Читать книгу Hallatunturin lapset - Laura Fitinghoff - Страница 7

Aamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti silmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska hän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita. — Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä, että pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin hupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä.

Puurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi pari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen silakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut mieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi kotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon kapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin, merkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu niin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä ja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää.

Antti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa kohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa pikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui takan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä kuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä tyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni ulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää, miten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla paikkakunnalla.

Antti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten tunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi muassaan lunta — lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä eteensä, tuskin omaa kättään.

Halli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat silti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina roskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö saattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy epäluuloon.

Vuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt hallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi. Kunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa seurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja murjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön epäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat olleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen hieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja pelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä voinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. — Ja vielä sellaisessa ilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan.

Että tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun se aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi aina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle, sillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa. Sitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin takaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja korvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä vailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti lyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut itsekseen.

Se käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain kohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja hoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä kuin "Helokki". Jos olisi edes ollut "Pilkku" tai "Kiltti" tai "Musti", mutta "Helokki"!

Antti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän varjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä edessään. "Helokki — kus, kus vuohta. — Missä olet —?"

Antti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä, miten ahnas susi on vuohenlihalle.

Ei jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti oikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän ei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä se oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin, että ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa ulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä.

Joskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat kahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa lyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona. Sysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi voinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi muutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se löysi muutamia heinänkorsia ja akanoita — sellaista hienoa kukkien ja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä ruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään.

Antti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi Helokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta joka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin silppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli, että tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille lapsivohlille.

Antti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä. Hän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä hän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja surulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin. "Mä-ä-ä-" oli Antti kuulevinaan. "Mä-ä-ä!" Hän kääntyi kiivaasti ja sai Helokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä.

"Helokki, et saa säikäyttää minua näin", sanoi hän ääni arveluttavasi väristen. "Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista pienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä."

Viides luku.