Читать книгу Maan ympäri 80 päivässä - Jules Verne - Страница 5

Sisällysluettelo

Keskustelu, joka saattaisi käydä Phileas Foggille kovin kalliiksi.

Phileas Fogg oli lähtenyt talostansa Saville-row'in varrelta kello puoli 12 ja nostettuaan oikeaa jalkaansa 575 kertaa vasemman jalan eteen ja vasenta jalkaansa 576 kertaa oikean jalan eteen tuli Reform-Clubiin, joka on mahtava rakennus Pall-Mallin varrella ja on maksanut kokonaista kolme miljoonaa markkaa.

Phileas Fogg astui suoraa päätä ruokasaliin. Sen yhdeksästä ikkunasta näki kauniiseen puutarhaan, jossa syksy oli jo puun lehdet pukenut kultaan. Hän istahti entiselle sijallensa, tutun pöydän ääreen, joka katettuna oli häntä odottamassa. Hänen murkinansa oli voileipä, keitetty kala mehuisan Reading-sauce'n kera, veripunainen roastbiff champignonien kera, putinki raparperista ja karviaismarjoista, palanen chester-juustoa ja kaiken tämän painikkeeksi muutama kupillinen sitä erinomaista teetä, jota oli tuotettu maahan nimenomaan Reform-Clubia varten.

Kello 12 ja 47 minuuttia keskipäivällä hän nousi pöydästä ja astui komeaan saliin, joka oli koristettu kalliskehyksisillä tauluilla. Siellä toi palvelija hänelle Times-lehden, joka ei vielä ollut leikattu ja jonka työläässä avaamisessa ja taivuttamisessa Phileas Fogg osoitti suurta taitoa ja tottumusta. Sanotun lehden lukemista kesti puoli vaille 4:ään; sitten hän luki Standardia päivälliseen asti. Päivälliseksi oli melkein samoja ruokia kuin murkinaksikin; lisänä oli nyt vain "Royal British sauce".

Kun kello oli 20 minuuttia vailla 6, astui hän jälleen isoon saliin ja rupesi lukemaan Morning Chroniclea.

Puolen tunnin kuluttua tuli muutamia Reform-Clubin jäseniä. Nämä istahtivat ison uunin eteen, jossa kivihiilet kirkkaasti paloivat. Vastatulleet olivat Phileas Foggin tavallisia pelikumppaneja, innokkaita vistin pelaajia niinkuin hänkin: insinööri Andrew Stuart, pankkiirit John Sullivan ja Samuel Fallentin, oluenpanija Thomas Flanagan ja Englannin Pankin johtaja Gauthier Ralph, kaikki rikkaita miehiä ja arvokkaita jäseniä tässäkin klubissa, joka jäsentensä joukossa näkee teollisuus- ja rahamaailman merkkimiehiä.

— No niin, Ralph, — kysäisi Thomas Flanagan, — millä kannalla varkaus-asia nykyjään on?

— Niin, — vastasi Andrew Stuart, — pankki saa pyyhkiä partaansa.

— Minäpä luulen, — sanoi Gauthier Ralph, — että me kyllä saamme varkaan kiinni. Taitavimpia poliisimiehiä on lähetetty kaikkiin Amerikan ja Euroopan tärkeimpiin sekä tuonti- että vientisatamiin, ja työlääksipä käy tuon herran päästä heidän kynsistänsä pujahtamaan.

— Onko varkaasta tarkkoja tuntomerkkejä? — kysyi Andrew Stuart.

— Aluksikin hän ei ole mikään varas, — vastasi Gauthier Ralph yksivakaisesti.

— Kuinka? Eikö se ole varas, joka on siepannut 55 tuhatta puntaa[2] pankinseteleissä?

— Ei, — vastasi Ralph.

— Siis ammattimies toki? — arveli John Sullivan.

— Morning Chronicle sanoo, että hän on gentlemanni.

Tämän selityksen antoi Phileas Fogg, jonka pää kohosi sanomalehden takaa. Samalla Phileas Fogg tervehti pelitovereitaan, ja nämä vastasivat tervehdykseen.

Seikka, josta puhuttiin ja josta kaikki Yhdistetyn Kuningaskunnan sanomalehdet innokkaasti keskustelivat, oli tapahtunut kolme päivää ennen, syyskuun 29 p:nä. Setelitukku, joka sisälsi 55 tuhatta puntaa (1 milj. 375 tuhatta markkaa), oli varastettu Englannin Pankin ensimmäisen rahastonhoitajan virkapöydältä.

Niille, jotka kummastelivat semmoisen tapauksen mahdollisuutta, selitti pankinjohtaja Gauthier Ralph, että samassa tuokiossa kuin varkaus tapahtui, oli rahastonhoitaja juuri kirjaan panemassa 3 shillingin 6 pencen summaa, ja eihän hänellä voinut silmiä olla kaikilla haaroin.

Tässä on huomattava — mikä selittää yllämainitun tapauksen — että tuo ihmeellinen laitos, nimeltä Bank of England, näkyy pitävän peräti suurta huolta yleisön arvokkaisuudesta. Ei yhtään vartiaa, ei vahtimestaria, ei vanunkiverkkoa! Kultaa, hopeaa, seteleitä on esillä, melkeinpä tahtoisi sanoa: kenen saatavina hyvänsä. Ei näet saa vähintäkään epäillä kenenkään ohitsekulkevan rehellisyyttä. Muuan englantilaisten tapain tarkimpia tutkijoita kertoo tästä seuraavaa: Eräässä pankin huoneessa, jossa kertoja oli, teki hänen mielensä lähemmältä katsella noin 7 tai 8 naulan painoista kultakappaletta, joka oli rahastonhoitajan pulpetilla. Hän otti sen käteensä, katseli sitä ja antoi sen lähellä seisovalle, tämä taas viereiselleen, ja niin kulki kultakappale kädestä käteen aina salin päässä olevaan pimeään käytävään ja palasi vasta puolen tunnin kuluttua takaisin, eikä rahastonhoitaja sillä välin ollut yhtään kertaa nostanut edes silmiänsäkään työstänsä.

Mutta toisin oli käynyt syyskuun 29 p:nä. Setelitukku ei tullutkaan takaisin, ja kun komea kellolaitos Drawing-office'n yläpuolella oli lyönyt viisi, jolloin toimistot suljetaan, ei Englannin Pankilla ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa 55 tuhatta puntaa voiton ja tappion tilille.

Sittenkuin varma tieto varkaudesta oli saatu, lähetettiin taitavimpia salapoliiseja suurimpiin satamiin, niinkuin Liverpooliin, Glasgowiin, Havreen, Sueziin, Brindisiin, New-Yorkiin y.m. Sille, joka saa varkaan kiinni, luvattiin kaksituhatta puntaa ja sitäpaitsi viisi prosenttia takaisin saatavasta summasta. Nämä poliisit saivat käskyn pitää tarkasti silmällä kaikkia matkustajia, sekä tulevia että lähteviä, kunnes heti kohta vireille pantu valmistava tutkinto oli saanut lähempiä seikkoja selville. Syytä oli, niinkuin Morning Chroniclekin sanoi, luulla, ettei varas kuulunut mihinkään englantilaiseen varkaiden seuraan. Mainittuna syyskuun 29 päivänä oli huomattu pankissa herrasmies, hyvissä vaatteissa ja hieno käytökseltään. Hän oli useampia kertoja kulkenut siinä huoneessa, missä varkaus tapahtui. Valmistelevassa tutkinnossa saatiin hyvin tarkat ulkonaiset tuntomerkit miehestä ja luettelo niistä lähetettiin kaikille Yhdistetyn Kuningaskunnan ja manteren salapoliiseille. Senpä vuoksi jotkut kunnon miehet — niiden joukossa Gauthier Ralph — luulivat kyllä syytä olevan toivoa, ettei varas suinkaan pääse pakoon.

Tämä tapaus tietysti oli päivän keskustelujen aineena Lontoossa ja koko Englannissa. Keskusteltiin sinne ja tänne, oliko muka vai eikö ollut pääkaupungin poliisin mahdollista saada varas kiinni. Ihmekös siis, että Reform-Clubin jäsenet myöskin juttelivat samasta asiasta, varsinkin kun yksi pankin alijohtajista oli heidän seurassaan.

Arvoisa Gauthier Ralph ei ottanut epäilläkseen poliisin onnistumista, sillä hän toivoi luvatun palkinnon suuresti kiihottavan salapoliisien uutteruutta ja älyä. Mutta hänen virkaveljensä Andrew Stuart oli kokonaan toista mieltä. Herrat kävivät korttipöytään: Stuart Flanagania ja Fallentin Foggia vastaan. Pelin aikana ei puhuttu mitään, mutta robberien välissä keskusteltiin sitä kiivaammin.

— Minun mielestäni, — sanoi Andrew Stuart, — on pakenemisella enemmän mahdollisuutta kuin kiinnisaamisella, sillä epäilemättä on varas konstinsa oppinut mies.

— Olkoon niin, — vastasi Ralph, — mutta ei ole maata, johon hän voisi paeta.

— Peijakas!

— Minnekä te sitten luulette hänen lähteneen?

— Mistä minä sen tiedän? — vastasi Andrew Stuart. — Maailma on hyvin avara.

— Oli ennen, — virkkoi Phileas Fogg puoli ääneen ja sitten, asettaen korttipakan Thomas Flanaganin eteen, lisäsi ääneen: — nostakaa.

— Mitä tarkoitatte sanalla "ennen"? Onko maa käynyt pienemmäksi?

— Epäilemättä, — vastasi Gauthier Ralph. — Minä olen samaa mieltä kuin Mr. Fogg. Maa on käynyt pienemmäksi, sillä sen ympäri voi kulkea nyt kymmenen kertaa pikemmin kuin sata vuotta sitten, ja sepä seikka se tässä tapauksessa juuri jouduttaakin varkaan takaa-ajoa.

— Ja jouduttaa varkaan karkaamistakin.

— Lyökää ulos, Mr. Stuart, — virkkoi Phileas Fogg.

Mutta heikkouskoinen Stuart ei antanut perään. Parttian jälkeen hän sanoi jälleen:

— Totta puhuen, herra Ralph, kovin hupainen on teidän todistuksenne maan pienenemisestä. Siis, koska nyt matkustukseen maan ympäri menee ainoastaan kolme kuukautta…

— Kahdeksankymmentä päivää vain, — virkkoi Phileas Fogg.

— Aivan niin, hyvät herrat, — lisäsi John Sullivan, — kahdeksankymmentä päivää vain, siitä lukien kuin "Great Indian Peninsular Railway" saa rataosansa Rothalin ja Allahabadin välillä valmiiksi. Kas tässä Morning Chroniclen laskut:

Lontoosta Mont Cenis'in ja Brindisin kautta Sueziin rautatietä ja postilaivoissa 7 päivää.

Suezista Bombayhin postilaivassa 13 päivää.

Bombaysta Kalkuttaan rautatietä 3 päivää.

Kalkuttasta Hongkongiin (Kiinassa) postilaivassa 13 päivää.

Hongkongista Jokohamaan (Japanissa) postilaivassa 6 päivää.

Jokohamasta San Fransiskoon postilaivassa 22 päivää.

San Fransiskosta New-Yorkiin rautatietä 7 päivää.

New-Yorkista Lontooseen postilaivassa ja rautatietä 9 päivää.

Yhteensä 80 päivää.

— Aivan niin, kahdeksankymmentä päivää, — huudahti Andrew Stuart ja löi epähuomiossa väärää maata, — mutta siihen ei ole lukuun otettu pahoja ilmoja, vastatuulia, haaksirikkoja, junan suistumisia kiskoilta j.n.e.

— Kaikki on otettu lukuun, — vastasi Phileas Fogg, yhä jatkaen peliänsä; sillä nyt ei enää pelikään ollut keskustelulta rauhoitettu.

— Sekin, että hindut ja indiaanit ottavat ratakiskot pois! — huudahti Andrew Stuart. — Sekin, että he pysäyttävät junan, ryöstävät matkustavaiset ja vievät heidän päänahkansa!

— Sekin on otettu lukuun, — vastasi Phileas Fogg, joka lopetti pelin kahdella honöörillä.

Andrew Stuart, jonka vuoro nyt oli jakaa, kokosi kortit ja sanoi:

— Teoriassa olette kyllä oikeassa, Mr. Fogg, mutta käytännössä…

— Käytännössä samoin, Mr. Stuart.

— Sitähän olisi hauska nähdä.

— Mikäs estää? Lähtekäämme yhdessä matkalle.

— Herra varjelkoon! — huudahti Stuart. Mutta panisinpa vetoa neljätuhatta puntaa, että sellainen matkustus moisilla ehdoilla on mahdoton.

— Päinvastoin hyvin mahdollinen, — vastasi Mr. Fogg.

— Tehkää se sitten!

— Maanko ympäri 80 päivässä?

— Niin.

— Teen kyllä.

— Milloin?

— Heti. Mutta sanonpa ennakolta, että teen tuon matkan teidän maksullanne.

— Tuo nyt on pelkkää hulluutta! — sanoi Andrew Stuart alkaen jo tuskastua pelikumppaninsa itsepintaisuuteen. — Kas niin, peli jatkuu vaan.

— Jakakaa uudestaan sitten, — sanoi Phileas Fogg; — te annoitte väärin.

Andrew Stuart otti kortit vapiseviin käsiinsä, mutta äkkiä hän laski ne takaisin pöydälle.

— Olkoon menneeksi, Mr. Fogg, — sanoi hän — minä panen vetoa 4,000 puntaa.

— Mitä joutavia, — virkkoi Fallentin hänelle — leikkiähän tämä vain on.

— Kun kerran sanon lyöväni vetoa, — vastasi Andrew Stuart, — niin silloin en laske leikkiä.

— Minä suostun, — sanoi Mr. Fogg ja lisäsi sitten kääntyen muihin: —

Baring Brothers'illa on talletettuna minun rahojani 20 tuhatta puntaa.

Ne uskallan kernaasti.

— Kaksikymmentä tuhatta puntaa! — huudahti John Sullivan. — 20 tuhatta puntaa, jotka saattaisitte menettää jonkun arvaamattoman esteen kautta.

— Arvaamattomia esteitä ei ole olemassa, vakuutti Phileas Fogg kuivasti.

— Mutta Mr. Fogg, nämä 80 päivää ovat vähin mahdollinen aika.

— Vähin mahdollinen aika, hyvin käytettynä — muuta ei ole tarvis.

— Mutta sittenhän pitäisi oikein matemaatillisesti hyppiä rautateiltä höyrylaivoille ja höyrylaivoilta rautateille!

— Minä hypin matemaatillisesti.

— Te laskette leikkiä.

— Kunnon englantilainen ei laske leikkiä niin totisessa asiassa kuin veto on, — vastasi Phileas Fogg. — Minä lyön 20 tuhatta puntaa vetoa ketä vastaan hyvänsä, että matkalla maan ympäri en viivy muuta kuin 80 päivää eli 1,920 tuntia eli 115,200 minuuttia. Suostutteko?

— Suostumme, — vastasivat herrat Stuart, Fallentin, Sullivan,

Flanagan ja Ralph, sovittuaan keskenään.

— Hyvä! — sanoi Fogg. — Juna lähtee Doveriin tänään kello 8.45. Minä lähden siinä.

— Tän'iltanako jo? — kysyi Stuart.

— Tän'iltana, — vastasi Fogg. — Siis, — jatkoi hän, silmäillen taskukalenteriin, — koska meillä tänään on keskiviikko lokakuun 2 p., niin palaan Lontooseen, juuri tähän samaan Reform-Clubin saliin, lauvantaina 21 p:nä joulukuuta kello 8.45 illalla; ellen, niin ovat Baring Brothers'ille tallettamani 20 tuhatta puntaa teidän omanne lain ja oikeuden mukaan. Tässä shekki sille summalle.

Vedosta tehtiin pöytäkirja, jonka allekirjoittivat nuo kuusi vedon lyönyttä. Phileas Fogg oli koko ajan pysynyt tyynenä. Hän ei suinkaan ollut lyönyt vetoa voiton vuoksi, ymmärtäen kyllä, että häneltä semmoinen summa — puolet hänen omaisuuttansa — kuluukin tämän pulmallisen, miltei mahdottoman tehtävän täyttämisessä. Vetokumppanit näyttivät olevan rauhattomia, ei panoksensa menettämisen tähden, vaan siitä syystä, että heillä oli hieman omantunnonvaivoja taistellessaan moisilla ehdoilla.

Kello löi 7. Ehdoteltiin pelin keskeyttämistä, jotta herra Fogg ennättäisi valmistua matkalle.

— Minä olen aina valmis, — vastasi tuo alituisesti rauhallinen herrasmies jakaessaan kortteja. — Ruutua, herrat. Lyökää ulos, Mr. Stuart!