Читать книгу Salaperäinen saari: Seikkailukertomus - Jules Verne - Страница 18

Sisällysluettelo

— Onko hän hengissä? kysyi merimies ensi työkseen.

Nab ei vastannut, ei kohottautunutkaan. Neekeri parka oli kokonaan surunsa vallassa.

Gideon Spilett laskeutui polvilleen insinöörin viereen ja painoi korvansa hänen sydämensä kohdalle. Minuutin ajan — siihen tuntui kuluneen sata vuotta! — hän kuulosti ja nousi vihdoin.

— Hän elää, hän virkkoi.

Sen kuullessaan hyökkäsi Harbert ulos hakemaan vettä. Sadan askelen päästä hän löysi puron, mutta millä ammentaa vettä? Ei ollut lähellä edes simpukkaa, jonka kuoressa olisi sopinut viedä vettä luolaan. Hädissään Harbert painoi nenäliinansa puron raikkaaseen veteen ja vei sen reportterille.

Gideon Spilett kasteli sairaan huulia, ja yksi ainoa pisara teki ihmeellisen vaikutuksen. Huokaus pääsi Cyrus Smithin rinnasta, ja hän näytti yrittävän puhua.

— Me pelastamme hänet! huudahti reportteri.

Nabin toivo elpyi. Kiireesti hän riisui herransa nähdäkseen, oliko ruumiissa mitään haavaa. Mutta ei näkynyt pienintäkään vammaa missään. Se oli peräti kummallista, sillä olihan hänen täytynyt loukkautua ajautuessaan rantakiviä vasten.

He rupesivat miehissä hieromaan ystäväänsä.

— Luulit kai isäntäsi kuolleen? kysyi Spilett.

— Luulin. Ja ellei Top olisi löytänyt teitä ja tuonut teitä tänne, olisin haudannut hänet ja itse kuollut hänen hautakummulleen.

Neekeri rakasti herraansa.

Hän kertoi sitten retkistään. Samottuaan meren rannalla tuntikausia turhaan haeskellen pakoveden aikana rantakivienkin välistä hän oli jo ollut joutumaisillaan epätoivoon, mutta oli kuitenkin kääntynyt sisemmälle maahan. Vihdoin, kello viiden tienoissa iltapäivällä, hän oli huomannut jälkiä hiekassa nousuveden rajalta asti. Tuokion aikaa juostuaan hän oli kuullut koiran haukuntaa ja sitä kohti kulkien saapunut tähän rotkoon ja löytänyt sieltä — niinkuin hän luuli — herransa hengettömän ruumiin. Sen jälkeen olivat toverit johtuneet hänen mieleensä. Eiköhän Top osaisi viedä sanaa heille? Nab oli monta kertaa perätysten maininnut Topille herransa nimeä ja viitannut etelään päin.

Koira oli ihmeellisen älynsä ansiosta, jota ihmisen on vaikeaa käsittää, ymmärtänyt hänen tarkoituksensa ja lähtenyt matkaan. Lopun tiedämme.

— Sinä et siis tuonut herraasi tänne? kysyi Gideon Spilett neekeriltä.

— En.

— Insinööri näkyy omin voimin kävelleen tänne, virkkoi merimies.

— Niin näkyy ... reportteri virkkoi, — mutta sitä on mahdotonta käsittää.

Sillä välin Cyrus Smith makasi yhä edelleen tajuttomana. Kylmä vesi, jolla ystävät tuon tuostakin kastelivat hänen huuliaan, näkyi vähitellen saavan eloa häneen. Vihdoin johtui merimiehen mieleen kaataa sairaan suuhun muutama pisara mukana olevasta linnunlihasta puristettua mehua. Tuokion kuluttua sairas avasi silmänsä, alkoi liikutella huuliaan, eikä aikaakaan, niin hän jaksoi puhua, vaikka heikolla äänellä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:

— Saariko vai manner?

— Siitä vähät! huudahti Pencroff riemuissaan. — Kyllä siitä selko saadaan. Pääasia on, että olette hengissä vielä. Ja hiljaa hän lisäsi Harbertille: — "Saariko vai manner!" Sellaista jaksaa ajatella, vaikka on ihan henkihieverissä. Siinä vasta mies!

Nyt oli ystävysten lähimpänä huolena saada sairas hormeihin. Sitä varten lähtivät Pencroff, Harbert ja Nab metsään rakentamaan jonkinlaisia paareja. Hietasärkkäin takaisesta metsästä he pian löysivätkin tuulen kaataman puun, taittoivat siitä käsivoimin paksuimmat oksat ja tekaisivat paarit, joihin valmistettiin lehdistä ja sammalista mukava vuode.

Siksi heikko sairas vielä oli, ettei häntä pariin tuntiin käynyt kantaminen niin pitkää matkaa. Sillä välin kertoi Gideon Spilett hänelle heidän vaiheistaan ja toimistaan sekä siitä, millä tavoin he olivat päässeet hänen jäljillensä.

— Te siis ette löytäneet minua rannalta? insinööri kysyi.

— Emme.

— Ettekä kantaneet minua tähän luolaan?

— Emme.

— Kuinka pitkälti tästä on rantakallioille?

— Vajaa kilometri, merimies vastasi.

— Se on varsin merkillistä, insinööri lausui.

Nyt Cyrus Smith vuorostaan kertoi sen vähän, mitä muisti. Kun kova tuulenpuuska oli tempaissut hänet verkosta, hän oli vajonnut mereen muutaman sylen syvyyteen. Pintaan noustuaan hän oli huomannut Topin uivan rinnallaan. Palloa ei enää erottanut. Nähdessään olevansa vajaan kilometrin päässä rannasta hän oli koettanut uida hirveässä aallokossa, mutta puoli tuntia ponnisteltuaan hän oli jälleen vajonnut syvyyteen vieden koiransakin mukanaan. Siitä saakka hän ei enää muistanut mitään, ennenkuin heräsi tässä luolassa ystäväinsä ympäröimänä.

— Mutta täytyihän teillä olla voimia kulkea rannasta tänne saakka! Pencroff arveli.

— Niin ... kaiketikin ... insinööri puheli epäröiden. — Ettekö huomannut rannalla mitään muita jälkiä?

— Emme minkään näköisiä. Yhdet ainoat vain, ja ne näkyvät vieläkin selvästi.

— Pencroff, pyysi silloin insinööri, — olkaa hyvä ja vetäkää minulta saappaat jalasta ja tarkastakaa, sopivatko ne noihin jälkiin.

Pencroff, Harbert ja Nab tekivät työtä käskettyä, ja saappaat sopivat täsmälleen jälkiin.

— Minä olen siis ollut aivan sekaisin, puheli insinööri, — olen kulkenut kuin unissakävijä... Top, kelpo koirani, sinä se olet. vaistomaisesti johdattanut minut tänne.

Tämä olikin, ainakin toistaiseksi, ainoa järkevä selitys tälle muutoin niin merkilliselle seikalle.

Cyrus Smith oli nyt sen verran voimistunut, että jaksoi kestää kotimatkan. Pencroff ja Nab ryhtyivät kantajiksi.

Kun kuljettavana oli kymmenkunta kilometriä ja sairaskin vielä heikko, edistyi matka varsin vitkalleen. Tuuli oli yhä edelleen tuima, mutta sade oli kumminkin jo lakannut. Vasta illalla kulkue saapui hormien edustalle.

Hämmästyen haaksirikkoiset huomasivat, kuinka paljon myllerrystä myrsky oli saanut aikaan. Suuria kivilohkareita oli vierinyt alas, ja merenranta oli paksulti peittynyt meriruohoihin ja leviin. Hormien edustalla näkyi aaltojen huimaa hävitystyötä.

Pahaa aavistaen syöksyi Pencroff sisään. Hetken kuluttua hän palasi aukon suulle ja tuijotti sanaakaan sanomatta kumppaneihinsa.

Tuli oli sammunut. Liedellä oli tuhka kastunut harmaaksi liejuksi. Taulanpala oli vettynyt. Aallot olivat tunkeutuneet luolan sisään ja hävittäneet siellä kaiken.