Читать книгу Hallatunturin lapset - Laura Fitinghoff - Страница 4

Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden, talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli Antti tai oikeastaan Antero. — Lapset tulivat Hallatunturilta, missä halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin hänet kuolleena kotiin.

Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää, vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän mieluummin lapsille kuin itselleen.

Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla" sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä rahamäärästä.

"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä vesivelliä.

"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."

"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti, että niitä riittää kyllä meillekin."

"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta Helokki…"

"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"

"En minä enää hätäilekään. — Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. — Antti niin — ihanasti!"

Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle, ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.

Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin huutolaisina.

Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.

Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen, oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.

Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan. "Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa; olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu, kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."

Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.

Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat ruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet jaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät nälkäänsä. Kovimman leipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta suurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä he olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä. Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja vietäisiin köyhäintaloon —, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän varrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi voinut päästä.

"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lasten ulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa."

"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin monta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistutti yhdennellätoista oleva Anna-Liisa.

"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki, kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat nälkään."

Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea vuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän aterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti muutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.

"Anna minullekin — Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.

"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo kuudennella vuodella — ja Mauno jo seitsemännellä."

"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä välistä sain maitoakin."

"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain viikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten. — Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan käsistänne palele."

Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta neuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen he varmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui heihin pörhöisine, lämpine turkkineen.

"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat pikkutytöt kelkasta.

"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja lämmintä?"

"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.

"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa, surullisissa silmissään.

"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan, Matleena, niin että lämmitätte toisianne. — Kas niin, nyt ovat pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen, jos näkisi teidät."

Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn tiukemmin jalkoja suojaamaan.

"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä.

Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä

Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta."

"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia.

Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi."

Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat pikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että se kuului nikotukselta.

"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Antti kovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja veti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.

"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanut sinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkin täynnä lapsia?"

"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi."

"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossa olisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa."

"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua."

"Hyi tuollaista tyttöä —! Tänä aamuna sait syödä kylliksesi vesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtä hyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivän kukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan — vieläpä köyhäintaloon."

"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitä kuninkaan luo. — Hui — hui — hui", nyyhkytti Anna-Liisa.

"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee, ja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänen vuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takan edessä tuijottamassa."

"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?" visersi Matleena saalinaukosta.

Hänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa. Toden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikka hänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antin kimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalan einettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsä saaneet.

"Voi, en minä tiedä", sanoi Antti, "kuinka monta vuohta kuninkaalla on. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi, kuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin."

"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. — En minä niin monen kanssa tulisi aikaan."

Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt pois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä riippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka oli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen sinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen sisareensa.

"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin — niin kaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et suinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka monta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos hän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä siinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa vuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä vuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa."

"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai kävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame yllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että sinusta tulee niin korea!"

Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa tarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena oli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa, tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että Anna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot kengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi, että hän niin kuvitteli. — Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä hetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka oli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa, ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja äidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä näkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.

Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen metsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella, että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean tukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko ponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja mutisten, Matleena aivan riemastuneena — kuvitellen mielessään kuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.

"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille. Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa vaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet sen turkissa.

Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat perin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos kohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella ja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja, pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän kuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että jaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet juoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut nyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.

"Mikä nyt on!" — sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea kelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai kohtapuoleen väsyt?"

Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin omaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois epämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.

Antti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora leikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin, joka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta sietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt saavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata Maunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi, miten hän sitä halveksi.

"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte", sanoi Matleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon ollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan vaienneet. "Mutta nyt saatte kuulla hauskaa."

"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on sadottain vuohia, isompia kuin Helokki."

"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se —" sanoi Mauno ja katsoi uhkaavasti Matleenaan.

"Vai niin, — oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet, jotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että niiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä näkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita."

"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista", vikisi

Pekka-Erkki.

"Niin, ne syövät karpaloita." — Matleenan ääneen tuli uneksiva, kaihoava sävy. — "Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä niitä — ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä."

"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty", valitti Mauno.

"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää", lisäsi

Pekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa.

"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!" Matleena jatkoi kuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat heikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat ruokakysymykseen.

"Niin, ne syövät näkkileipää pikkuseimistä."

"Äskenhän ne olivat nevalla. — Eivät suinkaan vuohet siihen aikaan kesästä ole sisällä", huomautti Antti, joka kuullakseen Matleenan naurettavan kekseliästä puhetta, oli työntänyt lakin korviltaan vinoon, niin että se oli keikahtamaisillaan päästä.

"Tottakai niiden sisälle pitää illalla sääskien ja hyönteisten ja mesikämmenen tähden, eivät ne kuninkaan luonakaan niistä ole vapaita."

"Kukapa liioin haluaisi olla ulkosalla vuohia paimentamassa koko yön."

Anna-Liisa sekaantui armollisesti puheeseen.

"Kuljeskellako vuohia paimentamassa, kun saa istua sisällä sianlihaa syömässä, jota kuninkaan luona paistetaan, niin että rasva tippuu ja tuoksuu niin hyvältä — niin hyvältä —"

Anna-Liisalla ei ollut sanoja ilmaistakseen, miten ihanaa olisi paistetun sianlihan haju.

"Ja koko padallisia perunoita", lisäsi Mauno kiihkeästi.

"Joiden kuoret ovat haljenneet, ja joita saa syödä kannuttaisin", sanoi

Pekka-Erkki.

"Niin, kun ensin vuohet ovat saaneet. — Saattepa kuulla. Ne tulivat nevan yli ja olivat syöneet itsensä niin täyteen, että olivat yhtä pyöreitä kuin se Simo-Paavalin sika, joka syksyllä tapettiin."

"Sittenpä ne eivät niin hirveästi juosta pyyhällä, että jaksaa perässä pysyä", sanoi Anna-Liisa hyväksyen.

"Ei, kulkevat juuri niinkuin se sika käveli, aivan samalla tavalla sorkkien. Sitte ne kipuavat tunturille. Kuninkaan karjamajoissa on sellainen loisto, ettei kirkonkukko kirkkaampi. Ja sitte tulevat vuohet, ymmärrättehän, ja niiden tuhatsataiset sarvet, jotka ovat kuin uusikuu, valaisevat kerrassaan kaiken."

"Ja miten sellaiset vuohet mahtavat lypsää!" sanoi Mauno ikävöivällä äänellä. "Tottahan saisi oikein korvollisia maitoa."

"Ja voisi tehdä juustoa, niin että halkeisi, niin saisi kyllänsä", arveli Pekka-Erkki.

"Niin, mutta kas kuninkaan pitäisi ensin saada vatsansa täpösen täyteen, ja kaikkien hänen renkiensä ja piikainsa", kiirehti Matleena sanomaan.

"Tiedättekö sitä paitsi, lapset, että kuningas voi saada sellaista, joka on vieläkin hienompaa kuin sianliha ja perunat ja vuohenjuusto. Hän voi hankkia tuoretta lohtakin, jos hän tahtoo", sanoi Antti ylemmyydellä.

"Ei kumminkaan talvella; kun lohi ryömii pitkin joenpohjaa suurvesiä kohden, ei sitä ole helppo pyytää", huomautti Anna-Liisa.

"Joka tapauksessa syö hän talvellakin vain kaikkein hienointa", ratkaisi Antti asian hölmistymättä. "Hän syö parhainta ruokaa, ja jok'ikinen päivä on kuin kinkeripidot."

"Sitte hän saanee syödä lihapalleroita ja lipeäkalaa ja luumusoppaa?" tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä sädehtivät myötätunnosta, kun ajatteli sellaista oloa.

"Niin, ja riisiryynivelliä niin paljon kuin hän jaksaa."

"Ja kahvia tietysti", virkahti Anna-Liisa. "Eikä hän koskaan juo pisaraakaan kastamatta, ja niin paljon kuin suinkin saattaa. Ja sen kahvin pitää olla vasta väkevää ja suolaista!"

"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota", huusi Mauno sydämensä pohjasta.

"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin pappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä maata saa — se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän oli", mutisi Anna-Liisa.

"Kuin meidän? — eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin onnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean tuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki tyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan." Antti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin.

"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti — ja siellä hän kuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa."

Toinen luku.