Читать книгу Salaperäinen saari: Seikkailukertomus - Jules Verne - Страница 16

Sisällysluettelo

Kurukut pantiin talteen toiseksi kertaa. Nyt paistoi Pencroff päivälliseksi — eli illalliseksi — pari metsoa vartaassa. Hyvältä maistui lintupaisti heille kaikille kolmelle, varsinkin Harbertille ja Pencroffille, mutta olisi ollut vieläkin makeampaa, jos Nab olisi ollut mukana. Hän oli ollut poissa koko sen päivän, ja nyt oli kello jo seitsemän.

Missä Nab viipyy?

Pencroff pelkäsi, että neekeri parkaa oli kohdannut jokin onnettomuus tai että hän epätoivoissaan oli itse päättänyt päivänsä.

Nuori Harbert puolestaan oli toiveikas. Syynä Nabin viipymiseen oli, niin hän vakuutti, se seikka, että hän varmaankin oli saanut jotain selville, nähnyt jälkiä rantahiekassa, kukaties löytänyt herransa.

Harbert olisi mielellään tahtonut lähteä etsimään neekeriä, mutta toiset kaksi pidättivät häntä. Ilta oli pilkkopimeä, ja jo eilen alkanut rajuilma oli kiihtymistään kiihtynyt. Nuorukaisen täytyi väkisinkin totella järkevää neuvoa, mutta hänen hellää sydäntään kouristi, ja suuria kyynelkarpaloita kiertyi hänen silmistään. Sanaakaan sanomatta Gideon Spilett sulki hänet syliinsä.

Mutta yhä ankarammin raivosi kaakkoismyrsky. Rajusti temmelsivät aallot meren rannalla. Tuuli pieksi rankkasadetta vihmaksi levittäen sitä usvana yli meren ja maan ja pelmuttaen hiekkaa sakeana pilvenä ilmaan. Kauheasti ulvoen ja vonkuen tuuli pakotti joen veden nousemaan yli äyräitten. Hormien savuaukkokaan ei ottanut toimiakseen, vaan ajoi savua luolan komeroihin.

Kello oli kahdeksan, mutta yhä Nab oli poissa. Kenties hän sentään oli mennyt rajuilmaa pakoon johonkin luolaan. Myrskyn tauottua hän kaiketi palaisi...

Kukin laskeutui nurkkaansa pitkäkseen, ja ensimmäisenä nukahti Harbert sikeään uneen.

Mitä pitemmälle yö kului, sitä rajummaksi yltyi myrsky. Se oli yhtä hirmuinen kuin heidän lähtiessään Richmondista. Kaikeksi onneksi oli hormien kivirakennelma lujatekoinen; se ei järkähtänyt tuulen painosta, vaikka yksityiset lohkareet sen harjalla vavahtelivatkin peloittavasti.

Myrskyn pauhusta huolimatta Harbert nukkui sikeästi. Uni sai valtaansa vihdoin Pencroffinkin, joka aikoinaan oli kokenut tuulet ja tuiskut. Gideon Spilett yksin ei saanut unta silmiinsä. Hän oli levoton Nabin tähden ja pahoillaan siitä, ettei ollut lähtenyt tämän kanssa. Välistä hän hiukan torkahti, mutta pian jokin äkillinen ajatus sävähti hänen päässään ja sai hänet hereille. Kello mahtoi olla kahden tienoilla yöllä, kun hän äkkiä herätti Pencroffin.

— Mikä on? tämä säpsähtäen kysyi.

— Kuuletteko mitään, Pencroff?

Merimies koetti höristää korviaan, mutta ei kuullut mitään erikoista.

— Tuuli se vain on, hän sanoi.

— Ei ole; minä olen kuulevinani...

— Mitä niin?

— Koiran haukuntaa.

— Koiranko? huudahti merimies kavahtaen pystyyn.

— Niin.

— Se on mahdotonta. Eikä tällaisessa myrskyssä mitään haukuntaa voisi kuulla.

— Malttakaa... Nyt kuuluu taas.

Pencroff jännitti kuuloaan, ja nyt tuntui hänestäkin kuin kajahtelisi myrskyn ulvonnan seasta koiran haukahduksia.

— No niin? kysyi reportteri tarttuen häntä käsivarteen.

— Kuuluu niinkin ... kuuluu.

— Se on Top! Se on Top! huudahti Harbert, joka oli herännyt hänkin.

Kaikki kolme riensivät luolan suulle.

Heidän oli perin vaikeata päästä ulos, sillä tuuli työnsi heitä takaisin. Vihdoin heidän onnistui päästä luolan ulkopuolelle, ja siinä he pysyttelivät pystyssä painautuen selin vuorenseinää vasten. Taivas, maa ja meri olivat yhtä synkkää, läpinäkymätöntä pimeyttä. Siinä he seisoivat tuokion sateen piestessä heitä ja tuulen ajaessa hiekkaa heidän silmiinsä. Joskus tuuli hetkeksi hiljeni, ja silloin kuului haukuntaa, mutta kovin kaukaa.

Top se oli, siitä ei epäilystäkään. Mutta yksinkö? Pencroff pistäytyi takaisin luolaan ja tuli hetken kuluttua takaisin kädessään muutamia hehkuvia kekäleitä, joita hän nyt alkoi heilutella ilmassa päästellen kimakoita vihellyksiä.

Tuntui siltä kuin näitä merkkejä olisi odotettukin. Tuokion kuluttua vilahti koira heidän ohitsensa luolan sisään. Miehet seurasivat perässä. Pencroff heitti uuniin sylillisen risuja, valkea leimahti, ja sen valossa he tunsivat Topin. Se oli todellakin Top. Cyrus Smithin verraton koira. Mutta se oli yksin, ilman isäntäänsä, ilman Nabia.

Kummallisinta tässä koiran ilmaantumisessa oli se, että eläin ei näyttänyt ensinkään rasittuneelta; ei mutatäplää näkynyt sen turkissa, ei hiekkajyvääkään.

— Kun löytyi koira, niin löytynee isäntäkin, reportteri virkkoi.

— Suokoon Jumala! virkkoi merimies, jonka epäusko jo alkoi hälvetä. Hän peitti huolellisesti hiilet tuhkalla ja virkkoi:

— Matkaan!

He lähtivät. Koira juoksi edellä hiljaa haukahdellen.

Myrsky oli silloin ylimmillään. Sade oli hiukan hiljentynyt, mutta tuuli raivosi entistä hurjemmin. Pimeää oli vieläkin, ja kulkijain täytyi kokonaan antautua koiran johdettavaksi. He kulkivat pohjoista kohti koiran perässä, oikealla puolellaan möyryävä meri ja vasemmalla synkkä saari, josta mitään yksityiskohtaa ei voinut erottaa.

Kello neljän tienoissa he olivat arviolta kulkeneet kahdeksan, yhdeksän kilometriä. Pilvet alkoivat hajaantua; ne eivät enää olleet niin lähellä maata. Tuuli ei enää ollut niin kosteaa, mutta sen sijaan se kävi koleaksi. Haaksirikkoiset, vähissä vaatteissa kun olivat, kärsivät vilua, mutta ei valituksen sanaa kuulunut näitten uljaitten miesten huulilta.

Viiden aikaan alkoi aamu sarastaa. Kaukana vasemmalla häämötti vuorinen seutu. Kello kuusi oli täysi päivä. Kiivaasti kiitivät paksut pilvet korkealla taivaalla. Matkamiehistä vasemmalle levittäytyi hiekkatasanko, jossa siellä täällä kasvoi ruohoa ja joku pensas. Suojana meren puolella oli kalliojono.

Äkkiä koira alkoi käydä levottomaksi. Milloin se juoksi edellä, milloin kiirehti miesten luokse ikäänkuin pyytäen heitä joutumaan nopeammin. Se kääntyi nyt hiekkasärkille päin, ja miehet riensivät perässä.

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat jonkinlaisen luolan eteen, joka oli kovertunut hiekkasärkkään. Top haukahti kimeästi. Miehet astuivat luolaan.

Siellä oli Nab polvillaan maassa makaavan miehen vieressä.

Mies oli insinööri Cyrus Smith.