulevat kostetuksi", vastasi Ranck. "Ehkä tämän kivun ja tuskan antaja ei jää itsekään osattomaksi."

"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?" kysyi Roth.

"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa asian."

"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte olevan", lausui Roth hyvin kummastuneena. "Jos se taistelu tulee toimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!"

Vähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen, jonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:

'Herrani!

Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika on määrätty kello 11:sta.

Ystävyydellä Johan Fredrik Eek.'

"Taavetti Koiskinen", mumisi Ranck. "Miksi valitsi hän juuri hänen. Joko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas minun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu." Hän ojensi kirjeen Rothille. "Lukekaa", sanoi hän, "ja sanokaa sitte, olenko pitänyt sanani eli en."

Roth luki ja antoi kirjeen takaisin.

"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän salaisuutenani", lausui vääpeli. "Te olette loitsumestari, hyvä korpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte häneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase hänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?"

Ranck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin sanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon; sapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää vietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi kirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja toinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck taskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos hän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.

"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin epäilette taistelun päättymisestä", lausui vääpeli, "ei sentähden, että epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän kestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat rajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren joukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa ja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut kylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan oli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta vaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming Wenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi syyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet vahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni Tigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus tuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen ja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota alkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut sotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä minun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi oikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin."

"Kyllä koetan parastani", vastasi Ranck levolle mennessään. "Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään. Vihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein mahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin paljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää telttojamme tulisilla kanuunankuulilla."

Kun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan pöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle tuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen kasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli kiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän virkkaisi mitään.

"Ihme ja kumma", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta korista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia. "Ihme ja kumma", kertoi hän, "onko Smäll jo niin parantunut, että on voinut olla ulkona varastamassa näin varhain?"

Roth kohautti olkapäitään.

"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi liikuttaa käsiään eikä jalkojaan", vastasi vääpeli, "ja sentähden hänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne majuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen korpraalille. Hän tietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja ruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat paleltuvat jääpalasiksi."

"Sepä oli ystävällinen teko", lausui Ranck. "Majuri Eek on miesten mies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää."

"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta myös hänen vastakohtiansakin", vastasi Ranck. "Ajan henki on vielä semmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää virheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta kylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne onnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä Karkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan."

Ranck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän tunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut vielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava sijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.

He lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth ruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen saaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa kunnossa.

Kaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli Hämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen ohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat olivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia repaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa palelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa. Klercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta apuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa oli taisteleminen välttämätöin.

Kun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut muita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia maantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja Ranckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli musta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti häntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan vastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri ja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja tämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti vanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja, jotka eivät sen enempää merkinneet.

Todistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi tuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä hyväksynyt.

Koiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:

"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään, niin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat yhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa ja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee hiuskarvankin."

Ranck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen Flemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti hänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä miellyttänyt.

"Jos hän pelkää, on hän hukassa", mumisi vanhus itsekseen. "Hänen vastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus ja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa."

Molemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet alaslaskettuina.

"Ennenkuin alotan taistelun", lausui Fleming, "toivon, että herra majuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa, että tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani, jos taistelen hänen kanssansa."

"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan uskollisuudella ja kunnialla", vastasi majuri kovalla äänellä.

"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.

Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä, niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä huusi hän:

"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan olkanne!"

Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.

Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:

"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta huomaan erehtyneeni."

Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis täyttämään milloin hyvänsä.

Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:

"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta, jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua voittamaan."

Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin miekkailija-opettajan nimen.

"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden", vastasi Ranck hymyillen, "ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni kanssa aseen käyttämistä." Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti siitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.

"Onnittelen teitä asian päättymiseen", vastasi majuri. "Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne henkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa loikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen henkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän kuin johonkuhun muuhunkin paikkaan."

Mutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse lääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa läsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja kova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan liikkeessä.

"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja tunkeutuu kaupunkiin", huusi majuri. "Nopeasti tielle, hyvät herrat."

Hän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä vaan kuului ampuminen.

Hämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen odotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se tulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli aamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston kanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet hänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: "seis! rynnätkää!" jonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän ratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin takaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia supistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti: olkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä tarkempaa vaaria kuin tähän asti.

Kulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta kaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia arveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies hän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman arvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen upseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut. Hän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon salaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin puoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:

"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä tunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa hyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa."

"Hm! kummallista tämä on", mumisi Koiskinen itsekseen. "Kasvot Pulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja vartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen lapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on minun vaikea saada päästäni."