Читать книгу Matkustus maan keskipisteeseen - Jules Verne - Страница 5

Sisällysluettelo

Se oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan näytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä täydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen suureen ryhmään.

Tunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin monelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä huvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista, antrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja turvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä lyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja orgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut päästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti keinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin lajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat riittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä yhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt itselleni varsin mukavaksi.

Mutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan kaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui Utrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä kirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.

— Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.

Tämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli joutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja oli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan mahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea sitä.

— No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre, jonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen myymälässä.

— Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.

Mitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen kirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt huonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu, jossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!

Professorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.

— Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis teos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea aivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta hyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan painuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs tämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on seitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat etevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!

Puhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En voinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään huvittanut minua.

— Mikä on sitten tuon niin ihmeellisen kirjan nimi? kysyin niin kiihkeästi, ettei mielenkiintoani voitu luulla teeskennellyksi.

— Tämä teos, vastasi enoni innostuen, on Heimskringla, jonka on kirjoittanut Snorre Sturlason,[14] kuuluisa islantilainen kirjailija, joka eli kahdennellatoista vuosisadalla. Se on niiden norjalaisten kuninkaiden riimikronikka, jotka hallitsivat Islannissa!

— Todellakin! sanoin minä jotenkin uteliaasti; ja luultavasti se on saksalainen käännös?

— Mitä puhut? tokaisi professori innokkaasti; käännöskö? Mitä minä käännöksellä tekisin? Kuka käännöksestä välittää. Tämä on alkuperäinen islanninkielinen teos, kirjoitettu tuolla loistavalla kielellä, joka on samalla rikas ja yksinkertainen, sisältäen mitä moninaisimpia kieliopillisia yhdistyksiä ja mitä monilukuisimpia sanojen vivahduksia.

— Aivan kuin meidän kielemme! pistin minä sukkelasti väliin.

— Niin, vastasi setäni, kohauttaen olkapäitään, sillä erotuksella, että islannin kielessä on kolme eri teonsanan taivutusmuotoa niinkuin kreikan kielessäkin, ja että siinä nomina propria taivutetaan samalla tavalla kuin latinan kielessä!

— Vai niin! arvelin hiukan innostuneempana, ja onkos kirja painettu edes kauniilla kirjaimilla?

— Painettu? Kuka on puhunut painamisesta, sinä onneton Akseli! Vielähän tässä on kirjapainosta puhetta? Luulet kaiketi että tämä on painettu? Tiedä siis, sinä pöllö, että tämä on käsikirjoitus, vieläpä riimukirjaimilla kirjoitettu![15]

— Riimukirjaimillako?

— Niin juuri! Pitäisikö minun sekin sinulle selittää?

— Ei tarvitse, vastasin minä kuivasti, sillä itserakkauttani oli loukattu.

Mutta setäni jatkoi edelleen ja selitti minulle asioita, joista en paljoakaan välittänyt.

— Riimukirjaimiksi, kertasi hän, sanotaan niitä kirjoitusmerkkejä, joita muinoin käytettiin Islannissa, ja jotka, kuten tarina kertoo, itse Odin on keksinyt! Katso nyt siis itsekin ja ihmettele sinä epäuskoinen, näitä kirjaimia, jotka ovat tuon muinaisen jumalan mielikuvituksen keksimiä.

Koska minulta puuttui sopivia sanoja vastaukseksi, aioin jo langeta polvilleni, sillä olihan tällainen vastaustapa otollinen sekä jumalille että kuninkaille, varsinkin kun siitä on sitäpaitsi se etu, että näin vastatessa ei koskaan joudu hämillensä, mutta silloin eräs tapaus käänsi keskustelun toiseen suuntaan.

Olipahan vain rutistunut pergamenttipalanen, joka luiskahti kirjan sisästä lattialle.

Setäni syöksyi kiihkeän uteliaana tavoittamaan tue pergamenttipalasta.

Vanha kirjoitus, säilynyt vanhan kirjan sisässä, kenties vuosisatoja, — kas sekös hänen mielestänsä oli kallisarvoinen esine!

— Mitähän siinä on? voihkaisi hän.

Ja samalla hän levitti sen heti huolellisesti pöydälle, se oli viittä tuumaa pitkä ja kolmea tuumaa leveä pergamenttikappale, jossa oli rivissä poikkipuolin salaperäisen näköisiä merkkejä.

Tässä on niistä tarkka kuva. Pidän velvollisuutenani esittää lukijan nähtäväksi nämä salamyhkäiset merkit, sillä ne olivat syynä siihen matkaan, jonka professori Lidenbrock ja hänen veljenpoikansa tekivät, ja joka on kummallisimpia, mitä tehtiin yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Professori katseli vähän aikaa näitä kirjainsarjoja; viimein hän sysäsi silmälasit otsallensa sanoen:

— Ne ovat riimukirjaimia; ne ovat aivan samanlaisia kuin Snorre Sturlasonin käsikirjoituksessakin. Mutta mitähän ne mahtanevat merkitä?

Koska riimukirjaimet minun mielestäni näyttivät olevan oppineiden keksintö yksinkertaisten ihmisten peijaaniseksi, ei minua vähääkään surettanut se, ettei setäni saanut niistä mitään selkoa. Ainakin näytti siltä päättäen hänen sormistansa, jotka pelottavasti rummuttivat pöytää.

— Tämä on varmaankin vanhanaikuista islanninkieltä, mutisi hän hampaittensa välistä.

Professori Lidenbrockin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää sitäkin, sillä häntä pidettiin oikeana kielitaiturina, ei juuri siksi, että hän olisi puhunut sujuvasti kaikkia niitä kahtatuhatta eri kieltä ja neljäätuhatta eri murretta, joita maan päällä puhutaan, vaan siksi, että hän taisi niistä kuitenkin melkoisen osan.

Hän oli tämän esteen johdosta päästämäisillään valloilleen koko kiivautensa ja aavistin jo, että ankara kahakka oli tulossa, kun pieni pöytäkello uunin kulmalla oi kaksi.

Samassa avasi vanha Martta oven setäni huoneeseen ja sanoi:

— Ruoka on pöydässä!

— Hiiteen ruoat! huusi setäni. Lempo vieköön sekä sen keittäjät että syöjät!

Martta meni tiehensä. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja jouduin huomaamattani istumaan tavalliselle paikalleni ruokasalissa. Odotin vähän aikaa. Professoria ei kuulunut tulevaksi.

Tietääkseni hän oli nyt ensimmäistä kertaa poissa juhlalliselta päivällisaterialtamme. Ja minkälaisilta päivällisiltä! Vihanneslientä, lihaomeletteja ja muskottikastiketta, vasikanselkäpaistia ja luumuhilloa, ja jälkiruoaksi pieniä sokeroituja äyriäisiä, sekä vanhaa hyvää Mosel-viiniä.

Vanhan paperipalan tähden setäni jätti kaikki nämä herkut sikseen. Koska olin hänen kuuliainen veljenpoikansa, luulin velvollisuudekseni syödä samalla hänen puolestaan, minkä teinkin hyvin omantunnontarkasti.

— Enpä ole koskaan moista nähnyt, sanoi hiljaa Martta; että professori ei syö päivällistä!

— Niin, se on todellakin kummallista!

— Se ennustaa jotakin tärkeätä tapausta! sanoi vanha palvelija nyökyttäen päätänsä.

Ajattelin, ettei se ennustanut muuta kuin sitä hirveätä melua, jonka setäni nostaisi huomatessaan päivällisensä syödyksi.

Jyrsin parhaillaan viimeistä krapua, kun äkillinen karjaisu tempaisi minut jälkiruokien nautinnosta. Yhdellä hyppäyksellä syöksyin salista työhuoneeseen.