Читать книгу Matkustus maan keskipisteeseen - Jules Verne - Страница 9

Sisällysluettelo

Hädin tuskin ennätin laskea tuon onnettomuutta tuottavan kirjoituksen takaisin pöydälle.

Professori Lidenbrock näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin. Hänen kaikkia tutkiva ajatuksensa ei antanut hänelle silmänräpäykseksi rauhaa; hän oli nähtävästi tutkinut, aprikoinut juurta jaksain asiaa, käyttänyt kävellessään mielikuvituksensa kaikkia keinoja ja palasi nyt koetellakseen jotakin uutta selitystapaa.

Hän istahti kiireesti nojatuoliinsa ja rupesi kirjoittelemaan kaavoja, jotka muistuttivat algebran yhtälöitä.

Katselin hänen vapisevaa kättänsä, panin merkille hänen jokaisen liikkeensä. Mikähän odottamaton seuraus siitä nyt olisi? Suorastaan vapisin ajatellessani sitä, vaikka syyttä, sillä koska ainoa oikea selitys jo oli keksitty, olivat kaikki muut kokeet luonnollisesti turhia.

Kolme pitkää tuntia teki setäni työtä puhumatta mitään, nostamatta edes päätään, pyyhkien pois kirjoituksensa ja taas niitä korjaillen, raappien ja tuhannesti kirjoittaen uudestaan.

Tiesin vallan hyvin, että jos hänelle onnistuisi järjestää nämä kirjaimet kaikkiin niihin eri asemiin, jotka ne voivat keskenänsä muodostaa, niin oikeakin lause löytyisi niiden joukosta. Mutta minä tiesin myöskin, että vaikka olisi ollut ainoastaan kaksikymmentä kirjainta, olisi ne voitu saada kaksi kvintiljoonaa neljäsataakolmekymmentäkaksi kvadriljoonaa yhdeksänsataakaksi triljoonaa kahdeksan miljardia sataseitsemänkymmentäkuusi miljoonaa kuusisataaneljäkymmentätuhatta kertaa eri asemaan. Ja kun nyt tässä kirjoituksessa oli satakolmekymentäkaksi kirjainta, niin nämä 132 kirjainta sisälsivät niin suuren määrän eri lauseita, että sitä ilmoittava luku merkittäisiin vähintäänkin sadallakolmellakymmenelläkolmella numerolla, jommoista lukua on melkein mahdotonta lausua ja joka on käsittämättömän suuri.

En siis pelännyt, että professori pystyisi helposti selittämään tämän arvoituksen.

Sillä välin kului aika; tuli yö, melu kaduilla vaimeni, setäni pysyi vain kumartuneena paperinsa yli eikä nähnyt mitään ympärillänsä, ei edes kelpo Marttaa, joka raotti ovea; setäni ei kuullut mitään, ei edes rehellisen palvelijattarensa sanoja, kun tämä kysyi:

— Tuleeko professori tänään illalliselle?

Martta sai mennä saamatta vastausta. Vastustettuani jonkin aikaa unta jouduin lopuksi väkisinkin sen valtaan ja nukahdin sohvan nurkkaan sill'aikaa kun setä Lidenbrock yhä vain vuorotellen laski lukujansa tai pyyhki pois laskujansa.

Kun aamulla heräsin, istui hän vielä uupumatta työssään. Hänen punareunaiset silmänsä, kelmeä ihonsa, kuumeen hermostuttamien käsien pörröttämä tukkansa ja punertavat poskipäänsä osoittivat kylliksi selvästi kuinka hirveätä taistelua hän kävi mahdottomuutta vastaan ja missä sielun voimain ponnistuksessa sekä aivojen rasituksessa hänen aikansa oli kulunut.

Minun tuli häntä todellakin sääli. Huolimatta niistä nuhteista, joita luulin kohtuudella voivani hänellä lausua, tulin liikutetuksi. Miesrukka oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että hän ei muistanut suuttua. Kaikki hänen sielun- ja ruumiinvoimansa olivat kiintyneet tuohon yhteen ainoaan asiaan, ja kun ne eivät päässeet kulkemaan tavallista latuaan, oli syytä pelätä, että sellainen luonnoton jännitys tappaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.

Yhdellä viittauksella, yhdellä ainoalla sanalla olisin voinut irroittaa sen rautasiteen, joka ympäröi hänen aivojansa, mutta kuitenkaan en sanonut mitään.

Ja minulla oli kuitenkin hyvä sydän. Miksi siis olin ääneti näin tärkeänä hetkenä? Vaikenin setäni hyödyksi.

Ei! Ei! sanoin itsekseni montakin kertaa, en puhu! Hän lähtisi varmasti sinne; minä tunnen hänet kyllä; häntä ei voisi mikään pidättää. Hänen mielikuvituksensa on kuin tulivuori, ja hän panisi henkensä vaaraan, voittaakseen jotakin sellaista, mitä muut geologit eivät ole tehneet. Minun pitää olla vaiti ja säilyttää salaisuus, joka sattumalta on tullut tietooni! Sen ilmoittaminen olisi samaa kuin professori Lidenbrockin tappaminen! Aavistakoon hän sen, jos taitaa. Minä en suinkaan tahdo koskaan tulla syylliseksi hänen kuolemaansa!

Päätettyäni tämän laskin käsivarteni ristiin ja odotin. Mutta olinpa tehnyt päätökseni aavistamatta erästä tapausta, joka sattui muutamia tunteja myöhemmin.

Kun kelpo Martta aikoi mennä torille, oli portti suljettu; sen iso avain ei ollutkaan enää lukossa. Kukahan lienee sen ottanut? Nähtävästi setäni, palatessaan edellisenä iltana äkkipikaiselta kävelyltänsä?

Olikohan avain otettu tahallansa? Vai ottikohan professori sen huomaamattansa? Tahtoikohan setäni kiusata meitä nälällä? Mielestäni olisi sellainen ollut melkein liikaa. Kuinka! Pitikö Martan ja minun joutua kärsimään sellaisesta asiasta, joka ei meitä vähääkään liikuttanut? Epäilemättä! Ja nytpä muistin vielä erään tapauksen, joka säikähdytti meitä. Joku vuosi takaperin, kun setäni työskenteli suuren mineralogisen luokkajakonsa selvittämisessä, oli hän todellakin kerran tehnyt työtä neljäkymmentäkahdeksan tuntia aivan syömätä, ja koko talon oli täytynyt mukautua tähän tieteelliseen ruokajärjestykseen. Minä puolestani tunsin vatsassani kovia kouristuksia, vähemmän terveellisiä miehelle, jolla on hyvä ruokahalu.

Joka tapauksessa näytti siltä kuin jäisi aamiaisen syönti sikseen, kuten illallisenkin syönti eilen. Kuitenkin päätin olla rohkea, enkä antaa perään nälän vaatimuksille. Martta-raukka pani asian kovin pahaksensa ja oli aivan lohduttamaton. Mitä minuun tulee, ajattelin enemmän sitä, että oli mahdoton päästä pois talosta, ja miksi juuri sitä ajattelin, sen kyllä ymmärrätte.

Setä teki työtä lakkaamatta; hänen mielikuvituksensa harhaili sanayhdistelmien aatteellisessa maailmassa; hän oli kaukana maasta ja maallisten tarpeiden ulkopuolella.

Myöhemmin päivällä alkoi nälkä kuitenkin kiusata minua kovasti. Aavistamatta tällaista oli Martta edellisenä päivänä syönyt viimeisenkin ruoan ruokahuoneesta, eikä koko talossa ollut enää mitään syötävää. Minä pysyin yhtäkaikki lujana, pitäen kestävyyttä tässä oikein kunnian asiana.

Kello löi kaksi. Tämähän kävi naurettavaksi, jopa sietämättömäksi. Aloin arvella itsekseni, että pidin tuota kirjoitusta liian tärkeänä; että setäni ei uskoisi, sitä, että hän pitäisi sitä vain typeränä salaperäisyytenä; että pahimmassa tapauksessa voitaisiin väkipakolla estää hänen lähtönsä, jos hän tahallansa haluaisi panna itsensä vaaroille alttiiksi; että hän viimein saattaisi itse keksiä selityksen kirjoitukseen, jolloin minä olin suotta itseäni kiusannut.

Nämä syyt, jotka edellisenä iltana olin närkästyneenä hylännyt, olivat nyt mielestäni oivallisia; pidinpä itseäni varsin tyhmänä, kun olin niin kauan odottanut, ja päätin sanoa kaikkityyni.

Miettiessäni johdannoksi alkupuhetta, joka ei olisi aivan liian päätäpähkäinen, nousi professori istuimeltaan, pani hatun päähänsä ja valmistihe lähtemään ulos.

Mitä! Nyt hän lähtisi taas, jättäisi talon ja salpaisi meidät sisään. Se ei saanut tapahtua.

— Kuulkaapa setä! sanoin minä.

Hän ei näyttänyt kuulevan minua.

— Setä Lidenbrock! sanoin uudestaan kovemmalla äänellä.

— Mitä! kysyi hän, heräten ikäänkuin unesta.

— Avain?

— Mikä avain? Portinko avain?

— Ei, lausuin minä, avain eli kirjoituksen selitys!

Professori katseli minua silmälasiensa ylitse; epäilemättä hän huomasi jotakin erikoista minun kasvoissani, sillä hän tarttui kiireesti käsivarteeni, kysyvän näköisenä, kykenemättä puhumaan. Hän oli kuin elävä kysymysmerkki.

Minä nyökäytin päätäni.

Hän pudisteli päätänsä säälivästi ikäänkuin olisi puhunut mielipuolen kanssa.

Minä viittasin myöntävästi.

Hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaasti ja hänen kätensä kohosi uhkaavasti.

Tämä äänetön keskustelu näissä oloissa olisi huvittanut välinpitämättömintäkin katsojaa. Ja lopuksi en enää todellakaan uskaltanut puhua, sillä pelkäsin, että setäni tukehduttaisi minut ensimmäisessä ilonsa purskahduksessa.

Mutta hän kävi niin kiihkeäksi, että minun täytyi.

— Niin, tämä selitys — — — sattumalta — —

— Mitä sanot? huusi hän sanoinkuvaamattoman liikutettuna.

— Kas tässä, sanoin ojentaen hänelle paperilapun, johon olin kirjoittanut. Lukekaa!

— Mutta eihän tämä ole mitään! vastasi hän rutistaen paperin kokoon.

— Niin, ei mitään, jos luetaan alusta alkaen, mutta jos aloitetaan lopusta — — —

En ehtinyt lausettani vielä lopettaa, kun professorilta jo pääsi kiljahdus, taikka oikeammin sanoen oikein kova ärjyntä! Hänelle valkeni äkkiä kaikki; hän oli muuttunut.

— Ah! sinä nerokas Saknussemm! lausui hän, sinä kirjoititkin siis lauseesi takaperin?

Hyökäten paperin kimppuun luki hän kyynelsilmin ja liikutetulla äänellä koko kirjoituksen, viimeisestä kirjaimesta ensimmäiseen asti.

Kirjoitus oli tämä:

In Sneffels loculis craterem kem delibat umbra Scartaris Iulii intra calendas descende audas viator, et terreste centrum attinges. Kod feci, Arne Saknussemm.

Sen voinee tästä huonosta latinasta suomentaa näin:

Astu alas, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulinrotkoon, jota Scartaris'en varjo koskee ennen heinäkuun alkua, niin pääset maan keskipisteeseen, kuten olen tehnyt. Arne Saknussemm.

Tämän luettuansa setäni säpsähti kuin olisi aavistamattansa koskettanut Leydenin pulloon.[20] Hän oli suuremmoinen rohkeudessaan, ilossaan ja vakaumuksessaan. Hän astui edestakaisin, piteli päätään molemmilla käsillään ja sysäsi tuoleja sinne tänne, latoi kirjat pinoon päällekkäin ja, kummallista kyllä, nakkeli kallisarvoisia kiviänsä kuin palloja; toista paikkaa hän löi nyrkillään, toista taas paineli. Viimeinkin hänen hermonsa rauhoittuivat ja hän vaipui nojatuoliin uupuneena tuhlattuaan kaiken elinvoimaansa.

— Mutta paljonko kello on nyt? kysäisi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.

— Kolme, vastasin minä.

— Kas kummaa! Onpa päivällisen aika pian mennyt. Minä olen kuolemaisillani nälkään. Nyt pöytään! Ja sitten — — —

— Sitten?

— Sitten saat järjestää matkalaukkuni.

— Mitä! huudahdin minä.

— Niin, ja omasi myöskin, vastasi järkähtämätön professori astuen ruokasaliin.