Читать книгу Salaperäinen saari: Seikkailukertomus - Jules Verne - Страница 12

Sisällysluettelo

Ensi työkseen Pencroff ryhtyi laittamaan hormeja asuttavaan kuntoon. Hiekasta, kivistä, rytöpuista ja kosteasta mullasta tehdyllä seoksella hän sulki käytävän aukkoja. Yksi ainoa jätettiin lieden savuaukoksi. Täten jakaantuivat hormit kolmeen, neljään huoneeseen, jos siten sopi nimittää luolia, joihin metsän petokaan tuskin olisi tyytynyt. Mutta olihan siinä edes sateen suojaa, ja ainakin suurimmassa komerossa saattoi kulkea kumartumatta.

Pian kyhättiin liesi laakeista kivistä ja siihen pantiin risuja ja puita.

— Onhan sinulla tulitikkuja? kysyi Harbert.

— Tietysti.

— Muutoin saisi tulta hankaamalla kahta puutakin vastakkain.

— Sopii koettaa, poikaseni! merimies virkkoi ivallisesti.

— Siten ainakin villit saavat tulta.

— Saakoot vain. Heillä mahtaa olla erityiset keinot ja sytykkeetkin ihan eri lajia. Olen minä monestikin yrittänyt sillä tapaa, mutta hukkaan on mennyt yritys joka kerta. Tulitikku, se se on poikaa. Missäs ne minun tikkuni ovat?

Mutta tikkujapa ei löytynytkään. Pencroff haki kaikki taskunsa moneen kertaan, mutta hänen messinkinen, aivan vedenpitävä tikkurasiansa oli auttamattomasti tiessään.

He lähtivät kumpikin ulos etsimään sitä. He tarkastelivat rantahiekalta, kallionkoloista — ei mitään.

— Olisitkohan sinä heittänyt sen gondolista mereen muitten kapineitten mukana? kysyi Harbert.

— Enkä heittänyt, mutta kun siinä pahan onnen purtilossa meitä itseämmekin viskoi ja lennätteli joka puolelle, niin siinä mylläkässä lienevät menneet sen tiensä tikut niinkuin piippukin. Pahus!

Ja uudelleen he haeskelivat tikkurasiaa kaikista niistä paikoista, missä äsken olivat käyneet. Turhaan.

Tulta vaille jäi nyt liesi, ja kovin olivat ystävykset siitä allapäin.

Kello kuuden tienoissa, jolloin aurinko oli katoamaisillaan läntisten ylänköjen taakse, Harbert huomasi Nabin ja reportterin palaavan. He tulivat yksin! Reportteri istahti kallionkielekkeelle väsyneenä, nälissään, sanaakaan sanomatta. Nabin pöhöttyneistä silmistä näki hänen itkeneen, ja uusi kyyneltulva todisti neekeri paran toivottomuutta.

Reportteri kertoi vihdoin, kuinka he olivat samoilleet pitkin rantaa toistakymmentä kilometriä, siis paljon kauemmaksi kuin mihin olisi luullut insinöörin jääneen koirinensa. Mutta ei näkynyt pienintäkään jälkeä, ei edes kiven siirtymää missään. Meressä, jonkun sadan askeleen päässä rannasta, oli insinööri saanut hautansa.

— Ei! huudahti Nab. — Se on mahdotonta! Minä tai joku muu, olkoon menneeksi, mutta hän! Ei koskaan.

— Nab, lohdutteli Harbert, — kyllä me Jumalan avulla vielä löydämme hänet, mutta nyt sinun on nälkä. Syö hiukan.

Harbert ojensi hänelle muutamia simpukoita, mutta Nab ei huolinut niistä.

Gideon Spilett nielaisi muutaman nilviäisen ja ojentautui rantahiekalle. Silloin Harbert meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä:

— Me löysimme luolan, jossa voimme levätä. Yö lähenee jo. Tulkaa.

Kaikki lähtivät hormeihin.

Matkalla kysäisi Pencroff ikäänkuin ohimennen, oliko Spilettillä tulitikkuja.

— Oli, mutta viskasin ne pois gondolissa.

Sama kysymys Nabille ja sama vastaus.

— Pahus! merimies ärähti.

Haaksirikkoiset katsahtivat toisiinsa levottomina.

— Mr Spilett, sanoi vihdoin Harbert, — tehän olette tupakkamies. Eiköhän teillä olisi edes joku tulitikku, kun oikein tarkkaan hakisitte! Yksi ainoakin riittäisi.

Reportteri tutki tarkoin kaikki taskunsa, ja vihdoin — liivin taskussa, päällyksen ja vuorin välissä — tuntui jotain tikun tapaista, mutta hän itse ei osannut sitä saada ulos. Harbert tuli avuksi ja veti sen erittäin varovaisesti esiin. Olihan se tulitikku. Onneksi oli siinä tulipääkin ehjä.

Pencroff otti sen käteensä ja astui lieden luo.

— Nyt tarvittaisiin palanen paperia, hän sanoi.

Hetken epäröityään Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan.

Mitä huolellisimmin pistettiin risujen alle kuivia ruohoja, lehtiä, sammalia ja niitten sisään paperi, tötteröksi kääräistynä.

Sydän sykkien ja kädet vapisten Pencroff raapaisi tikkua karkeapintaiseen kiveen. Hän oli raapaissut liian kevyesti, mutta sen kovemmin hän ei uskaltanut peläten tulipään irtaantuvan.

— En voi ... en uskalla ... käsi vapisee ... hän änkytti tarjoten tikkua nuorukaiselle.

Harbert ei ollut vielä milloinkaan tuntenut näin suurta mielenliikutusta. Mutta hän rohkaisi itsensä ja pyyhkäisi ripeästi tikkua kiveen. Kuului pieni sähähdys, näkyviin välähti sinertävä valo, joka levitti kitkerää käryä. Hän käänsi tikun ylösalaisin saadakseen liekin suuremmaksi ja sytytti paperin. Tämä leimahti ilmituleen eikä aikaakaan, niin jo paloi iloinen valkea liedessä ja savu nousi esteittä aukkoon. Uuni veti siis hyvin ja levitti pian miellyttävää lämpöä luolaan.

Viipymättä paistoi Pencroff tusinan verran munia kuumassa tuhkassa, ja maukkaita ne olivat. Kunpa olisi ollut viideskin toveri tällä aterialla, taitavin, nerokkain heistä, Cyrus Smith!

Näin päättyi tämä maaliskuun 25:s. Yö oli tullut. Ulkona ulvahteli tuuli, ja tyrsky pieksi yksitoikkoisesti rannan hiekkaa.

Hetken kuluttua vaipuivat Harbert ja Gideon Spilett sikeään uneen. Pencroff makasi lieden ääressä koiran unta tuon tuostakin havahtuen ja lisäten puita lieteen, kootakseen hiiliä, jotka tuhkan alla säilyisivät huomiseen. Nab yksin samoili rannalla huudellen herraansa.