Читать книгу Viisi viikkoa ilmapallossa - Jules Verne - Страница 3

Sisällysluettelo

Innostavan puheen päätössanat. — Tohtori Samuel Fergussonin

esittäjäiset. — "Excelsior". — Tohtorin muotokuva, täysikokoa. —

Voitettu fatalisti. — Päivälliset Traveller's club'issa. — Monilukuiset maljat.

The Royal Geographical Society of London (Lontoon Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura) piti 14 p:nä tammikuuta 1862 istuntoa huoneustossaan, Waterloo place 3. Esimies, sir Francis M… piti Seuran monilukuisille jäsenille puheen, tiedoksi antaen erään tärkeän seikan. Puhetta keskeytettiin tuon tuostakin kätten taputuksilla.

Tämä mehukas palanen kaunopuheliaisuutta päättyi vihdoin muutamiin korkealentoisiin lauseisin, joissa isänmaallisuus innostellen hulvahteli.

— Englanti on aina astunut kansain etunenässä — ainahan ne kansat toistensa etunenässä astuvat — retkeilijäinsä rohkeuteen nähden, maantieteellisten löytöjen alalla. (Äänekkäitä myöntymyksiä.) Tohtori Samuel Fergusson, yksi sen mainehikkaita poikia, ei ole syntyperästänsä syrjäytyvä. (Kaikilta haaroin: Ei! ei!) Jos tämä yritys onnistuu (onnistuit se!), on se täydentävä ja toisiinsa sitova afrikalaisen kartologian hajanaiset tiedot (innokkaita mieltymyshuutoja); ja jos se karille käy (ei koskaan! ei koskaan!), on se ainakin luettava uskaliaimpain yritysten joukkoon, mitä ihmisnero milloinkaan on keksinyt. (Mitä kiihkeimpiä tömistyksiä.)

— Eläköön! eläköön! — huusivat läsnäolijat, näitten kiihoittavain sanain sähköttäminä.

— Eläköön pelvoton Fergusson! — äänsi muuan kokouksen puheliaimmista jäsenistä.

Innostuneita huutoja kajahteli kajahtelemistaan. Fergussonin nimi oli kaikkien suussa. Koko istuntosali joutui siitä haltioihinsa.

Ja kumminkin siellä oli läsnä koko joukko noita, aikoinaan reippaita, vaikka nyt jo vanhettuneita, väsähtyneitä, pelvottomia matkustajia, kuumaveristä väkeä, jotka olivat vaellelleet kaikissa viidessä maan-osassa. Kaikki he, suuremmissa tai vähemmissä määrin, ruumiillisesti tai henkisesti, olivat pelastuneet ken haaksirikoista, ken tulipaloista, ken Indiaanien tomahawkeilta, ken villien sotatapparoilta, ken kidutuspylväistä, ken Polynesian ihmissyöjäin hampaista! Mutta nyt, sir Francis M…:n puheen aikana, heilläkin sydän sykähteli, ja varma on, ett'ei Lontoon Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran istunnoissa ollut miesmuistiin pidetty näin loistavaa puhetta.

Mutta innostus ei Englannissa pysähdy pelkkiin sanoihin. Se lyö rahaa nopeammin kuin "The Royal Mint'in" (valtion rahapajan) kone. Heti paikalla nostettiin kysymys siitä, miten suurella summalla Seura ottaa avustaakseen tohtori Fergussonia, ja summa nousi 2500 puntaan (= 62.500 Suomen markkaan). Summan suuruus oli yrityksen tärkeyden mukainen.

Muuan Seuran jäsenistä tiedusti esimieheltä, eikö tohtori Fergussonia virallisesti esitetä Seuralle.

— Tohtori on Seuran käskettävissä, — vastasi sir Francis M…

— Astukoon sisään! — huudettiin, — astukoon sisään! Onhan hauska omin silmin nähdä niin tavattoman rohkeamielistä miestä.

— Kunhan ei vaan, — virkkoi muuan leininlyömä sotalaivan kapteeni, — kunhan ei vaan koko tämä kummallinen ehdotus olisi pelkkää petkutusta!

— Ties, onko koko tohtori Fergussonia olemassakaan! — huudahti muuan äreä ääni.

— Pitäis ehkä keksiä se herra ensin, — vastasi muuan lystikäs jäsen tässä vakavassa Seurassa.

— Pyytäkää tohtori Fergusson sisään, — virkkoi sir Francis M… tyyneesti.

Ja tohtori astui saliin, myrskyisten kättentaputusten raikuessa, osoittamatta vähintäkään hämmästystä.

Tohtori Fergusson oli neljänsissä kymmenissä, vartalolleen ja muodolleen varsin tavallista laatua. Tummahko punerrus kasvoissa tiesi miehen sangvinista luonnetta. Olennolleen hän oli kylmä, kasvonpiirteet säännölliset, nenä suuri, laivankokan kuosiin, niinkuin ainakin ihmisillä, jotka on ennakolta määrätty löytöretkeilijöiksi. Lempeät silmät, joissa asui enemmän älyä kuin uhkeutta, loivat hänen kasvoilleen peräti miellyttävän ilmeen. Käsivarret olivat pitkät, ja jalat seisoivat tanakasti maassa, kuten tottuneen kävelijän konsanaankin.

Tyyni vakavuus asui tohtorin koko personassa, poistaen pienimmätkin epäilykset siitä, että hän olisi ollut jonkun petos-yrityksen aseena.

Eläköön-huutoja ja kättentaputuksia kesti yhä edelleen, kunnes tohtori Fergusson miellyttävällä viittauksella pyysi saada äänenvuoroa. Hän astui hänelle määrätyn istuimen ääreen, nosti sitten järkähtämätönnä, tarmokkain katsein, oikean kätensä etusormen taivasta kohti, avasi suunsa ja lausui tämän ainoan sanan:

— Excelsior! (Ylemmäs!)

Kun herrat Bright ja Cobden aikoinaan tekivät kuuluisia interpellationejansa parlamentissa, kun lord Palmerston ennen vanhaan vaati ylimääräisiä varoja Englannin kallioitten linnoittamiseksi, eivät heidän puheensa milloinkaan saavuttaneet niin repäisevää menestystä. Sir Francis M…:n puhe oli menettänyt sen rinnalla koko loistonsa. Tohtori esiintyi nyt kerrassaan ylevänä, suurena, vähin sanoin oikeaan osaavana. Hän oli sanonut kohdalleen:

— Excelsior!

Vanha sotalaivan kapteeni, tehtyään jo sydämessään sulat sovinnot tämän

oudon miehen kanssa, vaati, että Proceedinys of the Royal Geographical Society of London (Seuran Tiedon-annot) julkaisisivat tohtori Fergussonin puheen sanasta sanaan.

Mutta ken oli tämä tohtori, ja millaiseen uhkayritykseen hän nyt oli antaumassa?

Fergusson oli uljaan merikapteenin poika, joka pienestä pitäin oli ollut isänsä kanssa merimatkoilla, tottuen jo aikaisin merielämän vaaroihin ja seikkailuihin. Tässä kelpo pojassa, joka ei milloinkaan ollut tiennyt, mitä pelko onkaan, ilmeni jo aikaisin vilkas äly, etsijän oveluus, huomattava taipumus tieteellisiin töihin. Hän oli lapsesta saakka ollut harvinaisen taitava selviämään pulista ja pälkähistä. Ei hän ollut joutunut neuvottomaksi milloinkaan, ei edes esimmäistä kahveliakaan käyttäessään, missä lapset tavallisesti hiukan kömmeltyvät.

Ennen pitkää alkoivat häntä innostaa kertomukset uljaista yrityksistä ja merimatkoista. Kiihkeästi hän seurasi löytöretkiä, joita tehtiin 19:nen vuosisadan alkupuoliskolla. Hän uneksi sellaista kunniaa, jota olivat osakseen saaneet Mungo-Parkit, Brucet, Cailliét, Levaillantit, eikä, luullakseni, Robinson Crusoe eli Aleksander Selkirk ollut hänen mielestänsä yhtään himmeämpi maineelleen kuin muutkaan. Kuinka hauskoja hetkiä hänellä olikaan ollut Robinsonin kanssa tuolla Juan Fernandezin saarella! Useissa kohdin tuon haaksirikkoisen merimiehen mietteet olivat hänen mielestään kohdallaan semmoisinansa; vuoroin hän pohti hänen aikeitaan ja yrityksiään; välisti hän olisi tehnyt toisin, paremminkin kenties, ainakin yhtä hyvin! Mutta se on varma, ett'ei hän milloinkaan olisi lähtenyt pois tuosta herttaisesta saaresta, jossa hän oli ollut niin onnellinen kuin kuningas alamaisia vailla … ei, vaikka hänestä olisi luvattu tehdä meriministeri!

Isä, lukenut mies itsekin, koetti kaikin tavoin kehittää poikansa vilkasta älyä vakavilla opinnoilla hydrografiassa, fysikassa ja mekanikassa, hankkien hänelle myös tietoja kasvi-, lääke- ja tähtitieteen alalla.

Kapteenin kuollessa oli Samuel Fergusson vasta kahdenkolmatta vuoden vanha, mutta oli jo ennättänyt tehdä matkan maan ympäri. Nyt hän astui Englannin indialaisen armeijan insinöörikuntaan ja otti urheasti osaa useampaan taisteluun, mutta tämä sotamiehen elämä ei häntä miellyttänyt: käskijän toimesta hän varsin vähän välitti, eikä käskettävänäkään oleminen ollut hänestä hauskaa. Hän otti eronsa ja läksi, puoleksi metsämiehenä, puoleksi kasvien tutkijana, retkeilemään pohjoiseen, kulki siten poikki Indian niemen Kalkuttasta Suratiin saakka. Se oli vaan tuommoinen harrastajan huviretki.

Senjälkeen tapaamme hänet vuonna 1845 Australiassa, jäsenenä kapteeni Stuartin retkikunnassa, etsiskelemässä sitä Kaspian meren tapaista sisämerta, jonka luultiin löytyvän Uuden Hollannin sisäosassa.

Vuonna 1850 Samuel Fergusson palasi Englantiin ja läksi heti, löytökiihkon valtaamana, kapteeni Mac Cluren kanssa kolmivuotiselle retkelle Amerikan manteren ympäri Behringin salmesta Cap Farewelliin.

Hänen rautaiseen terveyteensä eivät pystyneet mitkään matkan rasitukset eikä ilman-alan vaihdokset; hän kesti pahimmatkin puutteet ja kärsimykset. Siinä oli kerrassaan matkustajan juurikuva: vatsa sulattaa tai on sulattamatta, aina sitä myöten kuin isäntä tahtoo; jalat pitenevät tai lyhenevät sitä myöten, millainen vuode milloinkin sattuu; hän nukkuu uneen minä hetkenä päivästä hyvänsä ja herää millä hetkellä yöstä tahansa.

Eipä kummakaan, jos kohtaamme tämän uupumattoman matkamiehen vuosina 1855-1857 samoilemassa Schlagintweit veljesten kanssa koko läntisen Tibetin halki, saaliinansa peräti huvittavia etnografillisia havainnoita.

Näillä matkoillansa oli Samuel Fergusson ollut Daily Telegraphin toimeliaimpana ja huvittavimpana kirjeenvaihtajana, tuon samaisen penny-lehden,[1] jonka painos nousee 140:een tuhanteen kappaleesen päivässä, ja jonka lukijamäärä on laskettava miljonissa. Ja yleensä tohtori olikin tunnettu, vaikk'ei hän ollut minkään oppineen yhdistyksen jäsen, ei Lontoon, ei Parisin, ei Berlinin, ei Wienin eikä Pietarin maantieteellisten seurain, ei Matkustajain Klubin, ei edes The Royal Polytechnic Institution'in (Kunink. Polyteknillisen Yhdistyksen), jonka esimiehenä oli hänen ystävänsä, statistiko Kokburn.

Tämä oppinut mies oli pannut hänen ratkaistavakseen seuraavan probleman: jos tunnetaan, kuinka monta peninkulmaa tohtori on astunut, maan ympäri kulkiessaan, niin kuinka paljoa pitemmän matkan pää on tehnyt kuin jalat, koska säteet ovat eri pitkät? Ja toisin: jos tunnetaan tohtorin sekä pään että jalkain tekemien matkain pituudet, kuinka pitkä on tohtori itse, metreissä, kolmella decimalilla.

Mutta Fergusson pysyttelihe aina loitolla oppineitten seuroista, hän kun oli taistelevan eikä jaarittelevan kirkon jäsen. Hänen mielestänsä oli parempi käyttää aikaansa etsimiseen kuin keskustelemiseen, löytämiseen kuin tuulen pieksämiseen.

Kerrotaan seuraava juttu eräästä Englantilaisesta, joka oli tullut Geneveen, katsomaan Geneven järveä. Hänet pantiin istumaan noihin vanhan-aikuisiin vaunuihin, joissa istuimet ovat pitkin vaunun sivuja, niinkuin omnibuseissa, ja nyt sattui niin, että Englantilainen tuli asettuneeksi seljin järveen. Vaunut kulkivat verkalleen järven ympäri, mutta Englantilaisen ei johtunut yhtään kertaa mieleenkään kääntää päätänsä, ja sitten hän palasi Lontoosen ihastuksissaan Geneven järven kauneudesta.

Tohtori Fergusson puolestaan oli matkoillansa kyllä käännellyt päätään useammankin kerran ja käännellyt niin hyvin, että oli saanut paljonkin nähdä. Siinä hän sitä paitsi totteli luontoansa, ja meillä on syytä luulla hänessä olleen hiukan fatalismia, mutta sitä oikeauskoista laatua: hän luotti itseensä ja samalla sallimukseen.

— En minä tietäni kulje; tie minua kuljettaa. — Niin hänen oli tapa sanoa usein.

Ei siis kummastelle kukaan, että hän niin kylmäverisesti vastaan-otti Kuninkaallisen Seuran kättentaputukset. Hänessä ei ollut halpamaista ylpeyttä, ja vielä vähemmin hän oli turhamainen. Seuran esimiehelle tekemänsä ehdotus oli hänen mielestään varsin yksinkertainen, eikä hän siis huomannut sen suunnattoman valtavaa vaikutustakaan.

Istunnon jälkeen saatettiin tohtori Traveller's Club'iin, Pall Mali kadun varrella. Siellä pidettiin uhkeat juhlat hänen kunniakseen. Kaikki, mitä tarjottiin, oli määrälleen ja mitalleen kunniavieraan arvon mukaista, niinpä sampikin illallispöydässä ei ollut täyttä kolmeakaan tuumaa lyhempi kuin itse Samuel Fergusson.

Monilukuisia maljoja juotiin kuuluisain Afrikassa-kävijäin muistoksi ja onneksi. Ja se tapahtui oikeaan englantilaiseen tapaan: aakkosjärjestyksessä. Ja niin tuli juoduksi kokonaista 130 maljaa. Viimeksi esitettiin malja tohtorille Samuel Fergussonille, jonka yritys, ennen kuulumaton, oli yhdeksi kokonaiseksi sitova näitten retkeilijäin työt ja täydentävä afrikalaisten löytöjen suuren sarjan.