Читать книгу Matkustus maan keskipisteeseen - Jules Verne - Страница 11

Sisällysluettelo

Niin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle kuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä Hampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua entiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta, missä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän rautatien välillä.

Olinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori Lidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin uskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan keskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen hurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä oli totta, ja mikä oli erehdystä?

Mielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita niistä ainoatakaan vakaasti.

Kuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka intoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta vähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi puuttunut rohkeutta lähteä matkalle.

Minun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi tunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista nousin taas sen pinnalle.

— Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää järkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle nuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen varmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.

Sillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin ulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti minua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan kevein askelin kaupunkia kohden.

— Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.

Nuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin huudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen vierellänsä.

— Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se oli hyvin tehty, ystäväni.

Mutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman ilmeeni.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.

— Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.

Muutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille neidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän hänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta hänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata askelta eteenpäin.

— Akseli! lausui hän vihdoin.

— Armas Graüben!

— Siitä tulee ihana matka.

Tämän kuultuani suorastaan hypähdin.

— Niin, Akseli, sellainen matka, joka on oppineen miehen veljenpojalle sopiva. On hyvä, että mies kunnostautuu jollakin suurella yrityksellä.

— No mutta Graüben, sinä et siis ollenkaan kiellä minua menemästä mokomalle matkalle?

— En, rakas Akseli, ja tulisinpa mielelläni sedän ja sinun seuraasi, jollen, tyttöraukka, olisi teille esteeksi.

— Puhutko totta?

— Aivan totta!

Ah! Te puolisot ja tytöt, te aina arvoitukselliset naissydämet! Koska olette ujoimmat kaikista olennoista, olette rohkeimmat! Järjellä ei ole kanssanne mitään tekemistä. Tämä lapsi kehoitti minua ottamaan osaa tuollaiseen matkaan. Hän ei vähääkään säikähtänyt sellaista vaarallista yritystä. Hän pakotti minut siihen; minut, jota hän kumminkin rakasti!

Olin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.

— Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla tavalla.

— Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.

Kuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan äänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.

— Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1 päivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat parantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo tullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin tapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä sängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.

Mutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta. Tullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä suurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet eteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.

— No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton mies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs matkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat järjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja säärykseni, joita ei vielä ole tuotu!

Minä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain änkytetyksi seuraavat sanat:

— Pitääkö meidän siis lähteä?

— Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että olisit täällä.

— Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.

— Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.

En jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.

Ei ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän hankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen matkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä, tulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. — taakkaa kylliksi ainakin kymmenelle miehelle.

Seuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua huudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka taisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: "Rakas Akselini?"

Tulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja unettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja muuttaisivat hänen mielensä.

— Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että olet rauhoittunut yöllä.

— Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin todellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein uskomatonta.

— Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa. Hän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että hänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle aikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa; enkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on antautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja siitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet hänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin vapaa — — —

Nuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät jälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein Graüben'in professori huoneeseen.

— Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?

— Mitä? Epäiletkö sitä?

— En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä teiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?

— Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.

— Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun loppuun — — —

— Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään Islantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin vienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta olisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei ole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.

— Noh?

— Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään nähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden pitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan päästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita matkalaukkusi kuntoon!

Tähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben seurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten tarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän liikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi Helgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman mitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle järjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä tunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista työtänsä.

Vihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin alakerrokseen.

Tämän päivän kuluessa tuli tavarain tuojia yhä enemmän, eteiseen ilmestyi fysikaalisia kojeita, aseita ja sähkökoneita. Martta parka oli vallan ymmällä.

— Onko herra tullut hulluksi? kysyi hän.

Tein myöntävän liikkeen.

— Ja hän ottaa teidät mukaansa?

Sama liike.

— Mihin? kysäisi Martta.

Osoitin sormellani maan keskipistettä kohti.

— Alas kellariinko? parkaisi eukko.

— Ei, sanoin minä, syvemmälle toki.

Ilta tuli; en tiennyt kuinka pitkälle aika oli kulunut.

— Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme matkalle.

Kello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni palasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan kuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni, laahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja vaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä nopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli vain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.

Kello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama. Menin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin häntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En virkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.

Kello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut tulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat sovitetut vaunuihin.

— Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.

— Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.

— Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos myöhästymme junalta!

Nyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin kamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten alas, kiiruhtaen itse perässä.

Nyt jätti setäni talon "hallituksen ohjat" Graübenin käsiin, jolloin kaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän suuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta silmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.

— Graüben! sanoin minä.

— Matkusta, rakas Akselini, matkusta! Nyt jätät morsiamesi, mutta palatessasi löydät puolisosi.

Minä painoin Graübenin rintaani vasten ja istuin vaunuihin. Martta ja nuori tyttö viittasivat meille viimeiset jäähyväiset, minkäjälkeen kuski huitaisi piiskallaan ja hevoset lähtivät täyttä laukkaa Altonaan vievää tietä myöten.