Читать книгу Maan ympäri 80 päivässä - Jules Verne - Страница 4

Sisällysluettelo

Passepartout huomaa päässeensä viimeinkin ihanteensa perille.

— Kunniani kautta, — sanoi Passepartout itsekseen, hieman nolona ensi aluksi, — olen minä madame Tusseaud'in luona nähnyt herrasväkeä yhtä vilkasta kuin uusi isäntänikin.

Selitykseksi olkoon sanottu, että "herrasväkeä" madame Tusseaud'in luona ovat vahasta tehdyt ihmisenkuvat, joita Lontoossa paljon katsellaan ja joilta ei todellakaan puutu muu kuin puheenlahja.

Moniaan silmänräpäyksen vain Passepartout oli puhunut Phileas Foggin kanssa, mutta jo siinäkin ajassa hän oli ennättänyt huolellisesti tarkastella uutta isäntäänsä. Tämä oli noin 40 vuotta vanha, jalot ja kauniit kasvot, kookas vartalo, vaaleat hiukset ja vaaleat poskiparrat, korkea otsa ilman rypyn alkujakaan ohimoilla, kalpeahkot kasvot, kauniit hampaat. Hänellä näkyi olevan suuressa määrässä sitä, jota fysionomistit sanovat "levoksi toimessa", toisin sanoen yhteistä omituisuutta kaikille niille, jotka toimivat hiljaa, ilman melua. Tyyni hän oli ja hidas, silmät olivat kirkkaat, silmäterä liikkumaton, sanalla sanoen hän oli täydellinen kuva noista kylmäverisistä englantilaisista, joita kohtaa kaikkialla Yhdistetyssä Kuningaskunnassa ja joiden akatemialliseen vivahtavan ryhdin Angelika Kauffmann niin peräti onnistuneesti on kuvannut. Nähdessäsi tuota gentlemannia hänen esiintymisensä eri vivahduksissa luulit kuin luulitkin hänen olevan kaikille osilleen täydessä tasapainossa, luulit tarkoin punnituksi olennoksi, joka kulki täsmällensä kuin Leroy'n tai Earnshaw'in kronometri. Ja niinpä olikin: Phileas Fogg oli itse tarkkuus, ja se näkyi myös hänen "kättensä ja jalkainsa ilmeestä", sillä ihmisissä, niinkuin eläimissäkin, osoittavat jäsenet selvään, mitä intohimoja heillä kullakin on.

Phileas Fogg oli niitä matemaatillisesti säännöllisiä ihmisiä, jotka, koskaan kiiruhtamatta ja aina valmiina, säästävät askeleitansa ja liikkeitänsä. Liikaa hän ei kulkenut askeltakaan ja astui aina lyhintä tietä. Ei hänen silmänsä milloinkaan eksynyt vilkaisemaan lakea. Ei hän tehnyt mitään liikaa kädenliikuntoa. Ei häntä koskaan nähnyt liikutettuna eikä pelästyneenä. Hän oli vähimmin hätäilevä mies maailmassa, mutta oikeaan aikaan hän kumminkin aina tuli. Yksinäänpä hän asuikin, niin sanoakseni, ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia oloja. Hän tiesi, että maailmassa sattuu kosketuksia muitten kanssa, mutta koska tällainen kosketus synnyttää hidastusta, niin ei hän kehenkään koskenutkaan.

Jean, liikanimeltä Passepartout, oli taas oikea Pariisin pariisilainen. Viisi vuotta oli hän nyt ollut kamaripalvelijana Englannissa, löytämättä kumminkaan isäntää, johon olisi voinut oikein kiintyä.

Passepartout ei ollut noita Frontin'eja ja Mascarille'jä, jotka, olkapäät koholla, nenä pystyssä, katse varma, ovat hassahtavia öykkäreitä. Ei. Passepartout oli kelpo poika, kasvot sievät, huulet mehevät, aina valmiina maistelemaan ja hyväilemään, lempeä olento, palveluksiin aina altis, pää tuommoinen hauska ja pyöreä, jota kernaasti näkee ystävänsä hartioilla. Hänellä oli siniset silmät, eloisa kasvojen väri, kuoppia poskissa, leveä rinta, luja ruumis, siksi lihava, että hän saattoi nähdä omat poskipäänsä. Hän olikin väkevä kuin Herkules, kehitettyään nuorena lihaksiansa voimisteluharjoituksilla. Hänen ruskeat hiuksensa olivat karkeanlaiset. Muinaisajan kuvanveistäjät osasivat kahdeksallatoista eri tavalla laitella Minervan tukkaa, mutta Passepartout'illa oli ainoastaan yksi tapa: kolme nopeata kamman vetäisyä vain, ja hiukset olivat oikein kauniissa järjestyksessä.

Vetikö tämän miehen kimmoava luonne yhtä Phileas Foggin luonteen kanssa — sitä ei varovaisinkaan olisi saattanut varmaan sanoa. Oliko Passepartout perin pohjin niin järjestystä rakastava mies kuin isäntä tahtoi? Sitä ei saattanut sanoa, ennenkuin näki.

Vietettyään nuoruudessansa kuljeksivaista elämää, niinkuin jo sanottiin, halusi hän nyt rauhaa. Kuultuaan puhuttavan Englannin gentlemannien säännöllisyydestä ja sananparreksi tulleesta kylmäkiskoisuudesta tahtoi hän koettaa onneansa Englannissa. Mutta tähän saakka ei onni ollut hänelle ollut oikein myötäinen. Hän ei ollut vielä saanut mielenperäistä paikkaa. Hän oli ollut jo kymmenessä talossa, mutta kaikissa niissä olivat isännät olleet kummallisia, huikentelevaisia, olivat hakeneet seikkailuja ja mittailleet maita mantereita, ja tuommoista ei Passepartout enää suvainnut. Hänen viimeinen isäntänsä, nuori Longsferryn lordi, parlamentin jäsen, vietti yönsä usein Hay-Market'in ostronikellareissa ja palasi kotiansa liiankin usein poliisipalvelijain hartioilla. Passepartout, haluten ennen kaikkea, että isäntänsä olisi kunnianarvoinen mies, uskalsi tehdä pari nöyrää muistutusta, mutta isäntä pani ne pahakseen, ja silloin oli miehellä matkapassi varma. Sillävälin sai hän kuulla, että Phileas Fogg, esq., oli palvelijan puutteessa, ja silloin hän hankki lähempiä tietoja tuosta gentlemannista. Semmoinen herra, jonka elämä oli niin säännöllistä, joka ei milloinkaan ollut yötä poissa kotoaan, joka ei koskaan matkustanut, joka ei koskaan ollut ulkona koko päivää — kas semmoinen herra oli oikein hänen mielensä mukainen. Hän tuli ja otettiin palvelukseen, niinkuin jo on kerrottu.

Kello oli jo lyönyt puoli kaksitoista, ja Passepartout oli nyt ypö yksinänsä tuossa talossa Saville-row'in varrella. Paikalla rupesi hän tarkastamaan taloa lähemmälti. Hän tutki sen visusti ullakosta aikain hamaan kellariin asti ja huomasi, että talo oli oikein miellyttävä, niin siisti, niin hyvin varustettu, kaikki puritaanisen ankarassa järjestyksessä, ja niin mukava palvelijalle. Hänestä se näytti etanan kuorelta, joka kumminkin oli kaasulla valaistu ja lämmitetty, sillä hiilivety toimitti siellä sekä valaisijan että lämmittäjän virat. Passepartout löysi helposti toisesta kerroksesta huoneen, joka oli häntä varten. Se näytti hänestä oikein hyvältä. Sähkökelloja ja puheputkia oli laitettu hänen huoneestansa ala- ja ensimmäiseen kerrokseen. Kamiinilla oli kello, joka oli sähkölangalla yhdistyksissä Phileas Foggin makuukammion kellon kanssa, ja siten näytti kumpikin kello samaa sekuntia samassa silmänräpäyksessä.

— Tämähän vasta on oikein sopivaa, erittäin sopivaa, — arveli

Passepartout itsekseen.

Huoneessaan huomasi hän niinikään erään ilmoituksen kellon yläpuolella. Se oli päivän palveluksen ohjelma. Siihen oli merkittynä kaikki, mitä palvelijan milloinkin tuli tehdä, kello kahdeksasta aamulla, jolloin Phileas Fogg nousi makuulta, aina puoli kahteentoista asti, jolloin hän läksi murkinalle Reform-Clubiin; siinä oli määrättynä: teetä ja paahdettua leipää kello 8.23, partavesi kello 9.37, pään kampaaminen ja harjaaminen kello 9.40 j.n.e. Sitten oli jälleen kello puoli 12:sta puoliyöhön saakka, jolloin isäntä pani maata, kaikki toimet ennakolta merkitty ja määrätty. Passepartout ihastui tästä julistuksesta ja painoi sen eri kohtia myöten mieleensä.

Isännän vaatevarasto oli erittäin hyvin varustettu ja järjestetty. Kullakin housuparilla, nutulla ja liivillä oli oma numeronsa, joka myös oli merkitty sekä koti- että ulkopukujen luetteloon, ja tässä oli tarkoin ilmoitettuna, mikä puku milloinkin, aina eri vuodenaikoja myöten, oli tuleva käytäntöön. Samanlainen ohjesääntö oli jalkineistakin.

Sanalla sanoen, tämä talo Saville-row'in varrella — oltuaan epäjärjestyksen temppelinä kuuluisan Sheridanin aikana — oli nyt erittäin mukavasti laitettu ja sisustettu ja näytti vallan hauskalta. Ei ollut talossa kirjastoa, ei yhtään kirjaakaan. Niistäpä Mr. Phileas Foggille ei olisi hyötyä ollutkaan, sillä Reform-Clubissa oli käytettävänä kaksikin kirjastoa, toisessa kaunokirjallisuutta, toisessa lainoppia ja politiikkaa. Makuukammiossa oli kohtalaisen suuri kaappi, rakenteeltaan sellainen, ettei siihen pysty valkea eikä varkaat. Asetta ei ollut talossa minkäännäköistä, ei metsästystä eikä sotaa varten. Kaikki osoitti, että talossa vallitsivat mitä rauhallisimmat tavat.

Tarkastettuaan talon kaikin puolin hieroi Passepartout tyytyväisenä käsiään; hän ojensihe oikein pitkäksi ja lausui iloisesti:

— Tämähän on niinkuin minua varten luotu. Kyllä me yhdessä toimeen tulemme, Mr. Fogg ja minä! Isäntä kotona-kököttäjä ja semmoinen järjestyksen mies — sehän on oivaa! Oikea kone! No niin, hätäkös minun on palvella konetta!