Читать книгу Salaperäinen saari: Seikkailukertomus - Jules Verne - Страница 6

Sisällysluettelo

— Noustaanko?

— Päinvastoin: painutaan.

— Eikä siinä kyllin, mr Smith: me putoamme.

— Heittäkää, Herran tähden, pohjalastia ulos!

— Sinne meni viimeinen säkki.

— Kohoaako pallo?

— Ei!

— On kuin kuuluisi aaltojen pauhua.

— Gondolin alla on meri.

— Se on enintään 150 metrin päässä meistä!

Tällaisia lauseita kajahteli Tyynen meren äärettömäin ulappain yläpuolella kello neljä iltapäivällä maaliskuun 23. p:nä 1865.

Mainittuna vuonna nousi päiväntasauksen aikana hirmuinen koillismyrsky. Ilmapuntari laski silloin 710 millimetriin! Rajumyrsky raivosi yhtä mittaa maaliskuun 18:nnesta 26:nteen tehden suunnatonta tuhoa Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa kolmetuhatta kilometriä leveällä vyöhykkeellä, joka ulottui 35. asteelta pohjoista 40. asteelle eteläistä leveyttä. Kokonaisia kaupunkeja raunioitui, taloja sortui, haaksirikkojen luku nousi useihin satoihin, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä joutui surman suuhun.

Samaan aikaan kun maalla ja merellä tapahtui tällaisia vaurioita, esitettiin yläilmoissa vähintään yhtä kauhea murhenäytelmä.

Siellä kiiti hurjistuneitten tuulten kynsissä ilmapallo 160 kilometrin tuntinopeudella, keskellä sumuksi pirstoutuneen veden sakeita usvia, kieppuen ympäri kuin kurimuksessa. Gondolissa istui viisi miestä.

Mistä pallo tuli? Eihän se toki liene lähtenyt liikkeelle myrskyn raivotessa, hirmumyrskyn, jota oli kestänyt viisi päivää!

Sumu oli niin tiheä, pilvet niin sankat, etteivät pallossa olevat oikein osanneet erottaa, oliko päivä vai ilta. Korkealla yläilmoissa kiitäessään he eivät tienneet, olivatko maan vai meren kohdalla. Vasta kun aaltojen pauhu alkoi kuulua heidän korviinsa, he tiesivät pallon laskeutuvan vettä kohti ja koettivat keventää sitä heittämällä ulos, mitä voivat.

Aamun sarastaessa myrsky näytti hiukan vaimenevan, vaikka rajusti tuuli yhä vieläkin puhalsi. Päivemmällä alkoi sumu pallon alapuolelta hälvetä, mutta samalla huomasivat ilmassa purjehtijat pallon yhä pyrkivän laskeutumaan. Puolenpäivän aikana heitettiin viimeisetkin painavat esineet gondolista, mutta siitä ei ollut apua kuin hetkeksi. Alla möyrysi meri; maata ei silmän kantamissa, ei luotoa, ei kallionkielekettäkään. Pallo läheni lähenemistään pohjattomia syvyyksiä kiitäen yhä tuulen mukana koillisesta lounaaseen.

He kulkivat kohti tuhoansa.

Kello kahden tienoissa ei pallo enää ollut kuin hiukan toista sataa metriä merenpinnan yläpuolella. Silloin kajahti tarmokas ääni, jossa ei kuulunut pelon värähdystäkään:

— Joko kaikki on heitetty ulos?

— Ei! Vielä on säkillinen rahaa, kymmenentuhatta frangia kullassa.

— Heitä mereen!

Raskas säkki katosi syvyyteen.

— Nouseeko?

— Hiukan, mutta pian se painuu alas jälleen.

— Eikö enää ole mitään?

— Ei rahtuakaan.

— Onpa!... Onhan gondoli.

Tämä oli todellakin viimeinen keino painon keventämiseksi. Viipymättä matkustajat kiipesivät pallon renkaan yläpuolelle. Gondolin köydet hakattiin poikki, gondoli putosi mereen, ja pallo ponnahti puolituhatta metriä ylemmäksi. Verkon silmukoista kiinni pidellen matkustajat katselivat allansa pauhaavia syvyyksiä.

He olivat tehneet voitavansa, mutta edelleen pihisi kaasua ulos pallon halkeamista, joita oli mahdoton tukkia.

Jumala yksin voi heidät enää pelastaa.

Paitsi viittä ihmistä oli verkon silmukoissa kuudeskin elävä olento, nimittäin koira, joka pysytteli lähellä isäntäänsä.

Äkkiä koira haukahti.

— Top vainuaa jotain, virkkoi eräs matkustaja.

Heti sen jälkeen kuului toinen, karkea ääni:

— Maata näkyvissä.

Lounaassa häämötti todellakin ylänköinen maa, mutta sinne oli puolisataa kilometriä, eikä ollut toivoakaan päästä sinne vielä runsaaseen tuntiin. Ja ties kulkiko pallo juuri maan kohdalle ja riittäisikö siinä enää kaasua sinne asti! Tuskallisia kysymyksiä...

Kello neljän tienoissa pallo laskeutui aivan lähelle merenpintaa. Jo pärskähtelivät suunnattomien aaltojen vaahtoharjat verkon silmukkoihin, jo kulki pallo poukahdellen veden pintaa myöten kuin siipirikko lintu.

Kotvasen kuluttua ei pallossa enää ollut kaasua kuin yläosassa. Matkustajat olivat jo puolittain vedessä, ja hurjat aallot pieksivät heitä kuohuillaan. Mutta silloin sysäsi tavattoman suuri aalto palloa rantaa kohti, se teki vielä ponnahduksen, tuuli hyökkäsi sen avariin poimuihin ja kohotti sen vielä kerran sadan metrin korkeuteen. Sieltä se pian alkoi laskeutua vinossa suunnassa maata kohti ja putosi vihdoin rannan hiekalle, minne aallot eivät yltäneet.

Toistensa avulla pääsivät matkustajat vähän ajan kuluttua irti verkon silmukoista. Keventynyt pallo joutui tuuliajolle, kohosi jälleen kuin lintu, joka tuntee vielä rahtusen henkeä rinnassaan, ja katosi avaruuteen.

Gondolissa oli ollut viisi miestä ja koira, mutta rannalle oli päässyt vain neljä miestä. Viides oli koirineen varmaankin pudonnut verkosta pallon kohotessa viimeistä kertaa ylös.

Pelastuneitten ensimmäisenä ajatuksena oli, mihin yksi heidän tovereistaan oli joutunut.

— Kaiketi hän koettaa uimalla päästä rantaan. Lähdetään heti auttamaan häntä!