Читать книгу Viisi viikkoa ilmapallossa - Jules Verne - Страница 8

Sisällysluettelo

Verraton palvelija. — Hän erottaa Jupiterin kuut. — Dickin ja Joen kinastus. — Epäilys ja usko. — Punnitus. — Joe saa puolicrownin.

Tohtori Fergussonilla oli palvelija, aina altis toimimaan, kun Joen nimi mainittiin, erinomainen mies. Hän oli kiintynyt herraansa rajattomalla uskollisuudella ja kunnioituksella. Hän arvasi isäntänsä tahdon jo puolistakin sanoista, jotka aina lausuttiin järkevästi. Se oli Caleb,[5] joka ei ollut jöröjukka, vaan myötäänsä mainiolla tuulella. Hiukan parempi vielä, niin mies olisi ollut pilalla. Fergusson jätti hänen huostaansa kaikki jokapäiväisen elämän huolet, ja oikein hän siinä tekikin. Harvinainen, rehellinen Joe! Palvelija, joka tilaa teille päivällisen, ja jolla on sama maku kuin teilläkin; joka pakkaa teidän matkalaukkunne ja muistaa panna sukkia ja paitoja; jolla on hallussaan teidän avaimenne ja teidän salaisuutenne eikä käytä väärin kumpiakaan!

Mutta olipa isäntäkin tämän kunnon palvelijan mielestä erinomainen mies. Millä arvon-annolla ja luottamuksella hän kuunteli isäntänsä määräyksiä! Kun Fergusson oli puhunut, niin hullu se, jonka olisi tehnyt mieli panna vastaan. Kaikki, mitä tohtori ajatteli, oli kohdallaan; kaikki, minkä hän sanoi, järkevää; kaikki, minkä hän määräsi tehtäväksi, oli tehtävissä; kaikki, mihin hän ryhtyi, oli mahdollista; kaikki, minkä hän sai aikoin, oli ihmeteltävää. Vaikka olisi Joe hakattu palasiksi, ei hän olisi mielipidettään herrastansa muuttanut.

Niinpä tohtorin uusi ehdotus, lähteä Afrikan yli ilmojen halki, sekin oli Joen mielestä jo suoritettu asia; esteitä ei minkään näköisiä. Samassa kuin tohtori oli päättänyt lähteä retkelleen, samassa hän oli retkeltään palannutkin — uskollisen palvelijansa kanssa, sillä tämä kelpo poika tiesi, vaikk'ei siitä koskaan puhunutkaan, lähtevänsä mukaan hänkin.

Hänestä oli sitä paitsi oleva varsin paljo hyötyä matkalla, hän kun oli älykäs mies ja merkillisen vikkelä. Jos olisi ollut nimitettävänä voimistelun opettaja Zoological Gardenin apinoille, jotka sentään ovat koko lailla ketteriä, niin Joe sen paikan olisi saanut ihan varmaan. Hyppiä, kiivetä, heilahdella, heitellä senkin tuhansia kuperkeikkoja, — se kävi häneltä kuin leikkiä lyöden.

Jos Fergusson oli pää ja Kennedy käsivarsi, niin oli Joe käden veroinen. Hän oli jo seurannut isäntäänsä useammillakin matkoilla ja ennättänyt hankkia itselleen jonkun verran tietoja, jotka hän sulatti omalla tavallaan, mutta erittäinkin oli hänessä huomattavana puolena hyvänsävyinen filosofia, ihastuttava optimismi. Hänen mielestään oli kaikki helppoa ja logillista ja luonnollista, ja siksipä ei hän koskaan tuntenutkaan ruikuttamisen ja marmattamisen tarvetta.

Monen muun hyvän ohella oli hänellä hämmästyttävän tarkat ja kauas kantavat silmät. Hänellä, niinkuin Keplerin opettajalla Moestlinillä, oli se harvinainen lahja, että pelkällä silmällä, ilman kaukoputkea, erotti Jupiterin kuut ja osasi laskea Väinämöisen Seulassa neljätoista tähteä, joista pienimmät yhdeksättä luokkaa. Eikä hän tuosta sen enempää ylvästellyt, päinvastoin; hän tervehti teitä varsin kohteliaasti ja osasi, tarpeen tullessa, varsin sievällä tavalla käyttää silmiänsä.

Kun lukuun ottaa sen suuren luottamuksen, jota Joe tunsi isäntäänsä kohtaan, ei käy kummaksikaan, että Kennedy ja tämä kunnon palvelija lakkaamatta kinastelivat keskenään, ei kumminkaan ilman molemmanpuolisia myönnytyksiä.

Toinen epäili, toinen uskoi; toisessa oli selvänäköistä ymmärtäväisyyttä, toisessa sokeata luottamusta. Tohtori huomasi olevansa epäilyksen ja uskon keskivälissä, mutta, se täytyy sanoani, ilman ennakkoluuloja puoleen tai toiseen.

— No niin, mr Kennedy?[6] — virkkoi välisti Joe.

— Mitäs nyt, poikaseni?

— Hetki lähenee lähenemistään. Näyttää siltä kuin reissuttais tästä kuuhun.

— Sinä tarkoitat: Kuunvuorien seutuun, ja sehän ei kovin kaukana ole; vaikka vaarallista se on sekin.

— Vaarallista, niinkö? Sellaisenko miehen kanssa kuin tohtori

Fergusson?

— Enhän minä tahtoisi sinun tuulentupiasi hajoittaa, Joe parka, mutta hänen yrityksensä on suoraan sanoen mielettömän mietteitä; lähdöstä ei tule mitään.

— Vai niin soo? Ette siis ole nähnyt hänen ilmapalloansa Mittchellin tehtaassa Boroughissa?[7]

— Eikä tee mielikään.

— Sitten teiltä jää paljo kaunista näkemättä, mr Kennedy. Se vast'on nätti kapine! Se se sitten korea kupu! Entäs gondoli! Siinä meidän vasta tulee lysti olla!

— Aiot siis todellakin mennä mukaan?

— Minäkö? — vastasi Joe vakaumuksella, — minä menen hänen mukaansa, minne hän vaan tahtoo! Sitä tässä nyt vielä oltiin vailla, että minä päästäisin hänet menemään yksin, kun yhdessä on jo vaellettu halki avaran maailman! Ja kukapa häntä kannattelisi, kun hän on väsynyt? Kuka hänet lujalla kädellään auttaisi hyppäämään kuilun yli? Kuka häntä hoitaisi, jos hän kääntyisi sairaaksi? E-hei, mr Kennedy! Joe on aina oleva paikallansa tohtori Fergussonin luona elikkä, paremmin sanoen, ympärillä.

— Kelpo poika!

— Sitä paitsi, tulettehan tekin mukaan, — virkkoi Joe.

— Epäilemättä, — vastasi Kennedy. — Minä nimittäin seuraan teitä, estääkseni viimeisiin asti Samuelia tekemästä mointa hupsuntyötä! Minä seuraan häntä hamaan Zanzibariin asti, jotta sielläkin vielä ystävän käsi pääsisi ehkäisemään mielettömän aikeen toteutumista.

— Te ette ehkäise yhtään mitään, mr Kennedy, älkää pahaksi panko. Ei minun isäntäni ole mikään yltiöpää; hän miettii tyyten, ennenkuin toimiin ryhtyy, ja kun hän kerran minkä päättää, niin siitä ei häntä hittokaan saa luopumaan.

— Perästä kuuluu.

— Turhia toiveita! Eikä teidän lähtönne sitä paitsi tuulen pieksämistä olisi. Niin innokkaalle metsästäjälle kuin te, on Afrika merkillinen maa, ja niinpä ei teillä ole miltään puolelta syytä katua matkaanne.

— Eipä suinkaan, varsinkaan, jos tuo visapää viimeinkin tulee järkiinsä.

— Mutta asiasta toiseen! — virkkoi Joe. — Tiedättehän te, että tänään on se punnitus?

— Mikä punnitus?

— Niinpä niinkin: tohtori, te ja minä, me punnitaan kaikki kolme.

— Niinkuin jockeyt.

— Niinkuin jockeyt, mutta olkaa rauhassa, ei teitä ruveta laihduttamaan, vaikka painaisittekin liian paljon. Teidät otetaan mukaan sellaisena kuin olette.

— Min' en mene punnittavaksi, — sanoi Skotlantilainen päättävästi.

— Mutta, mister, se taitaa olla tarpeellista hänen konettansa varten.

— Tulee se toimeen ilmankin.

— Jopas nyt! Mutta jos laskut ei pidä kutiaan, niin nousematta meiltä jää.

— Enhän minä, tonttu olkoon, sen parempaa tahdokaan!

— Saadaanpas nähdä, mr Kennedy: tohtori tulee heti kohta hakemaan meitä.

— Min'en lähde.

— Ettehän toki tahtone tehdä hänelle sitä mielipahaa?

— Teen kuin teenkin.

— No niin, — virkkoi Joe nauraen. — Näin te puhutte nyt, kun tohtori ei ole saapuvilla, mutta kun hän seisoo teidän edessänne kasvoista kasvoihin ja sanoo: "Dick", (älkää pahaksi panko) "Dick, minun pitää saada tietää täsmälleen, kuinka paljon sinä painat", silloin te lähdette kuin lähdettekin.

— En lähde.

Samassa tuli tohtori työhuoneesensa, jossa tätä keskustelua oli pidetty, ja katsahti Kennedyyn, joka ei näkynyt olevan kovinkaan hyvällä tuulella.

— Dick! — virkkoi tohtori; — tulepas Joen kanssa; minun pitää saada tietää, kuinka paljon te painatte kumpikin.

— Mutta…

— Saat pitää hatun päässäsi. Tule.

Ja Kennedy läksi.

He menivät kolmisin Mittchellin tehtaasen, jossa seisoi jo varalta niin sanottu pikavaaka. Tohtorin täytyi todellakin tietää matkatoveriensa painot, osataksensa sovittaa ilmapallonsa kantavuuden. Hän asetti Dickin seisomaan, vaakalaudalle. Toinen kävi siihen vastustelematta, puhuen puoliääneen:

— Oli menneeksi, oli menneeksi; eihän tällä ole mitään merkitystä.

— Sata viisikymmentäkolme naulaa,[8] — lausui tohtori, merkiten sen muistikirjaansa.

— Olenko minä liian raskas?

— Ette suinkaan, mr Kennedy, — pisti Joe väliin, — ja minähän sitä paitsi olen köykäinen; se tasoittaa, se.

Näin sanoessaan, Joe asettui riemumielin metsästäjän sijalle, ja oli innoissaan vähällä kaataa koko vaa'an kumoon.

— Sata kaksikymmentä naulaa, — merkitsi tohtori.

— Sepä se! — virkkoi Joe, myhähtäen mielihyvissään. Miksikä hän myhähti? Ei hän tiennyt itsekään.

— Nyt on minun vuoroni, — sanoi Fergusson.

Hän kirjoitti oman nimensä kohdalle 135 naulaa.

— Kolmisin me painamme yhteensä noin 400 naulaa, — sanoi hän.

— Kuulkaas, tohtori! — virkkoi Joe. — Jos tarvitaan, niin kyllä minä otan laihtuakseni parisen kymmentä naulaa: olen jonkun aikaa syömättä.

— Tarpeetonta, poikaseni, — vastasi tohtori. — Saat syödä ihan ehdoltasi. Ja täss' on sulle puoli-crown:[9] pane pohjalastia, minkä miellyttää.