Читать книгу Hallatunturin lapset - Laura Fitinghoff - Страница 5

Näytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki yhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se olikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä tuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin väsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan oli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset lähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta.

Mutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden tähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että kunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin nälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta.

Jos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat, ei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat sellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli ankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä ja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli opettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja ymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin oli yksi, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa. Sentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt olivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi heidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan sellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet erittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli jotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä päivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät kaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan säästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat, joita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta ihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja kelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin hirsipölkyt.

Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi, että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa, olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena katsellut poistuvia lapsia.

Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin, viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire, niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso, joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa, ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten —!

Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan — siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, suden jälkiä —! Hän tarttui uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena."

Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla äänellä laulun Kaanaasta:

"Mitä on Jeesus tähteni tehnyt?

Niin, hän tuli Kaanaan.

Taivaallinen Kaana.

Tule, menkäämme Kaanaan!"

Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella äänellään.

He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin lauluaan.

Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan. He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin luona pienessä, harmaassa tuvassa.

"Taivaallinen Kaana, menkäämme Kaanaan!"

Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri vieressä.

Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä ulvontaa metsistä.

Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki lohdullista, että hän yksin ymmärsi niiden merkityksen. —

Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen…" Pitemmälle ei Antti ehtinyt. "Lapset —! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta! Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä — varsinkin noita rintamailla asuvia… Eihän koskaan voinut tietää, olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin. Hui, miten ilkeältä tuntui —! Minkähänlainen puhetapa niillä on —? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.

Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli, kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän mahtavasti työnsi syrjään.

Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan ollakaan miesväkeä!

He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden. Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta, ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman, aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin. Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman muuta menivät sinne.

Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan seinustalla, että ihmisiä tuli taloon.

Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti kunnioittanut.

"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!"

Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.

"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni, sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa —"

Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin. Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.

"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi nähnyt varkaita kirkossa.

Lapset hiljensivät askeleitaan.

Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!"

"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, — se, se", huuteli Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta. Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen puoleen syli avoinna. "Se, se, — se, se —. Ethän ole vihainen meille. Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!"

Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä. Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä, kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes lapset olivat ehtineet tupaan.

Kolmas luku.