Читать книгу Viisi viikkoa ilmapallossa - Jules Verne - Страница 5

Sisällysluettelo

Tohtorin ystävä. — Mistä saakka heidän ystävyytensä oli alkanut. — Dick Kennedy Lontoossa. — Ehdotus, jota ennen ei ole tehty, mutta joka ei mieltä tyynnytä. — Sananlasku, joka ei juuri lohduta. — Muutama piirre Afrikan martyrologiasta. — Ilmapallon edut. — Tohtori Fergussonin salaisuus.

Tohtori Fergussonilla oli ystävä, ei kumminkaan hänen toinen minänsä, alter ego, sillä eihän ystävyyttä saata olla olemassa kahden ihan yhtäläisen olennon välillä.

Mutta jos heillä olikin erillaisia ominaisuuksia, omia taipumuksia kummallakin, jospa olivatkin eri temperamenttia niin toinen kuin toinenkin, niin yksi sydän oli sittenkin Dick Kennedyllä ja Samuel Fergussonilla, eikä siitä ollut haittaa lainkaan. Päinvastoin.

Dick Kennedy oli Skotlantilainen sanan täydessä merkityksessä: avomielinen, päättäväinen, itsepäinen. Hän asui lähellä Edinburgia, pienessä Leithin kaupungissa, joka oikeastaan oli tuon vanhan Auld Reekiën (Vanhan Savupesän)[2] esikaupunki. Välistä hän kalasteli, mutta ennen kaikkea hän oli innokas metsämies. Hänen tarkkuudestaan luodikolla ampumisessa kerrottiin merkillisiä asioita: hän osaa kyllä ampua luodin kahtia veitsen kärkeen, mutta ei siinä kyllä; hän ampuu sen kahteen niin yhtä suureen palaseen, ett'ei punnitessa huomaa erotusta ensinkään.

Kooltaan Dick Kennedy oli 2 tuumaa neljättä kyynärää (= 183 cm), liikkeet vapaat ja miellyttävät; voimia kuin Herkuleella; iho päivän paahtama; silmät mustat ja vilkkaat; koko olennossa luonnollista, päättävää rohkeutta ja samalla jotain hyvää ja ehjää, — sellaisena esiintyi eduksensa Skotlantilainen.

Ystävykset olivat tutustuneet toisiinsa Indiassa, saman rykmentin palveluksessa. Dickin pyydystellessä tiikereitä ja norsuja, pyydysteli Samuel kasveja ja hyönteisiä. Kumpikin saattoi sanoa olevansa perehtynyt asiaansa, ja tohtorinkin saaliiksi tuli monasti harvinainen kasvi, jonka hankkiminen kysyi yhtä paljon vaivaa kuin parin norsunhampaankin saanti.

Siitä saakka kuin he olivat palanneet Englantiin, olivat he usein olleet toisistaan erillään, tohtorin viipyessä kaukaisilla retkillä, mutta kotia palattuansa tohtori aina meni ystävänsä luokse, ei itselleen mitään vaatimaan, vaan tarjoamaan omaa itseänsä seuraksi ystävälleen Skotlantilaiselle viikon tai parin päiviksi.

Dick haasteli menneistä asioista, Samuel suunnitteli tulevaisia; toinen katsoi eteenpäin, toinen taakse, Fergusson levotonna, vilkkaana, Kennedy tyyneenä, rauhallisena.

Palattuansa Tibetistä, ei tohtori pariin vuoteen puhunut sanaakaan uusista löytöretkistä, Dick arveli ystävänsä matkailuhalun laimenneen ja seikkailujanon sammuneen. Siitä hänelle suuri mielihyvä. Eikä siinä, arveli hän, lopuksi olisi hyvin käynytkään, sillä eipä kokenutkaan matkustaja aina selviä ihmissyöjäin ja metsänpetojen hampaista. Kennedy kehoitti senvuoksi Samuelia asettumaan rauhaan: olihan hän sitä paitsi tehnyt tieteen tähden jo tarpeeksi ja ihmiskunnan kiitollisuutta ansaitaksensa jo liiaksikin.

Tohtori ei tuohon vastannut mitään. Hän mietiskeli itsekseen ja ryhtyi sitten tekemään salaisia laskuja, istuen yöt umpeen numeroitten ääressä, kokeillen kummallisilla koneilla, joita ei ymmärtänyt yksikään muu. Se vaan oli selvää, että jotain suurta sen miehen aivoissa pyörii.

— Mitä hautoneekaan taas? — kyseli Kennedy itseltään, ystävän lähdettyä tammikuun keskivaiheilla hänen luotansa Lontoosen takaisin.

Eräänä aamuna hän sai sen tietää Daily Telegraphista.

— Hyvä isä! — huudahti hän. — Hulluhan se on! Ihan mieltä vailla! Vai ilmapallolla Afrikan yli! Tätä nyt vielä puuttui! Sitäkö hän nyt on miettinyt kaksi pitkää vuotta!

Ja näin puhuessaan kunnon Dick puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja pui niillä päätään varsin tuntuvalla tavalla.

Hänen emännöitsijänsä, vanha Elspeth, yritti väittämään, että tuo kaikki lienee juttuja vaan.

— Vai juttuja vainen! — huudahti Dick Kennedy. — Kyllä minä tunnen hänet. Tämä on niin hänen kaltaistaan. Vai ilmojen halki sitä nyt lähdetään! Mies kadehtii jo taivaan lintujakin! Mutta siitä ei tule mitään; minä estän moisen matkan! Anna hänelle vaan täysi valta, niin kuuhun hän vielä lähtee!

Samana iltana riensi Kennedy, puoleksi levotonna, puoleksi toivotonna,

General Railwayn asemalle, ja huomenissa hän saapui Lontoosen.

Kolmen neljännestunnin perästä hän tuli ajurinvaunuissa tohtorin talon edustalle, Soho square, Greek street. Hän kiirehti portaita ylös ja löi viisi iskua oveen ja löikin niin, että kuului.

Fergusson itse avasi oven.

— Dick? — virkkoi hän, liiaksi hämmästymättä.

— Dick kyllä, — vastasi toinen.

— Kuinka, ystävä hyvä? sinäkö Lontoossa, talvisen metsästyksen aikaan?

— Ni-in.

— Ja mitäs tänne läksit?

— Tekemään tyhjäksi kauhean suunnatonta hullun-yritystä.

— Hullun-yritystäkö? — kysäisi tohtori.

— Onko siinä perää, mitä tässä lukee? — vastasi Kennedy, vetäen esille yhden numeron Daily Telegraphia.

— Vai niin! sitäkö sinä? Ne sanomalehdet ne ovat sellaisia suupaltteja. Mutta painahan puuta, Dick.

— En. Onko sinulla toden perästä aikomus lähteä tuolle retkelle?

— On kyllä. Varustukset ovat jo hyvällä alulla ja minä olen…

— Missä ne on ne sun varustuksesi? Minä lyön ne palasiksi, murskaksi murennan!

Kunnon Skotlantilainen joutui ihan vihan vimmaan.

— Älähän hätäile, ystävä hyvä, — puhui tohtori. — Minä käsitän sun suuttumuksesi. Sinä olet pahoillasi siitä, ett'en ole antanut sinulle tietoja uusista aikeistani.

— Kauniita aikeita!

— Minulla on ollut niin paljo työtä, — jatkoi Samuel, keskeytyksestä välittämättä, — ett'en ole ennättänyt. Mutta ole rauhassa; en minä olisi lähtenyt, kirjoittamatta sinulle…

— Minä annan palttua…

— Sillä minulla on aikomus ottaa sinut mukaan.

Skotlantilainen hypähti niin, että kauriskin olisi kadehtinut.

— Vai niin! — sanoi hän. — Sinä tahdot siis, että kytkisivät meidät kumpaisenkin Bedlamin hulluinhuoneesen!

— Olen ollut aivan varma sinusta, Dick; olen valinnut juuri sinut ja hyljännyt monta muuta.

Kennedy oli hetken aikaa kuin huumauksissaan.

— Jos otat kuunnellaksesi minua kymmenisen minuttia, — virkkoi tohtori levollisesti, — niin kiität minua.

— Kuules, puhutko sinä oikein täyttä totta?

— Puhun.

— Mutta jos en minä lähde mukaan?

— Lähdet kyllä.

— Mutta jospa en lähde sittenkään?

— Sitten lähden yksinäni.

— Istutaanpas, — sanoi metsästäjä, — ja haastellaan tyyneesti. Kosk'et sinä todellakaan laske leikkiä, niin kannattaahan tästä keskustella.

— Keskustellaan aamiaispöydässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, rakas Dick.

Ystävykset istuivat pienen pöydän ääreen vastatusten, kasallinen voileipiä ja suunnaton teekeittiö edessään.

— Kuules nyt, rakas Samuel! — puhui metsästäjä. — Sinun aikeesihan on mieletön, sula mahdottomuus; ei siinä ole pontta eikä perää.

— Perästä kuuluu, kun on koetettu.

— Mutta sitä ei saa ruveta koettamaankaan, ei yrittämäänkään.

— Miks'ei, jos sais kysyä?

— Entäs vaarat, entäs esteet kaikenlaiset?

— Esteet, — vastasi Fergusson vakavasti, — esteet on keksitty vain ehkäistäviksi, ja mitä taas vaaroihin tulee, niin ken saattaa kerskailla siitä, ett'ei häntä vaarat uhkaa? Vaaroja on elämässä kaikkialla: saattaa olla vaarallista istahtaa oman pöytänsä ääreen tai panna hattunsa pöydälle. Ja sitä paitsi on parasta pitää se, kuin tapahtuva on, jo tapahtuneena ja nähdä tulevissa vain nykyisyyttä, sillä tulevaisuus ei ole muuta kuin palanen hiukan loitolla olevaa nykyisyyttä.

— Kas niin, — virkkoi Kennedy, olkapäätään kohauttaen. — Fatalisti sinä olet kuin oletkin!

— Niin olen, mutta tämän sanan hyvässä merkityksessä. Älkäämme ennalta pohtiko, mitä kaikkea muka kohtalo on meille määrännyt. Emme koskaan saa unohtaa sattuvaa sananlaskua: ei puuhun hirtettävä veteen huku!

Mitäpä tähän osasi vastata! Kennedy se kumminkin löi lautaan kokonaisen sarjallisen todistuksia, joita on helppo arvata, mutta joita tässä kävisi pitkäksi luetella.

— Mutta, — virkkoi hän hetken kuluttua, — jos sinä tahdot välttämättömästi kulkea Afrikan halki, jos et muuten luule olevasi onnellinen, niin miks'et mene tavallista tietä?

— Miksikö en? — vastasi tohtori, vilkastuen; — siks' että kaikki tähän-astiset yritykset ovat jääneet kesken. Siks' että Murgo-Parkista, joka murhattiin Nigerin varsilla, Vogeliin asti, joka joutui tuhon omaksi Wadaissa, — Oudneysta, joka kuoli Murmurissa, Clappertonista, joka kuoli Sakatussa, Maizaniin asti, joka hakattiin palasiksi, — Tuaregien tappamasta majori Laingista, hampurilaiseen Roscheriin, joka sai surmansa alussa vuoden 1860, — pitkin aikaa on monilukuisia uhreja merkitty Afrikan martyrologian kirjoihin! Siks' että on mahdoton kestää taistelussa elementtejä, nälkää, janoa, kuumetta, metsänpetoja ja vielä petomaisempia alkuasukkaita vastaan. Siks' että mitä ei saa tehdyksi yhdellä tavalla, siihen on ryhdyttävä toisesta päästä! Ja vihdoin siks' että mistä ei lävitse pääse, siitä on kuljettava sivuitse tahi päästävä ylitse.

— Jospa ei olisi muuta kuin päästä ylitse, mutta kulkea ylitse!

— No niin! — puhui tohtori aivan kylmäverisesti, — mitäs minä empisin? Ymmärräthän, että minä olen pitänyt varani, jott'ei minun palloni pääse putoamaan maahan, ja jos sittenkin niin kävisi, niin joutuisinhan vain samallaisiin oloihin kuin muutkin retkeilijät, mutta minun palloni ei petä, sitä ei tarvitse luulla.

— Päinvastoin, se on hyvinkin luultava.

— Ei ole, rakas Dick. Toivoakseni minun ei tarvitse erota siitä, ennenkuin olen saapunut Afrikan länsirannalle. Sen kanssa on kaikki mahdollista, ilman sitä minä olen kaikkien niitten vaarain ja vastuksien alainen, jotka sellaista retkeilijää luonnollisestikin kohtaavat; sen kanssa ei minua ahdista ei helle, ei tulvat, ei myrskyt, ei samum, ei epäterveellinen ilmasto, ei metsänpedot. Jos minun on liian kuuma, silloin kohoan korkeammalle; jos on vilu, laskeun alemmas; tulee vuori vastaan, minä purjehdin sen päällitse; tulee kuilu, kuljen yli; sattuu virta, siitä poikki; raju-ilma, minä väistän sen; vuorivirta, minä pyhkäisen sen pinnoitse kuin lintu! Minä kuljen väsymättä; minä pysähdyn, vaikk'en lepoa tarvitsekaan! Minä liihoittelen uusien kaupunkien ylitse! Minä lennän myrskyn siivin, milloin ylä-ilmoissa, milloin parikymmentä metriä lähellä maanpintaa, ja maailman suurimmasta kartastosta aukenee eteeni Afrikan lehti täydessä laajuudessaan!

Kunnon Kennedyn mieli rupesi vilkastumaan, vaikka tämä hänen eteensä loihdittu kuva hieman pyörryttikin häntä. Hän katseli Samuelia ihaillen ja samalla peljätenkin; hän tunsi jo leijailevansa avaruudessa.

— Maltas nyt, rakas ystävä, maltas pikkuisen. Sinä olet niinmuodoin keksinyt keinon, jolla palloa ohjataan?

— En. Se on tuulen pieksämistä.

— Mutta sittenhän sinä joudut…

— Minne sallimus saattaa, mutta idästä länteen kumminkin.

— Kuinka niin?

— Käyttämällä hyväkseni pasaadituulia, jotka aina puhaltavat yhtäänne.

— Niin vainenkin, — puheli Kennedy, mietiskellen, — pasaadituulia… tietysti … tarpeen tullessa sopii … siinä on jotain…

— Vai jotain? Ei, ystävä hyvä; siinä on kaikki. Englannin hallitus on antanut käytettäväkseni kuljetuslaivan, ja siitäkin on suostuttu, että kolme, neljä laivaa tulee risteilemään Afrikan länsirannalla niihin aikoihin, jolloin otaksun palajavani retkeltäni. Kolmen kuukauden kuluttua viimeistäänkin olen Zanzibarissa; siellä pallo täytetään, ja sieltä me sitten lähdemme.

— Me, — virkkoi Dick.

— Olisiko sinulla sitten vieläkin jotain sanomista? Puhu, ystäväni

Kennedy!

— Jotainko? Minulla on tuhat vastaväitettä. Sanos muun muassa yksi asia: jos sinä aiot nähdä seutuja, jos aiot pallollasi laskeutua mielesi mukaan, niin sehän on mahdollista vain kaasua menettämällä; tähän asti ei ole muita keinoja keksitty, ja sepä se juuri on estänyt pitkiä ilmamatkoja tekemästä.

— Rakas Dick, minä sanon sinulle yhden ainoan asian: min'en menetä kaasua rahtuistakaan, en ainoatakaan atomia.

— Ja pallo laskeutuu mielesi mukaan?

— Laskeutuu.

— Mitenkä se käy päinsä?

— Se on minun salaisuuteni, ystävä Dick. Luota minuun, ja olkoon minun tunnussanani sinunkin: "Excelsior!"

— Olkoon menneeksi "Excelsior!" — vastasi metsämies, vaikk'ei osannut sanaakaan latinaa.

Mutta Dick Kennedy päätti sittenkin kaikilla mahdollisilla keinoin estää ystäväänsä lähtemästä. Hän oli olevinaan yhtä mieltä hänen kanssaan ja tyytyi vaan pitämään asiain kulkua silmällä. Samuel puolestaan ryhtyi varustuksiansa valvomaan.