Читать книгу Matkustus maan keskipisteeseen - Jules Verne - Страница 10

Sisällysluettelo

Kuullessani tämän kävi kylmä väristys läpi koko ruumiini. Kuitenkin maltoin mieleni ja päätin pysyä tyynenä: ainoastaan tieteelliset perusteet saattoivat hillitä professori Lidenbrockia. Sellaisia, ja oikein päteviä, olikin mokoman matkan mahdollisuutta vastaan. Matkustaa maan keskipisteeseen! Mitä hullutusta! Mutta säästin perusteluni sopivaan tilaisuuteen ja ajattelin vain ruokaa.

Turhaa olisi kuvailla setäni vimmastusta, kun hän näki, ettei pöytää oltukaan katettu. Kaikki selveni kuitenkin: kelpo Martta pääsi jälleen vapaaksi, kiiruhti torille ja tekikin tehtävänsä niin hyvin, että tunnin kuluttua oli nälkäni tyydytetty, ja rupesin jälleen harkitsemaan asemaani.

Syödessämme oli setäni suorastaan hilpeä ja suvaitsi laskea oppineiden miesten leikkipuheita, jotka eivät milloinkaan ole vaarallista laatua. Syötyämme jälkiruoan viittasi hän minua seuraamaan häntä työhuoneeseen.

Minä tottelin. Me istuuduimme molemmin puolin kirjoituspöytää.

— Akseli, sanoi hän hyvin lauhkealla äänellä, sinä olet sangen nerokas poika ja olet tehnyt minulle suuren palveluksen, sillä uupuneena turhasta taistelusta olin jättämäisilläni tuon kirjainarvoituksen sillensä. Mihinkä järkeni lieneekään eksynyt? Sitä ei taida kukaan tietää. Poikani, tätä en koskaan unohda, ja sinun pitää saada osasi siitä kunniasta, jota saamme nauttia.

— Kas niin! ajattelin, nyt hän on hyvällä tuulella; nyt on aika keskustella tuosta kunniasta.

— Ennen kaikkea, pitkitti setäni, vaadin sinulta täydellistä vaitioloa, ymmärräthän? Oppineiden maailmassa ei minulta puutu kadehtijoita ja moni haluaisi lähteä tälle matkalle, josta heillä ei ole aavistustakaan ennenkuin me jo palaamme.

— Luuletteko, että olisi kovinkaan monta näin rohkeata?

— Aivan varmaan! Kukapa epäröisi, kun voi hankkia itselleen sellaisen maineen? Jos vain tämä kirjoitus olisi tunnettu, niin kokonainen geologien armeija syöksyisi seuraamaan Arne Saknussemmin jälkiä.

— Siitä en ole vakuutettu, setä, sillä ei mikään todista, että Arne Saknussemm on todella kirjoittanut tuon kirjoituksen.

— Kuinka! Eikö sekään kirja, jonka sisästä sen löysimme?

— No hyvä, minä myönnän, että tuo Saknussemm on kirjoittanet nämä rivit, mutta tokkohan sentään on välttämätöntä, että hän todella on tehnyt tällaista matkaa, ja eiköhän tuo lause tässä vanhassa pergamentissä liene vain pilantekoa?

Kaduin, että olin lausunut tämän viimeisen sanan. Professori rypisti tuuheita kulmakarvojaan, ja minä pelkäsin, että olin katkaissut keskustelun. Kuitenkaan ei käynyt niin. Ankaran puhetoverini huulilla näkyi ikäänkuin hymyn häivettä hänen vastatessaan:

— Senhän saamme nähdä.

— No! sanoin minä hiukan rauhattomana, sallikaa toki minun lausua kaikki väitteeni tätä kirjoitus vastaan.

— Puhu, poikaseni, äläkä ujostele! Sallin sinun lausua ajatuksesi täysin vapaasti. Ethän ole enää veljenpoika, vaan virkatoveri. Jatka siis vain puhettasi!

— No siis, ensiksi kysyisin teiltä, mitä nuo Jokul, Sneffels ja Scartaris ovat, sillä niistä en ole koskaan kuullut puhuttavan?

— Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Juuri äskettäin sain ystävältäni Augustus Petermannilta Leipzigistä kartan; se ei olisi voinut tulla sopivampaan aikaan. Ota suuren kirjaston toisesta osastosta kolmas karttakirja, jakso Z, lehti N:o 4.

Nousin ja menin kirjastoon, josta löysin pian tuon tarkan ilmoituksen mukaan oikean karttakirjan. Setäni avasi sen ja sanoi:

— Tämä on parhaimpia Islannin karttoja mitä on olemassa; tämä on Handerson'in[21] laatima, ja luulenpa, että tämä selittää meille kaikki epäselvyydet.

Kumarruin katselemaan karttaa.

— Katsopa tätä saarta, joka on muodostunut tulivuoresta, ja huomaa, että niillä kaikilla on nimenä Jokul. Tämä sana merkitsee islannin kielellä jäävuorta, ja koska Islanti on niin pohjoisella leveysasteella, tapahtuvat useimmat tulivuorien purkautumiset siellä jääkerroksien läpi. Sentähden sanotaan kaikkia saaren tulivuoria Jokuleiksi.

— No hyvä, vastasin minä, mutta missä on sitten Sneffels? Minä jo toivoin, ettei siihen kysymykseen löytyisikään vastausta, mutta petyin, sillä setäni jatkoi puhettaan seuraavasti:

— Seuraa minua pitkin Islannin läntistä rannikkoa. Näetkö pääkaupunkia, Reykjavikia? Näethän sen. No hyvä! Nouse siitä ylöspäin pitkin meren syövyttämien rantojen lukemattomia vuonoja ja seisahdu hiukan alapuolelle kuudettakymmenettäviidettä leveysastetta. Mitä näet siinä?

— Näenpä niemen tapaisen, joka on näöltänsä ikäänkuin poikkikatkaistu sääriluu, joka päättyy mahdottoman suureen polvilumpioon.

— Vertauksesi on aivan oikea, poikaseni; no, etkö näe mitään tuossa polvilumpiossa?

— Kyllä näen, siinä on vuori, joka näyttää pistäytyvän mereen.

— Oikein! se on Sneffels.[22]

— Sneffelskö?

— Niin juuri; viidentuhannen jalan korkuinen, merkillisimpiä koko saarella ja varmaan koko maailmassa, jos vain sen aukon kautta pääsee maan keskipisteeseen.

— Mutta se on mahdotonta! sanoin minä kohauttaen olkapäitäni ja vastustaen sellaista otaksumista.

— Mahdotontako? vastasi professori Lidenbrock ankaralla äänellä. Miksi se olisi mahdotonta?

— Sentähden, että tämä aukko on tietysti laava-aineen, tulisten kivien tukkima, ja siis — — —

— Entäpä jos se on sammunut tulivuori?

— Sammunut?

— Niin; tultasyökseviä vuoria ei ole nykyään maailmassa kuin kolmensadan paikoilla, mutta sammuneita tulivuoria on koko joukon enempi. Sneffels on viimeksimainittuja, ja historiallisena aikana ei sillä ole ollut enempää kuin yksi ainoa purkaus, nimittäin vuonna 1219; siitä ajasta alkaen on sen rauhattomuus vähitellen tauonnut eikä se nyt enää kuulu tultasyöksevien joukkoon.[23]

Näihin varmoihin selityksiin ei minulla ollut mitään vastaamista; siirryin siis tarkastamaan kirjoituksen niitä kohtia, jotka näyttivät epäselviltä.

— Mitä Scartaris merkitsee? kysyin minä, ja mitä tuo Calendas Julii on merkitsevinänsä?

Setäni mietti muutamia sekunteja. Aloin jo toivoa, 53 ettei hän saisi tätä selvitetyksi, mutta toivoni petti heti, sillä pian hän vastasi:

— Mitä sinä sanot epäselväksi, on minulle aivan selvää. Juuri tämä todistaa sitä nerokasta huolenpitoa, jolla Saknussemm on tahtonut määritellä keksintönsä. Sneffels-vuoressa on useita aukkoja; oli siis tarpeellista määrätä, mikä aukko johtaa maan keskukseen. Minkä keinon keksi nyt tuo oppinut islantilainen? Hän huomasi, että kun heinäkuun ensimmäinen päivä lähestyi, niin silloin, kesäkuun viimeisinä päivinä, yksi vuoren huipuista, Scartaris, loi varjonsa kysymyksessä olevan aukon suulle, ja tämän seikan hän mainitsi kirjoituksessaan. Voiko ajatellakaan enää tarkempaa määräystä ja onko mahdollista, että voisi enää syntyäkään epäilyä oikeasta tiestä, kun kerran olemme päässeet Sneffelsin huipulle?

Setäni osasi selittää kaiken. Näin selvästi, että häntä oli mahdoton solmita sanoilla asioissa, jotka koskivat tuota vanhaa pergamenttia. Siis lakkasin häntä hätyyttämästä ja, koska ennen kaikkea oli tärkeää saada hänet vakuutetuksi asian yleisestä mahdottomuudesta, turvautumalla tieteellisiin väitöksiin, jotka mielestäni olivat paljon tärkeämmät.

— Olkoon menneeksi, sanoin minä, täytyy myöntää, että Saknussemmin kirjoitus on selvä, eikä voi jättää mitään epäilyksen alaiseksi. Senkin myönnän, että tuo kirjoitus näyttää olevan alkuperäinen. Tämä oppinut mies on laskeutunut Sneffelsin pohjaan, hän on nähnyt Scartarisen varjon siimestävän aukon reunoja ennen heinäkuun 1 päivää; kenties hän on vielä kuullutkin senaikuisia juttuja, että muka tämä aukko veisi maan keskukseen; mutta mitä siihen tulee, että hän itse olisi sinne tunkeutunut, että hän olisi tehnyt semmoisen matkan ja sieltä palannut, jos hän sille matkalle olisi yrittänytkin, en usko todeksi, en, sata kertaa en!

— Mistä syystä et? kysyi setäni kummastellen.

— Siksi, että kaikki tieteelliset teoriat todistavat sellaisen suunnitelman käytännössä mahdottomaksi.

— Todistanevatko kaikki teoriat niin? vastasi professori hyväntahtoisen näköisenä. Nuo kirotut teoriat! Kyllä niistä onkin meille vastus, noista teoriaparoista!

Minä näin, että hän teki minusta pilkkaa, mutta jatkoin vain:

— Niin, onhan aivan tunnettu asia, että lämpö lisääntyy noin asteen verran joka sadankahdeksankymmenen jalan syvyydellä maan pinnasta, ja kun maapallon säde on kuusisataa peninkulmaa, niin keskipisteen seudulla kuumuus nousee yli kahdensadankuudentoistatuhannen asteen. Maan sisässä olevat aineet ovat sentähden valkoisena hehkuvana kaasuna, sillä metallit, kulta, hopea ja platina tahi kovimmatkaan kalliot eivät kestä sellaista kuumuutta. Sentähden on täysi syy kysyä, onko mahdollista tunkea sellaiseen keskipisteeseen?

— Sinua siis vaivaa liiallinen helle?

— Epäilemättä. Jos pääsisimme vaikkapa kolmen penikulman syvyydelle, niin tulemme jo kovan maakuoren rajalle, ja siellä on jo lämpöä enemmän kuin tuhatkolmesataa astetta.

— Taidat pelätä sulavasi?

— Sen kysymyksen saatte itse ratkaista, vastasin närkästyneenä.

— Kuuntele minua, virkkoi professori Lidenbrock mahtavalla äänellä: et sinä eikä kukaan muukaan tiedä varmuudella, mitä maan sisustassa tapahtuu, sentähden, ettei vielä tunneta kahdettatoistatuhannetta osaa maan säteestä; tiede edistyy alituisesti, ja jokaisen teorian kumoaa alituisesti jokin toinen teoria. Eikö Fourier'n[24] aikoihin asti ole luultu, että taivaan avaruudessa lämpö alenee alenemistaan, ja nyt kuitenkin tiedetään, että kovin pakkanen ei ole suurempi kuin 40 tai 50 astetta C. Miksi ei maan sisällä olevan lämmön laita ole samoin? Voipihan se jonkin määrätyn matkan päässä kohota johonkin määrään, josta se ei enää nouse, puhumattakaan siitä, että se kohoaisi niin suunnattomaksi, että kestävimmätkin metallit sulavat?

Kun setäni täten johti kysymyksen otaksumien alalle, en osannut vastata mitään.

— No hyvä. Sanon sinulle, että todellisesti oppineet miehet, kuten esimerkiksi Poisson,[25] ovat todistaneet, että jos maan keskuksessa olisi kahdensadantuhannen asteen kuumuus, niin ne hehkuvat kaasut, jotka syntyvät sulavista aineista, olisivat niin kimmoavia, ettei kova maankuori kestäisi niiden ponnistusta, vaan räjähtäisi kuin huono höyrykattila höyryn paineesta.

— Se on Poissonin arvelu, setäni, ja siinä koko juttu.

— Sen kyllä myönnän, mutta muutkin nerokkaat maantutkijat arvelevat, ettei maan sisusta ole kaasua eikä vettä, eikä raskaintakaan kivilajia, mitä tunnemme, sillä siinä tapauksessa maan paino olisi kahta vertaa pienempi.

— Pyhyh!! Kyllähän numeroilla voi todistaa, mitä ikinä tahtoo!

— Ja tosiseikoilla myöskin, poikaseni! Eikö ole tosi, että tulivuorien luku on melkoisesti vähentynyt maailman alkupäivistä asti? Ja jos tuommoista keskuskuumuutta olisi, eikö juuri siitä voisi päättää, että se kuumuus on jäähtymässä?

— Setä! Jos menette otaksumisien alalle, niin ei minulla ole mitään sanottavaa.

— Mutta minulla on, sillä useimpien niiden oppineitten mielipiteet, jotka tätä asiaa kykenevät arvostelemaan, yhtyvät tässä. Muistatko, kun mainio englantilainen kemian tutkija Humphry Davy kävi luonani vuonna 1825?

— Kuinka voisin sen muistaa; vastahan minä tulin maailmaan yhdeksäätoista vuotta myöhemmin.

— No hyvä! Humphry Davy kävi luonani matkustaessaan Hampurin kautta. Paitsi muista asioista keskustelimme kauan siitä otaksumasta, että maan sisus olisi sulaa ainetta. Olimme yksimieliset siitä, ettei se voinut olla totta, ja seuraavasta syystä.

— Mistä? kysyin kummastuneena.

— Siitä, että tämä sula aine olisi, samoinkuin valtameretkin, kuun vetovoiman vaikutuksen alainen, joten siis kahdesti päivässä syntyisi sisällinen luode ja vuoksi, jotka kohottaisivat kovaa maankuorta ja vaikuttaisivat säännöllisesti toistuvia maanjäristyksiä.

— Mutta selväähän on, että maan pinta on ennen ollut hehkuvassa tilassa, ja voidaan hyvin otaksua, että puolinen kuori on ensiksi jäähtynyt ja että kuumuus on vetäytynyt keskipisteeseen päin.

— Erehdystä, vastasi setäni; maa on kuumentunut pinnan palamisen kautta, eikä muulla tavalla. Sen pinnalla oli iso joukko metalleja, niinkuin kaliumia, natriumia ja muuta, joilla on se ominaisuus, että ne syttyvät palamaan joutuessaan yhteyteen ilman tahi veden kanssa. Nämä metallit syttyivät tuleen, kun ilmapiirissä olevat höyryt lankesivat sateena maahan; ja vähitellen, veden tunkeutuessa maanpinnan rakoihin, ne aiheuttivat uusia räjähdyksiä ja tulipaloja. Siten voidaan selittää se seikka, että maailman alussa on ollut tulivuoria enemmän kuin tähän aikaan.

— Se on todellakin älykäs selitys, huudahdin melkein vasten tahtoani.

— Jonka Humphry Davy todisti tällä aivan yksinkertaisella kokeella. Hän teki pääasiallisesti niistä metalleista, joita mainittiin, pallon, täydellisesti maapallon kaltaisen. Kun annettiin hienon kasteen langeta sen pinnalle, niin se paisui ja happeutui muodostaen pienen vuoren, jonka kärkeen syntyi vähäinen aukko; sitten seurasi tulen purkautuminen, joka teki pallon niin kuumaksi, ettei sitä mitenkään kärsinyt pitää kädessä.

Vakaumukseni rupesi todellakin jo horjumaan professorin todisteiden tähden, joita hän tavallisella kiihkollansa ja innollansa väitti oikeiksi.

— Nyt käsität, Akseli, lisäsi hän, että geologit ovat maan sisustan laadusta saaneet monenlaisia käsityksiä; ei ole voitu todistaa tämän sisällisen tulen olemassaoloa. Minun ajatukseni on, ettei sitä ole eikä voikaan olla. Sen saamme muutoin nähdä; ja samoin kuin Arne Saknussemmkin saamme mekin tietää, mitä meidän todella pitää ajatella tästä kysymyksestä.

— No niin, olkoon menneeksi! vastasin minä tuntien, että hänen kiihkonsa alkoi syttyä minussakin; sen saamme nähdä, jos siellä muutoin voi nähdä mitään.

— Miksi ei? Voihan siellä olla joitakin sähköilmiöitä, jotka antavat meille valoa; saattaapa ilmakin painon kautta tulla loistavaksi, kun lähestytään keskipistettä.

— Kyllä, sanoin minä, se on todellakin mahdollista.

— Se on aivan varmaa! sanoi setäni riemuiten. Mutta vaiti! Ymmärräthän? Tästä et saa hiiskua kenellekään, ja kunpa ei vaan kenenkään päähän pälkähtäisi ehättää keksimään maan keskipistettä ennen meitä!