Читать книгу Salaperäinen saari: Seikkailukertomus - Jules Verne - Страница 10

Sisällysluettelo

Verkonsilmät olivat pettäneet ja insinööri oli syöksynyt mereen; siitä ei ollut epäilystäkään. Uskollinen koira oli omin päin lähtenyt isäntänsä jälkeen.

— Eteenpäin! komensi reportteri.

Ja haaksirikkoiset, unohtaen oman väsymyksensä, lähtivät kadonnutta toveriaan etsimään.

Insinööri oli kadonnut pohjoisrannalla, enintään puolen kilometrin päässä putoamispaikalta. Sinne päin he lähtivät nyt pyrkimään.

Kello oli silloin kuuden maissa iltapäivällä.

He kulkivat kivikkoista rantaa pohjoista kohti tuon tuostakin pysähdellen ja miehissä huutaen. Mutta meren pauhina oli ainoa vastaus heidän huutoihinsa. Parinkymmenen minuutin kuluttua he saapuivat paikkaan, jossa vaahtopääaallot hyrskyten taittuivat rantakiviin.

— Tämä on niemi, sanoi Pencroff.

He lähtivät takaisin oikeanpuoleista rantaa, pysähtelivät tuon tuostakin ja huusivat yhtaikaa, mutta turhaan. Eikä siinä kyllin: jonkin ajan kuluttua tuli taaskin meri heitä vastaan.

He eivät olleetkaan manterella, eivät edes saarella, vaan parin kilometrin pituisella kapealla luodolla. Pimeys ja sakea sumu esti heitä näkemästä, oliko tämä aivan yksinäinen särkkä vai jonkin manteren ulkokallioita.

Reportteri ehdotti, että tehtäisiin nuotio merkiksi eksyneelle, mutta luodolla ei ollut ainoatakaan puuta, ei pientä pensastakaan, hiekkaa ja kiviä vain ylt'ympäri.

Seurasi surkea ja murheellinen yö avoimella luodolla. Haaksirikkoiset saivat kärsiä kauheasti, mutta toivo kadonneen kumppanin löytämisestä ylläpiti yhä vielä heidän voimiansa. Tuuli alkoi nyt jonkin verran tyyntyä; meren pauhina oli hiljaisempaa.

Tuntuipa jo kerran kuin kaukainen kaiku olisi vastannut Nabin huutoon. Harbert huomautti siitä Pencroffille.

— Sehän todistaisi, hän virkkoi, — että lännessä on vastaranta lähellä.

Merimies nyökäytti päätään.

Taivas kirkastui vähitellen. Jos haaksirikkoisilla olisi ollut Cyrus Smith mukanaan olisi hän huomannut, etteivät tähdet täällä olleet ensinkään samanlaisia kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohjantähteä ei näkynyt lainkaan; sen sijaan loisti Etelän risti kaikessa komeudessaan.

Päivän sarastaessa oli koko tienoo sakean sumun vallassa. Vasta kello puoli seitsemän, kolme neljännestuntia auringon nousun jälkeen, usvat kohosivat ylemmäksi. Luoto tuli näkyviin. Idässä levittäytyi ääretön meri, mutta lännessä sitä rajoitti ranta.

Maata oli todellakin näkyvissä! Sen ja luodon välillä oli vajaan kilometrin levyinen salmi, jossa kävi kova virta.

Se oli tarpeeksi Nabille. Kuulematta muuta kuin sydämensä äänen hän äkkiä heittäytyi mereen ja alkoi uida salmen poikki. Reportteri aikoi seurata hänen esimerkkiään, mutta Pencroff sai hänet pidätetyksi.

— Malttakaa! hän sanoi. — Nab kykenee kyllä yksinkin antamaan herralleen apua. Me panisimme vain turhaan henkemme alttiiksi, sillä virta on meille liian kova. Sitä paitsi tuo virta johtuu luoteesta, joka päivemmällä laskee. Silloin löydämme ehkä kahlaamon salmen poikki.

Merimies dli oikeassa.

Suurin ponnistuksin Nab taisteli kovaa virtaa vastaan, vihdoin hänen onnistui päästä toiselle rannalle. Hän nousi rannalle korkean graniittikallion juurella, ravisteli itseään ja lähti juoksemaan. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut kallion taakse, joka oli luodon pohjoisen niemen kohdalla.

Omituisin, pelon ja toivon sekaisin katsein silmäilivät jäljelle jääneet salmen toisella puolella olevaa mannerta. Sinne hekin kotvan kuluttua pääsisivät hakemaan turvapaikkaa ja saisivat toivottavasti muutakin ravintoa kuin pelkkiä simpukoita, joita heille oli täällä luodolla tarjona ja joita he paremman puutteessa nyt käyttivät hyväkseen.

Vastainen ranta muodosti avaran lahden, jonka eteläinen niemi oli aivan karu. Pohjoinen niemi ulottui lounaasta koilliseen. Niemien väliä oli suunnilleen viisitoista kilometriä. Lahden hiekkarannan takana, joka yhä enemmän paljastui luodeveden paetessa, kohosi maa yhä ylemmäksi ja muuttui oikealla näköjään varsin viljavaksi seuduksi. Äärimmäisenä luoteessa kimalteli vuoristossa valkoinen huippu: se oli jonkin kaukaisen vuoren luminen lakki.

Luodolta katsoen oli mahdotonta sanoa, oliko vastassa oleva maa saarta vai mannerta. Geologi olisi empimättä sanonut maanlaadun olevan tuliperäistä.

Kello kymmenen tienoissa pakovesi oli alimmillaan. Haaksirikkoiset riisuivat vaatteensa ja lähtivät, vaatemytyt päälaella, matalimmasta paikasta salmen yli, siinä kun ei ollut vettä kuin puolitoista metriä. Harbertille se oli liian syvä, mutta hän ui sukkelaan kuin kala ylitse, ja niinpä olivat kaikki kolme muutamassa minuutissa toisella rannalla.

Ensi työkseen reportteri käski muitten odottaa häntä rannalla ja lähti kiireisin askelin sinne päin, mihin aamulla Nab oli kadonnut näkyvistä.

Harbert olisi mielellään lähtenyt mukaan hänkin, mutta Pencroff pidätti häntä.

— Jääpäs tänne, poikaseni, hän virkkoi. — Meidän täytyy tässä sillä välin hankkia ystäville jotain parempaakin suuhunpantavaa kuin pelkkiä limaisia näkinkenkiä. Väsyneitä me olemme joka mies, ja kylmä meidän on ja nälkä myös. Siis tarvitaan kattoa pään päälle, tulta ja ruokaa. Metsässä on puita, puissa linnunpesiä ja pesissä munia; vain pata puuttuu.

He lähtivät kulkemaan vuorenseinämän viertä, ei kuitenkaan pohjoista, vaan etelää kohti. Pencroff oli nimittäin huomannut rannan muodostavan muutaman sadan askeleen päässä kapean solan, joka varmaankin oli joen tai puron suu.

Harbert, joka oli joutunut hiukan kauemmas vasemmalle, löysi rannalta suuret joukot näkinkenkiä, jotka hän tunsi litodomeiksi, osterien tapaisiksi simpukoiksi.

Nuoresta iästään huolimatta Harbert oli hyvin perillä luonnontieteistä, joita hän harrasti intohimoisesti ja joita hän oli isänsä vielä eläessä tutkinut Bostonin parhaimpain opettajain johdolla.

Mielihyvin nyt Pencroff ja Harbert söivät näitä simpukoita ja keräsivät niitä toveriensa varalta kaikki taskunsa täyteen ja nenäliinoihinsakin.

Sitten he lähtivät Pencroffin äsken ehdottamaan suuntaan, sitä hanakammin, koska kova janokin alkoi heitä vaivata. Pian he saapuivat noin kolmenkymmenen metrin levyisen joen suuhun ja huomasivat sen veden olevan juotavaa.

— Kas tässä vettä ja tuolla tuonnempana polttopuita! huudahti Pencroff. — Puuttuu vain maja.

Lähellä joen suuta, nousuveden saavuttamattomissa, oli kalliolohkareitten muodostama monisokkeloinen rotko, jonka kaltaisia usein tapaa graniittiseuduissa ja joita sanotaan savukanaviksi eli hormeiksi.

Valoa tuosta rotkosta ei puuttunut, mutta samalla se oli alttiina tuulille, niin että siellä kävi ankara veto. Tämä epäkohta oli Pencroffin mielestä helposti autettu sillä että jokin sokkelo suljettaisiin kivillä ja hiekalla. Rotko oli lyhennysmerkin & muotoinen. Kun sen ylin mutka suljettaisiin, olisi se suojassa etelä- ja länsituulelta.

Siinä nyt oli heidän asuntonsa; ja tuohon vasempaan mutkaan laitetaan uuni, jonka savu pääsee yhdestä aukosta ulos. Näin he suunnittelivat ja lähtivät viipymättä hakemaan polttopuita hormejansa varten, miksi he tästä lähtien aina rotkoa nimittivät.

Kuljettuaan neljännestunnin joen vasenta rantaa he saapuivat kohtaan, jossa joki teki äkkinäisen mutkan vasempaan. Siitä se juoksi tiheän metsän läpi, jossa kasvoi havupuita. Maa puski korkeaa ruohoa, ja heidän jalkainsa alla katkeili rysähdellen ja risahdellen kuivia puunrytöjä ja paksuja oksia.

— Tästä saa polttopuuta, minkä vain mieli tekee, sanoi Pencroff, — ja ollapa meillä vielä rattaat tai vene, niin pian sitä saisi hormeille saakka!

— Mutta onhan tuossa joki! virkkoi Harbert.

— Se oli kohdalleen sanottu, poikaseni! Siinähän meillä on kuormajuhta ja hyvä.

— Paha vain, että sen vesi vuoksen aikana kulkee päinvastaiseen suuntaan.

— Sillähän siitä pääsee, että odottaa luoteen aikaa. Viipymättä he ryhtyivät työhön, eikä aikaakaan, niin heillä oli kuivia polttopuita suuret kasat joen muodostaman pienen lahdelman rannalla. Pencroff, kätevä ja käytännöllinen kuten merimiehet ainakin, oli ennen pitkää rakentanut kaatopuista jonkinlaisen lautan käyttäen siteinä kuivia köynnöskasveja. Liaaneista hän niinikään punoi pitkän köyden, jolla lauttaa voi ohjata. Yhdessä he sitten pakoveden aikaa odotellessaan latoivat polttopuut lautalle.

Koska vielä oli joku tunti aikaa, päättivät Pencroff ja Harbert kiivetä vuorenseinän ylimmälle pengermälle katsellakseen seutua, johon he näin kummallisella tavalla olivat joutuneet.

Parinsadan askeleen päässä joenmutkasta laskeutui vuorenseinä hitaasti metsää kohti. Siinä oli kuin luonnon luomat portaat, ja niitä myöten kumppanukset pääsivät jonkin aikaa kiivettyään vuorenseinän harjalle.

Sieltä näkyi pohjoinen rannikko, jossa tapaturma oli kohdannut Cyrus Smithiä. Heidän silmänsä haeskelivat pallon jäännöksiä, jotka voisivat kannattaa niihin takertunutta miestä, mutta turhaan.

Idässä ja etelässä kimalteli valtameren pinta auringonpaisteessa. Pohjoisessa ja lännessä oli korkea maa kaikkialla edessä. Mahdotonta oli vielä sanoa, mantereelleko he olivat joutuneet vai saarelle. Hedelmälliseltä näytti kuitenkin seutu, paitsi koillisessa.

— Meidän täytyy sittenkin olla kiitollisia kohtalollemme, virkkoi merimies.

— Jumala olkoon ylistetty, lisäsi Harbert, jonka hurskas sydän oli täynnä kiitollisuutta kaiken Luojaa kohtaan.

Laskeutuessaan sitten paluumatkalle vuoren eteläistä rinnettä myöten he säikyttivät lentoon suuret parvet metsä- ja kalliokyyhkysiä, jotka pesivät kallioitten koloissa. Helposti he löysivät niitten pesiä ja ottivat mukaansa pari tusinaa munia, jotka kiedottiin merimiehen nenäliinaan.

Heidän saapuessaan joen rannalle oli kello jo yksi. Pakovesi oli alkanut. Lautta työnnettiin vesille, ja heti se lähti kulkemaan merta kohti. Merimies ohjaili sen kulkua liaaniköydestä ja Harbert työnteli pitkällä seipäällä sitä ulommaksi rannasta.

Kahden tunnin kuluttua lautta oli Hormien kohdalla.