Читать книгу Matkustus maan keskipisteeseen - Jules Verne - Страница 8

Sisällysluettelo

— Onko professori mennyt ulos? huusi Martta, joka kiiruhti katsomaan kuultuaan porstuan oven paukahtavan, sillä se lyötiin kiinni niin kiivaasti, että koko talo tärisi.

— On, vastasin, se on varmaa!

— Entäs päivällinen? sanoi vanha palvelijatar.

— Professori ei syö päivällistä.

— Tottahan illallista?

— Ei illallistakaan!

— Kuinka? kysyi Martta ristien kätensä.

— Ei, Martta kulta, hän ei syö, eikä kukaan muukaan saa syödä tässä talossa. Setä Lidenbrock panee meidät kaikki paastoamaan, kunnes hänen on onnistunut saada selko eräästä vanhasta kirjoituksesta, jota on peräti mahdoton selittää!

— Herra varjele! Eihän meillä ole sitten muuta neuvoa kuin kuolla nälkään!

En uskaltanut myöntää, että se oli välttämätön kohtalo mokoman yksipäisen miehen talossa kuin setäni oli.

Hyvin levottomana palasi vanha palvelijatar huokaillen keittiöönsä.

Kun jäin yksin, juolahti mieleeni mennä puhumaan kaikesta Graübenille. Mutta mitenkä pääsisin pois talosta? Professori saattoi palata milloin hyvänsä. Ja entä jos hän kutsuisi minua? Ja entä jos hän taas aloittaisi tämän kirjainarvoitustyönsä, jota vanha kreikkalainen Oidipuskaan ei olisi pystynyt ratkaisemaan? Mitähän tapahtuisi, jollen vastaisikaan hänen kutsuunsa?

Parasta oli pysyä kotona. Eräs kivennäisten tutkija oli juuri äskettäin lähettänyt sedälleni Besançonista kokoelman piihappoisia kivennäisiä, jotka minun piti järjestää. Ryhdyin siis työhön. Järjestin, laadin nimilappuja ja asettelin eri osastoihin kaikki nämä kivet, joista pienet kristallit kimaltelivat.

Mutta ajatukseni eivät pysyneet työssäni. Tuo vanha paperi ei lakannut kiusaamasta mieltäni kummallisella tavalla. Päätäni poltti ja outo rauhattomuus vainosi minua. Aavistin jotakin onnettomuutta.

Tunnin kuluttua olivat kiveni jo täydellisesti järjestyksessä. Silloin istuuduin isolle utrechtilaiselle[19] tuolille kädet riipuksissa ja nojaten päätäni taaksepäin. Sitten sytytettyäni piippuni, jossa oli pitkä ja väärä hammasluu ja jonka koppa oli kuin veltosti ojentunut vedenneito, heittäysin joutilaana huvikseni tupakoimaan; tupakoiminen muutti vähitellen vedenneitoseni täydelliseksi neekerinaiseksi. Silloin tällöin kuuntelin, kuuluisiko portaista askelia, mutta ei! Missähän setäni lienee tällä hetkellä? Kuvittelin hänen juoksevan kauniiden puiden varjossa Altonaan vievällä tiellä, hosuen kepillänsä ja hakaten maahan ruohoa, lyöden poikki ohdakkeita ja häiriten yksinäisiä haikaroita heidän levossansa.

Palaako hän iloiten vai alakuloisena? Kumpikohan vie voiton, salaisuusko vai hän? Niin kyselin itsekseni ja otin koneellisesti paperilapun, johon olin kirjoittanut tuon käsittämättömän kirjainsarjan. Itsekseni sanoin:

— Mitähän tämä merkitsee?

Koettelin asetella kirjaimia siten, että ne muodostavat sanoja. Mahdotonta! Asettelipa niitä miten hyvänsä, kaksittain, kolme, viisi tahi kuusi kerralla, niin ei siitä syntynyt mitään ymmärrettävää. Muodostivathan neljästoista, viidestoista ja kuudestoista kirjain englantilaisen sanan "ice"; neljäs-, viides- ja kuudesyhdeksättä kirjain sanan "Sir". Lopuksi huomasin keskellä kirjoitusta kolmannella rivillä latinalaiset sanat "rota", "mutabile", "ira", "nec", "atra".

— Kissanjalka! ajattelin minä, näistä sanoista päättäen näyttää siltä, kuin olisi setäni oikeassa mitä siihen kieleen tulee, millä kirjoitus on kirjoitettu! Vielä huomasin sanan "luco", joka merkitsee "pyhä metsikkö". Tosin oli kolmannella rivillä sana "tabiled", joka oli täydellisesti heprealainen, ja viimeisellä rivillä sanat "mer", "arc" ja "mère", jotka ovat selvää ranskan kieltä.

Mokomastahan saattaa pää mennä pyörälle! Neljä eri kieltä tuommoisessa hullussa lorussa! Mitä yhteyttä voi olla sellaisten sanojen välillä kuin "jää, herra, viha, julma, pyhä metsikkö, muuttuvainen, meri, jousi, tahi äiti?" Ensimmäisen ja viimeisen voi helposti yhdistää; eihän ollut ihmeteltävää, että Islannissa kirjoitetussa kirjoituksessa oli kysymys jäämerestä. Mutta toista oli sentään ymmärtää loppu tuosta kryptokrammasta.

Kuitenkin ponnistelin yhä tuota selittämätöntä vaikeutta vastaan; aivoni kuumentuivat, silmäni tirkistelivät paperiin, nuo satakaksineljättä kirjainta näyttivät tanssivan ympärilläni kuin kiiltävät pisteet, jotka kiitävät ilmassa ohitsemme, kun veri joutuu nopeaan liikkeeseen.

Olin kuin houreissa; tuntui kuin olisin ollut tukehtumaisillani; minun täytyi saada raitista ilmaa. Koneellisesti löyhyttelin paperilla, jonka molemmat puolet vuorotellen näkyivät silmiini.

Suuri oli hämmästykseni, kun kerran paperin kääntyessä, juuri kun paperin takasivu oli minuun päin, luulin näkeväni aivan selviä latinankielisiä sanoja, muiden muassa sanat "craterem" ja "terrestre".

Äkkiä juolahti mieleeni valoisa ajatus! Nämä viittaukset paljastivat minulle koko totuuden; olin keksinyt kirjoituksen avaimen! Ymmärtääkseen kirjoituksen ei tarvinnut edes lukea sitä paperin lävitse nurealta puolelta katsoen! Ei, aivan semmoisena kuin se siinä oli, saattoi sen mukavasti lukea. Kaikki professorin älykkäät arvelut kävivät toteen. Hän oli oikeassa otaksuessaan salaisuuden olevan kirjainten järjestyksessä ja myöskin siinä, mitä kieleen tuli. Ainoastaan pieni vähäpätöinen seikka puuttui, ja hän olisi voinut lukea tämän latinalaisen kirjoituksen alusta loppuun asti; nyt tämä "vähäpätöisyys" oli sattumalta minulle selvinnyt!

Saattaa arvata, että olin liikutettu! Silmiäni hämärti, enkä voinut tehdä mitään. Paperin olin laskenut pöydälle, ja minun tarvitsi vain katsahtaa siihen saadakseni tietää salaisuuden.

Vihdoin onnistui minun hillitä rauhattomuuteni. Pakotin itseni, rauhoittaakseni hermojani, astumaan kaksi kertaa ympäri huonetta ennenkuin taas istuuduin mukavalle tuolille.

— Lukekaamme nyt! huudahdin vedettyäni kylliksi ilmaa keuhkoihini.

Nojasin pöytää vasten, asetin etusormeni jokaisen kirjaimen kohdalle yksitellen ja luin kovalla äänellä koko sisällön pysähtymättä ja epäilemättä vähääkään.

Mutta kuinka mahdottomasti säikähdinkään, suorastaan kauhistuin! Olin ensin kuin olisin saanut äkillisen iskun. Kuinka! Olisiko todellakin voinut tapahtua sellaista, mitä olin lukenut! Ihminen olisi siis ollut kylliksi rohkea tunkeutuakseen!... — — —

Mutta ei! huudahdin hypähtäen ylös. Ei! Ei! Setäni ei saa tietää tästä. Se vielä puuttuisi, että hän saisi tietää sellaisesta matkasta! Varmaankin hänkin tahtosi itse lähteä samanlaiselle. Häntä ei pidättäisi mikään. Tuo perin päättäväinen geologi! Aivan varmaan hän lähtisi matkalle huolimatta kaikista esteistä, pitämättä lukua mistään! Ja jos hän ottaisi minut mukaansa emmekä palaisi takaisin! Ei koskaan, ei milloinkaan!

Olin sellaisessa kuumeentapaisessa tilassa, että sitä on vaikea kuvata.

— Ei! Ei! Se ei saa tapahtua, sanoin vakavasti. Tahdon estää sellaisen ajatuksen valtaamasta hirmuvaltiaani sielua. Mutta kenties hän sattumalta keksii salaisuuden käännellessään tätä paperia käsissään. Hävittäkäämme koko paperi!

Vielä on vähän tulta pesässä. Sieppasin sekä paperilehden että Saknussemmin kirjoituksen ja olin juuri viskaamaisillani vapisevin käsin kaikkityyni tuleen, hävittääkseni tuon vaarallisen salaisuuden, kun ovi aukeni ja setäni astui sisään.