Читать книгу Matkustus maan keskipisteeseen - Jules Verne - Страница 12

Sisällysluettelo

Altona, Hampurin varsinainen asema, on loppupäässä Kielin rautatietä, jota myöten meidän piti matkustaa Beltin rannoille. Ei viipynyt kahtakymmentä minuuttiakaan, ennenkuin jo olimme Holsteinin alueella.

Kello puoli seitsemän vaunut seisattuivat asemalle; setäni monilukuiset, paljon tilaa ottavat matkakapineet purettiin vaunuista, vietiin pois, punnittiin, merkittiin ja lastattiin tavaravaunuihin. Kello 7 olimme istumassa vastatusten samassa matkustajavaunussa. Höyrypilli vihelsi, juna lähti liikkeelle. Olimme matkalla.

Olinko nyt levollinen? En vielä. Raitis ulkoilma ja ikkunasta näkyvät maisemat, jotka nopeasti vilahtivat ohitse junan porhaltaessa eteenpäin, haihduttivat kuitenkin alakuloisuuttani.

Mitä professorin ajatuksiin tulee, niin ne tietysti olivat jo etempänä kuin tämä juna, joka kulki liian hitaasti tyydyttääkseen hänen maltittomuuttansa. Olimme kahden vaunussa, mutta emme puhuneet mitään. Setäni tutki taskujansa erittäin tarkasti, ja näin selvästi, ettei häneltä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi aikeittensa toimeenpanemiseen.

Muun muassa oli hänellä huolellisesti kokoon käännetty paperi, jossa oli Tanskan konsuliviraston merkki ja johon professorin ystävä, Tanskan konsuli herra Christensen oli kirjoittanut nimensä; tarkoituksena oli, että me Kööpenhaminassa sen paperin avulla helposti saisimme suosituskirjan Islannin kuvernöörille. Huomasinpa vielä tuon turmiollisen pergamentinkin hyvin kätkettynä kirjalaukun salaisimpaan osaan. Sydämeni pohjasta kiroten koko pergamentin rupesin taas katselemaan maisemaa, joka suurimmaksi osaksi oli yksitoikkoista, mutaista ja hedelmätöntä tasankoa ilman erikoisemmin silmäänpistäviä kohtia; se oli varsin sopivaa maata rautateiden rakentamiselle ja hyvin sovelias suorille linjoille, joista rautatieyhtiöt niin paljon pitävät. Mutta tämä yksitoikkoisuus ei ehtinyt käydä väsyttäväksi, sillä kolme tuntia lähtömme jälkeen juna seisattui Kielissä, parin askeleen päässä merestä.

Matkatavaramme merkittiin lähetettäviksi Kööpenhaminaan, meidän tarvitsematta pitää niistä huolta, mutta professori katseli silti levottomana, kun niitä muutettiin höyrylaivan lastiruumaan.

Kiireessänsä setäni oli varannut aikaa niin runsaasti, että meille jäi kokonainen päivä liikaa. Höyrylaiva Eleonora lähti vasta seuraavana yönä. Seurauksena siitä oli yhdeksäntuntinen kuume, jolloin oppinut matkustajamme, joka oli herkkä suuttumaan, kiroili sekä höyrylaivan isäntiä että rautatien johtokuntaa ja hallitusta jotka sallivat sellaista väärinkäyttöä. Vähällä olin yhtyä samaan ääneen, kun hän rupesi hätyyttämään asiasta Eleonoran kapteenia ja tahtoi pakottaa hänet hetikohta silmänräpäystäkään viivyttelemättä, lämmittämään höyrykattilan. Kapteeni käski setäni mennä tiehensä.

Kielissä, niinkuin muuallakin, piti toki saada yksi päivä kulumaan. Kun olimme astuskelleet pitkin merenlahden viheriöitä rannikoita, jonka pohjukassa kaupunki on, ja kuljeksineet tuuheissa metsiköissä, jotka saavat kaupungin näyttämään risukimppuun rakennetulta linnunpesältä, ja käveltyämme vielä ihaillen huviloita, joissa jokaisessa oli vähäinen kylpyhuoneensakin, ja viimeiseksi marssittuamme kiroillen sinne tänne, kului lopultakin päivä kello kymmeneen iltasella.

Eleonoran savu tuprusi ilmaan, laivan kansi tärisi koneen jyskyttäessä; olimme laivassa, ja kummallekin oli tehty vuode sen ainoaan hyttiin.

Kun kello oli neljännestä yli kymmenen, heitettiin köydet irti, ja laiva lähti nopeasti halkomaan Ison-Beltin tummia laineita. Yö oli pimeä, tuuli jotenkin kovasti, ja laineet kohosivat korkeiksi; muutamia tulia näkyi rannalta; myöhemmin näkyi laineiden yli välkkyvä majakka, mutta en tiennyt, mikä se oli. Muuta en muista tältä ensimmäiseltä merimatkalta.

Kello 7 nousimme maihin Korsörissä, joka on pieni kaupunki Seelannin länsirannalla; siellä laivamatka loppui, ja lähdimme eteenpäin junalla, joka vei meidät yhtä aukean maan halki, kuin Holsteinin tasangot olivat. Meillä oli vielä kolmen tunnin matka Tanskan pääkaupunkiin. Setäni ei ollut ummistanut silmiänsä koko yönä, ja luulenpa, että hän maltittomuudessaan koetti potkia vaunuja kiivaampaan kulkuun. Viimein hän huomasi kaistaleen merta.

— Salmi! huusi hän.

Vasemmalla puolella meistä oli suuri rakennus, joka näytti olevan sairaala.

— Se on mielisairaala, selitteli joku matkatovereistamme.

— Hyvä, ajattelin minä, sehän on juuri sellainen laitos, jossa meidän pitäisi päättää maallinen vaelluksemme. Mutta olkoon tämä sairaala kuinka tilava hyvänsä, niin se on kumminkin liian pieni kaikelle professori Lidenbrockin hulluudelle.

Viimein kello 10 a.p. tulimme Kööpenhaminaan. Tavaramme asetettiin rattaille ja tuotiin mukanamme Phoenix-hotelliin Bred-Gaden varrelle; tähän kului puoli tuntia, sillä asema oli siihen aikaan kaupungin ulkopuolella. Setäni pukeutui sen jälkeen pikaisesti ja vei minut mukaansa kaupungille. Hotellin ovenvartija puhui saksaa ja englantia, mutta professori, joka taisi monta kieltä, kysyi häneltä selvällä tanskan kielellä, missä pohjoismaiden muinaismuseo oli, ja sai yhtä selvällä tanskan kielellä vastauksen.

Esimiehenä tässä omituisessa laitoksessa, johon oli koottu niitä ihmeellisiä esineitä, joiden avulla voi uudelleen sommitella maan historian ja olot kaikkine vanhoine menoinensa, kiviaseinensa, juomapikareinensa ja koristeinensa, oli oppinut professori Thomsen, Hampurissa olevan konsulin ystävä.

Sedälläni oli hänelle lämmin suosituskirje. Ylipäänsä oppinut mies vastaanottaa toisen oppineen jotenkin kylmäkiskoisesti, mutta tällä kertaa asia oli vallan toisin. Valmiina auttamaan tervehti professori Thomsen sydämellisesti sekä professori Lidenbrockia että hänen veljenpoikaansa. Tuskin tarvinnee mainita, että setäni varoi huolellisesti ilmaisemasta salaisuuttansa tuolle miellyttävälle museon johtajalle; hän sanoi vain, että meillä oli aikomuksena käydä Islannissa muka yleensä vain tieteen harrastajina.

Herra Thomsen antautui kokonaan meidän palvelukseemme, ja kuljimme laivasillalta toiselle etsien laivaa, joka olisi lähdössä Islantiin.

Toivoin, ettei löytyisi mitään keinoa päästä sinne, mutta ikävä kyllä ei niin käynyt. Pienen Valkyyria-nimisen kuunarin piti lähteä purjehtimaan Reykjavikiin kesäkuun 2 päivänä. Kapteeni Bjarne oli laivassa, ja hänen tuleva matkustajansa oli iloissansa puristaa hänen kätensä murskaksi. Oikeinpa tuo kelpo mies hämmästyi sellaisesta kädenlyönnistä. Hänestä oli Islantiin purjehtiminen vallan yksinkertainen asia, sillä sehän oli hänen ammattinsa. Setäni mielestä se oli jotakin erinomaisen ylevää, ja kapteeni käytti tätä hänen ihastustansa hyväksensä antaakseen meidän maksaa kaksinkertaisen matkarahan; mutta siitä emme niin paljon välittäneet.

— Tulkaa laivaan tiistaiaamuna kello 7, sanoi kapteeni Bjarne pistettyänsä melkoisen joukon hopeakolikoita taskuunsa.

Kiitettyämme herra Thomsenia hänen suuresta avustansa palasimme hotelliin.

— Tämä käy hyvin, vallan hyvin! sanoi setäni. Mikä erikoinen onni, että sattumalta löysimme tämän lähtövalmiin laivan. Syökäämme nyt aamiaista, ja käykäämme siten kaupunkia katselemaan.

Menimme säännöttömälle aukealle torille, jonka nimi on Kongens Nytorv ja jossa oli tykkipatteri; sen kaksi pientä tykkiä ei voinut säikähdyttää ketään. Aivan lähellä, talossa N:o 5, oli ranskalainen ravintola, jota piti eräs Vincent-niminen kokki, ja siellä saimme oivallisen aamiaisen, josta maksoimme vain neljä markkaa hengeltä.

Sitten huvittelin kuin lapsi käyskennellen ympäri kaupunkia; setäni käytti ajuria eikä nähnyt mitään koko kaupungista, ei vähäpätöistä kuninkaallista palatsia, ei kaunista siltaa, joka on rakennettu seitsemännellätoista vuosisadalla museon kanavan poikki; ei Thorvaldsenin tavattoman suurta muistorakennusta, jonka seinät ovat ulkopuolelta koristetut epäonnistuneilla maalauksilla, vaikka se kuitenkin sisältää tämän kuvanveistäjän taideteokset; setäni ei nähnyt pientä Rosenborgin linnaa, joka on ihastuttavan somasti rakennettu puistoon, eikä sen kellotornia, joka on muodostettu neljän vaskisen lohikäärmeen yhteenkietoutuneista pyrstöistä; hän ei nähnyt valleilla suuria tuulimyllyjä, joiden pitkät siivet paisuivat kuin laivan purjeet tuulessa merellä.[26]

Kuinka viehättäviä kävelymatkoja olisinkaan voinut tehdä kauniin vierlantilaisen tyttöni kanssa sille puolelle satamaa, missä kaksikantiset laivat ja fregatit hiljaa keinuivat laineilla pitkin Juutinrauman viheriöitä rantoja; keskellä näitä varjoisia lehdikköjä, joiden helmassa on piilossa linnoitus, jonka tykit ojentavat suunsa piilipuiden oksien välitse!

Mutta hän oli kaukana poissa, Graüben raukkani, eikä minulla ollut toivoakaan saada nähdä häntä enää!

Vaikka setäni ei huomannutkaan näitä luonnonihania seutuja, niin hän kuitenkin hämmästyi suuresti nähdessään erään kirkontornin Amager-saarella, joka muodostaa lounaisen osan Kööpenhaminan kaupunkia.

Minä sain käskyn marssia sinnepäin, ja astuin siis pieneen höyryveneeseen, joka pysähtyi muutaman hetken kuluttua laivatokan satamaan. Kuljettuamme joitakin ahtaita katuja myöten, joilla työskenteli vankeja päällysmiestensä keppien komennon mukaan puettuina puoleksi keltaisiin, puoleksi harmaisiin housuihin, tulimme Vor-Frelsers-Kirke'n luo. Itse kirkossa ei ollut mitään erikoista. Mutta syynä siihen, että sen korkea torni herätti professorin huomiota, oli se, että tasakatosta alkaen sen huipun ympäri kohosivat kiertoportaat, joiden kierteet olivat paljaan taivaan alla.

— Nouskaamme ylös! sanoi setä.

— Minua pyörryttää! väitin vastaan.

— Sitä suurempi syy on sinulla nousta ylös, sillä pyörryttämiseen täytyy tottua.

— Mutta — — —

— Tule! sanon minä, älkäämme tuhlatko aikaa.

Minun täytyi totella. Vahti, joka asui kadun toisella puolella, antoi meille avaimen, ja aloimme kiivetä.

Setäni astui edelläni kevein askelin. Minä seurasin häntä peläten, sillä valitettavasti alkaa päätäni helposti huimata; minulla ei ole kotkan vakavuutta eikä sen lujia hermoja.

Niin kauan kuin olimme portailla tornin sisäpuolella, kävi kaikki hyvin, mutta sataviisikymmentä askelta noustuamme virtasi raitis ilma kasvoihini. Olimme päässeet tornin parvekkeelle, josta nuo ilmaan kohoavat portaat alkoivat; niitä suojelivat vähäiset kaiteet, ja yhä kapenevat porraslaudat näyttivät vievän taivaan äärettömään avaruuteen.

— En voi! vaikeroin minä.

— Oletko kenties pelkuri? Eteenpäin vain! komensi taipumaton professori.

Minun täytyi seurata häntä, pidellen kaiteesta kiinni niin hyvin kuin taisin. Raitis ilma ensin toinnutti ja virkisti minua; mutta kun tunsin tornin huojuvan tuulen puuskauksista, eivät jalkani tahtoneet kannattaa; kohta ryömin polvillani, sitten vatsallani; ummistin lopuksi silmäni ja tunsin ilkeän tyhjyyden tunteen.

Viimein setä tarttui kaulukseeni ja laahasi minut liki tornin huipussa olevaa palloa.

— Katso, sanoi hän, katso hyvin tarkoin ympärillesi. Täytyy totuttautua katsomaan syvyyksiin.

Avasin silmäni ja näin talot litistyneinä maahan kuin musertuneina pudottuaan alas. Yläpuolellani kulki hajanaisia pilviä, jotka näköharhan vuoksi näyttivät liikkumattomilta, jotavastoin torni, pallo ja minä itse olimme kulkevinamme ajatuksen nopeudella eteenpäin. Kaukana toisella puolella levisivät eteeni viheriät kedot, toisella puolella kimalteli meri auringon paisteessa. Juutinrauma kimalteli Helsingörin kohdalla; siinä näkyi joitakuita valkoisia purjeita, jotka olivat ikäänkuin kalalokin siivet, ja sumun seasta idästäpäin siinti tuskin näkyvänä Ruotsin rannikko. Koko tämä äärettömän suuri näköala oli silmieni edessä.

Minun täytyi nousta seisaalleni, seisoa suorana ja katsoa ympärilleni. Ensimmäinen pyörtymisen estämisharjoitus kesti tunnin. Kun setä salli minun laskeutua tornista, olivat jäseneni aivan jäykistyneet.

— Huomenna aloitamme uudelleen, sanoi professori.

Ja todellakin; tämä huimaava harjoitus uudistettiin viitenä päivänä; tahtoen tai tahtomattani edistyin suuresti "ylhäisten katselujen" taidossa.