Читать книгу Salaperäinen saari: Seikkailukertomus - Jules Verne - Страница 14

Sisällysluettelo

Vaatimattomat olivat todellakin ne varusteet, jotka haaksirikkoiset olivat tuoneet mukanaan tähän todennäköisesti asumattomaan maahan.

Vaatteet heillä oli kaikki yllään. Gideon Spilettillä oli sitäpaitsi muistikirja ja taskukello. Siinä kaikki. Ei ampuma-asetta, ei mitään työkalua, ei linkkuveistäkään. Kaikki oli pallon keventämiseksi heitetty menemään. He olivat kokonaan oman kätevyytensä ja älynsä varassa.

Olisipa heillä edes ollut kanssaan Cyrus Smith, neuvokas ja kekseliäs mies! Mutta hän oli poissa. Heidän täytyi turvata omaan itseensä ja Jumalaan, joka ei koskaan hylkää niitä, jotka vakaasti häneen luottavat.

Jonkinlainen asunto heillä jo oli ja juomavettä vähän matkan päässä. Heidän lähin huolensa oli hankkia ravinnoksi jotain muutakin kuin munia ja simpukoita. Päätettiin viipyä ensin muutama päivä rannikolla ja varustautua tutkimusretkille sisemmälle maahan.

Tämä päätös oli mieluisa varsinkin Nabille. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa, että hänen isäntänsä oli kuollut. Sellainen mies kuin Cyrus Smith ei voi hukkua muutaman sadan askeleen päässä rannasta. Ei!

Aamulla maaliskuun 26:ntena onnistui Harbertin saada erittäin tärkeä lisä heidän elintarpeisiinsa. Eräästä kallionkolosta hän näet löysi suolaa, jota oli muodostunut haihtuneesta merivedestä. Tämä seikka teki heidän ensimmäisen aamiaisensa koko lailla mieluisammaksi.

Pencroff ja Harbert päättivät yrittää metsästää joen rannalla, vaikkei asetta ollut minkäänlaista. Nab oli jo lähtenyt uudelle etsintäretkelle. Reportteri jäi pitämään tulta vireillä ja olemaan Nabille avuksi kaiken varalta.

Ennen lähtöänsä Harbert huomautti, ettei heillä ollut taulaa, joka olisi ollut välttämätön.

— Ei ole eikä sitä mistään saa, sanoi Pencroff.

— Saa kyllä, Harbert vastasi, — kärvennetystä liinakankaasta.

Ja niin täytyi Pencroffin uhrata palanen suuriruutuisesta nenäliinastaan. Se kärvennettiin hiljaisella tulella, ja sitten tämä uudenlaatuinen taula pantiin kallionhalkeamaan, jossa se oli suojassa tuulelta ja kosteudelta.

Yhdeksältä aamulla metsämiehet lähtivät retkelleen. Sää oli kolkko. Kova tuuli kävi kaakosta.

Ensi työkseen Pencroff taittoi metsässä kaksi isoa oksaa ja karsi ne niin hyvin kuin taisi. Harbert hioi niiden päät teräviksi kiveä vasten. Näillä nuijilla varustettuina he lähtivät kulkemaan syvemmälle pysytellen kumminkin yhä joen vasemmalla rannalla. Työlästä oli kulku, kun tuon tuostakin heiltä sulkivat tien milloin virtaa kohti kallistuneet puut, milloin okaiset pensaat, milloin köynnöskasvit.

Nuijilla täytyi välistä raivata tietä. Joki kapeni kapenemistaan ja maaperä muuttui kosteammaksi, mutta ihmisen jälkiä tai merkkejä ihmiskäden työstä ei näkynyt missään. Sen sijaan huomasi maassa paljon nelijalkaisten, jopa petojenkin jälkiä. Ja — niin oudolta kuin tämä kuulostaakin — näillä kaukaisilla Tyynen meren seuduilla onkin parempi kohdata metsänpetoja kuin ihmisiä.

Äkkiä pyrähti heidän edestään lentoon suuri parvi pieniä lintuja, loistavahöyhenisiä, välkkyväpyrstöisiä. Harbert tunsi ne heti kuruku-linnuiksi.

— Vai kurukuita vain! arveli Pencroff. — Minusta olisi peltopyy tai teeri parempi, ainakin mieluisampaa kurkulle kuin nuo kurukut.

Kuultuaan näitten pikkulintujen lihan olevan oikeata herkkua Pencroff suostui kuitenkin pyytämään niitä. Niitä kun olivat läheisissä puissa alimmatkin oksat täynnä, ei metsästäjäin ollut lainkaan vaikeaa äkkiä hyökätä väijymäpaikastaan ja nuijillaan kaataa niitä maahan suuria määriä.

— Miestä myöten se on saaliskin. Kouriinhan näitä tällaisia otuksia poimii! puheli Pencroff pujotellen saalistaan varpuihin kuin korvasieniä ikään.

Samoiltuaan vielä kotvan tiheikössä metsämiehet kuulivat äkkiä pitkän, kumean kujerruksen. Se oli metson ääni, ja hetkisen kuluttua he näkivät itse linnutkin, joita istui muutama pari puitten oksilla. Monta kertaa turhaan yritettyään päästä heittomatkan päähän Pencroff virkkoi:

— Koskei noita lennosta saa, niin saanee toki ongella.

— Niinkuin kaloja, vai?

— Niin juuri.

Tällaista ei Harbert koskaan ollut kuullutkaan, ja siksipä hän alkoi uteliaana seurata merimiehen omituisia valmisteluja. Maassa kosteassa ruohikossa oli puolisen tusinaa metsonpesää, pari, kolme munaa kussakin. Pencroff ei koskenut muniin, ei hipaissutkaan niitä. Linnut lentävät ennen pitkää pesillensä, hän arveli, ja siihen hän nyt perusti sotajuonensa. Hienoista liaaneista hän sitoi siimoja, neljän, viiden metrin pituisia, siimain päähän hän pisti nuoren akaasian oksia, jotka hän taivutti koukuiksi, ja pani niihin syöteiksi suuria, punaisia toukkia, joita vilisi maassa yltympäri. Nämä syötit hän sirotteli pesien läheisyyteen, minkä jälkeen metsämiehet piiloutuivat korkeaan ruohikkoon.

Runsas puoli tuntia kului, ennenkuin linnut alkoivat palata pesilleen, kuten Pencroff oli ennustanut. Siinä ne hyppivät ja nokkivat maasta aavistamattakaan pyydystäjäin olevan lähellä. Harbert pidätteli hengitystään, Pencroff kyykki ruohikossa silmät pyöreinä, suu ammollaan, huulet törröllään, niinkuin jo olisi maistamassa herkullista lintupaistia.

Linnut vain eivät näyttäneet välittävän syöteistä. Pencroff alkoi hiljaa nykiä siimoistaan, eikä aikaakaan, niin jo huomasivat linnut punaisten toukkain kiemurtelun. Kolme lintua, ahnaimmat kaiketi, nielaisivat syötin, ja samassa tempaisi Pencroff kiivaasti siimaa. Siipien räpytys osoitti "kalan" tarttuneen onkeen.

— Eläköön! huusi merimies hyökäten saaliinsa kimppuun, ja Harbert taputti riemuissaan käsiänsä.

Mielissään runsaasta saaliistaan metsästäjät lähtivät kotimatkalle, he pysyttelivät joen vasemmalla rannalla ja saapuivat kello kuusi väsyneinä hormeille.