Читать книгу Viisi viikkoa ilmapallossa - Jules Verne - Страница 6
NELJÄS LUKU
ОглавлениеTutkimuksia Afrikassa.
Se ilmaviiva, jota myöten tohtori Fergusson aikoi kulkea, ei ollut vedetty sattumoisin. Hän oli vakavasti tutkinut lähtökohtaa, eikä ollutkaan syyttä suotta päättänyt nousta ilmaan Zanzibarin saarelta, joka sijaitsee lähellä Afrikan itärantaa, 6:nella asteella eteläistä leveyttä, toisin sanoen 430 maantieteellistä peninkulmaa (795 kilometriä) päiväntasaajan eteläpuolella.
Tältä saarelta oli äskettäin lähtenyt se retkikunta, jonka määränä oli kulkea Suurten järvien kautta etsimään Niilin lähteitä.
Kohdallaan lienee tässä tehdä selvää, mitkä entiset tutkimukset tohtori Fergussonilla oli aikomus yhdistää. Tutkimusretkistä ovat tärkeimmät: tohtori Barthin v. 1849 ja luutnanttien Burtonin ja Speken v. 1858.
Tohtori Barth, Hampurista, oli hankkinut maanmiehellensä Overwegille ja itselleen luvan liittyä Sudaniin lähetettyyn Englantilaisen Richardsonin retkikuntaan.
Tämä laaja seutu sijaitsee 15:nen ja 10:nen asteen välillä pohjoista leveyttä. Sinne pyrkijän täytyy siis kulkea päälle 1500 peninkulmaa (noin 2800 km)[3] Afrikan sisämaihin.
Siihen saakka tämä seutu oli ollut tunnettuna ainoastaan Denhamin, Clappertonin ja Oudneyn retkistä, 1822-1824. Richardson, Barth ja Overweg, aikoen tunkeutua kauemmas, saapuvat Tunisiaan ja Tripoliin, kuten heidän edelläkävijänsäkin, ja ennättävät Murzukiin, Fezzanin pääkaupunkiin.
Sieltä lähtien he eivät kulje suoraan etelään, vaan kääntyvät länteen Ghatia kohti, saatuansa, vaikk'ei ilman vaikeuksia, oppaiksensa maan-asukkaita, Tuaregeja. Kestettyänsä lukemattomia rosvojen hyökkäyksiä, ahdistuksia, jopa aseellistakin vastarintaa, heidän karavaaninsa saapuu vihdoin Asbenin avaraan keitaasen. Siellä tohtori Barth eroaa seuralaisistaan, poikkeaa Aghadesin kaupunkiin ja liittyy jälleen retkikuntaan, joka sitten saapuu Damergun maakuntaan. Siellä nämä kolme matkustajaa hajaantuvat eri haaroille, ja Barth lähtee Kanon kaupunkiin päin, jonne hän vihdoin pääseekin, monta kovaa koettuansa ja melkoisia lunnaita suoritettuansa.
Kovasta kuumeesta huolimatta, hän lähtee sieltä maaliskuun 7:nä, yksi ainoa palvelija mukanaan, määränänsä Tshad järvi, jonne vielä on 650 kilometriä. Hän etenee nyt itään päin ja tulee Zuricolan kaupunkiin laajassa Bornun valtakunnassa, joka on ydinkohta keskisessä Afrikassa. Siellä hän saa tiedon, että Richardson on, väsymyksestä ja puutteista nääntyneenä, kuollut. Hän saapuu sitten Bornun pääkaupunkiin, Kuukaan, järven rannalla, ja vihdoin huhtikuun 14:na, siis 12 ja puoli kuukautta Tripolista lähdettyänsä, Ngornun kaupunkiin.
Seuraavana vuonna maaliskuussa tapaamme hänet Overwegin seurassa löytöretkillä Adamauan kuningaskunnassa järven eteläpuolella. Sieltä hän vihdoin saapuu Jolan kaupunkiin, vähän etelämpänä 9:nettä astetta pohjoista leveyttä. Se oli äärimmäinen kohta etelässä, johon tämä uljas retkeilijä pääsi.
Palattuansa viiden kuukauden perästä Kuukaan, hän lähtee itää kohti ja saavuttaa vihdoin retkensä itäisimmän kohdan, Masenjan kaupungin, 17° 20' itään Greemvichistä.
Seuraavana vuonna 1852 marraskuussa, toisenkin matkatoverinsa, Overwegin, kuoltua, hän tunkeutuu länteen käsin, käy Sokotossa, kulkee Niger virran poikki ja saapuu Timbuktun kaupunkiin, jossa on pakotettu viipymään kokonaista kahdeksan kuukautta, alttiina sheikin ahdistuksille, huonolle kohtelulle ja kaikenlaiselle kurjuudelle. Mutta kristittyä ei ajan pitkään suvaita kaupungissa; Fullanit uhkaavat surmata hänet. Silloin hän lähtee Timbuktusta maaliskuussa 1854, pakenee rajalle ja viettää siellä kolmeneljättä vuorokautta, kaikinpuolista puutetta kärsien, kunnes marraskuussa saapuu Kanon kaupungin kautta Kuukaan, josta lähtee kulkemaan Denhamin jälkiä. Vihdoin hän palajaa Tripoliin elokuun lopulla 1855 ja sieltä Lontoosen 6:na syyskuuta, kumppaleistaan yksin jäljelle jääneenä.
Tällainen oli uljaan Barthin retkeily.
Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti kirjaansa, että Barth oli pysähtynyt 4:nelle asteelle pohjoista leveyttä ja 17:nelle asteelle itäistä pituutta.
Katsokaamme nyt, mitä luutnantit Burton ja Speke saivat aikaan
Itä-Afrikassa.
Niiliä ylös oli kulkenut useampiakin retkikuntia, mutta ei ollut yhdenkään onnistunut päästä tämän virran salaperäisille lähteille. Saksalaisen lääkärin Ferdinand Wernen kertomuksen mukaan muuan Mehemed-Alin suojelema retkikunta tunkeusi v. 1840 Gondokoroon asti, 4:nen ja 5:nen asteen välillä pohjoista leveyttä.
Savoijalainen Brun-Rollet, joka oli nimitetty Sardinian konsuliksi Itä-Sudaniin, läksi v. 1855 Kartumista Jakub nimisenä kauppamiehenä ostelemaan gunimia ja norsunluuta ja pääsi Beleniaan saakka, 4:nen asteen toiselle puolelle, mutta palasi sairaana Kartumiin ja kuoli siellä 1857.
Ei lääkintölaitoksen ylipäällikkö Egyptissä, tohtori Peneykään, joka pienellä höyrylaivalla pääsi astetta etelämmäs Gondokoroa ja palasi Kartumiin, jossa kuoli nääntymyksistä, — ei venetialainen Miani, joka kiersi putoukset Gondokoron eteläpuolella, päästen 2:selle leveys-asteelle, — ei maltalainen kauppias Andrea Debono, joka tunkeusi vielä kauemmas ylös Niiliä myöten, — ei kenkään heistä saavuttanut tuota saavuttamatonta kohtaa.
Guillaume Lejean tuli v. 1859 Franskan hallituksen lähettämänä Punaisen meren yli Kartumiin, astui siellä laivaan, mukanaan yksikolmatta henkeä laivaväkeä ja kaksikymmentä sotamiestä, kulkeaksensa ylös Niiliä, mutta hän ei päässyt Gondokoroa kauemmas, jouduttuaan tuhansiin vaaroihin keskellä neekereitä, jotka olivat ilmikapinassa.
Mutta ainapa vaan tuolta kovan onnen rajapyykiltä ovat matkustajat kääntyneet takaisin. Keisari Neronin lähettiläät etenivät ennen muinoin 9:nelle leveyspiirille: kahdeksantoista vuosisadan ponnistuksilla ei siis päästy kuin 5 tai 6 astetta kauemmas, s.o. 550-670 kilometriä!
Moni matkustaja on koettanut päästä Niilin lähteille Afrikan itärannan puolelta.
Niinpä vuosina 1768-1772 Skotlantilainen Bruce läksi Masuahista,
Abyssinian satamasta, kulki Tigreen yli, kävi Aksumin raunioilla, näki
Niilin lähteet siellä, missä niitä ei ollutkaan, eikä saavuttanut
mitään vakavaa tulosta retkellänsä.
Vuonna 1844 tohtori Krapf, anglikaanisen kirkon lähetyssaarnaaja, perusti lähetys-aseman Monbaziin, Zanguebarin rannalla, ja löysi, yhdessä pastori Rebmannin kanssa, 560 kilometrin päässä rannasta kaksi vuorta, nimittäin Kilimandsharon ja Kenian, joilla myöhemmin kävivät Heuglin ja Thornton.
Vuonna 1845 Franskalainen Maizan nousi yksinänsä maihin Bagamajossa, Zanzibarin vastapäätä, ja saapui Dejela-Mhoraan, jossa heimonpäällikkö kidutti hänet hirvittävällä tavalla kuolijaksi.
Vuonna 1859 elokuussa pääsi muuan nuori hampurilainen Roscher arabialaisten kauppiaitten karavaanissa Njassan järvelle saakka, jossa hänet, hänen maatessansa, murhattiin.
Vuonna 1857 läksi kaksi upseeria bengalilaisesta armeijasta, luutnantit
Burton ja Speke, Lontoon Maantieteellisen Seuran lähettäminä, tutkimaan
Suurten järvien alueita. He suuntasivat kulkunsa Zanzibarista suoraan
länteen.
Neljä kuukautta kestettyään sanomattomia vaivoja, sittenkuin heidän tavaransa oli ryöstetty ja kantajat heiltä murhattu, he vihdoin saapuivat Kazehiin, kauppiaitten ja karavaanien yhtymäkohtaan. He olivat nyt keskellä Kuunvuorien seutua. Sieltä he keräsivät varsin kallis-arvoisia tietoja maan-asukasten tavoista, hallituksesta, uskonnosta sekä eläin- ja kasvikunnasta ja käänsivät sitten kulkunsa ensimmäistä Suurta järveä, Tanganajikaa kohti, 3:nen ja 8:nen asteen välillä eteläistä leveyttä. Sinne he saapuivat 14:nä helmikuussa 1858, kohdattuaan rannoilla useampia heimoja, enimmäkseen ihmissyöjiä.
He palasivat kesäkuun 20:na Kazehiin. Burton oli matkan vaivoista niin nääntynyt, että jäi sinne useammaksi kuukaudeksi sairastamaan. Sillä välin vaelsi Speke lähes 600 km pohjoiseen päin aina Ukereuen järvelle saakka, jonka hän sai näkyviinsä elokuun 3:na, mutta ainoastaan sen eteläpään, 2° 30' eteläistä leveyttä.
Hän palasi Kazehiin elokuun 25:nä ja läksi yhdessä Burtonin kanssa Zanzibariin, saapuen sinne maaliskuussa seuraavana vuonna. Nämä uljaat retkeilijät palasivat sitten Lontoosen. Parisin Maantieteellinen Seura antoi heille silloin vuotuisen kunniapalkintonsa.
Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti, ett'eivät he olleet päässeet kauemmas 2:netta astetta eteläistä leveyttä eikä 29:nettä astetta itäistä pituutta.
Nyt oli siis Burtonin ja Speken sekä Barthin tutkimukset yhdistettävä, toisin sanoen oli kuljettava suunnaton ala, joka täyttää kolmattatoista astetta.