Читать книгу Hallatunturin lapset - Laura Fitinghoff - Страница 6

Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina, toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset tallustivat sisään.

"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta, lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta — niin he säikähtivät.

Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan katsellakseen sisään-astujia.

Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin, karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa käsissään.

"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan, mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä sisällä.

Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa — totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa — piti pysähtyä ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka tavalla kurjaksi.

"Äääiti" — alotti hän — "Atta-Eeta tattoo äääitille!"

Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty. Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt, minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!

Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne, että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.

Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun, joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa — merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö, yhdennellätoista vuodella — mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa — kuinka hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti kimein, piipittävin nyyhkytyksin.

Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta — voisi ruveta —! Ei, vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa, laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta sittenkin!

Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.

"Lapset, no lapset, — oletteko hulluja —! Olemme vierasten ihmisten tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin."

Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se huuto kasvoi!

"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä. Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa, kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä, mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.

"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?"

Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä." Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.

"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin."

"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi niiden tähden."

Antti vaikeni taas — nieli nielemistään ja puri hammasta.

"Vai sillä tavalla!"

Silmälasimies sylki ja vihelsi. "Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?"

Hän kääntyi kokonaan tuolilla — lapset rupesivat jälleen vapisemaan tuota karkeaa, jyrisevää ääntä.

"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset saa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka vaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut. Ja sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara asuu siellä myöskin."

"Vai sillä tavalla — ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat menneet — he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te ehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?"

Kuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä huokaus. "Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja silakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte saada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani lautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella tilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. — Sellaisella pikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?"

Helpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin huolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen.

"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. — Kyllä vaan, se käy päinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs, lapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee sarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla."

Silmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan ryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli häneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä paitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua. Tulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin. Silakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä seisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet esille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat kuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut pesussa käynyt pitkiin aikoihin.

Silmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja leivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa oli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi tuohirasiasta paahdettua kahvia.

"Saisinkohan minä jauhaa?" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo muutaman askeleen lähempänä puurolautasta. "Sitte minä lähden hakemaan enemmän valkean virikettä", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän jo ulkona. "Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle — sen tapasin tehdä kotona", intoili Matleena.

"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian", piipitti Sanna-Kaisa, joka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja pärskymään.

"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.

Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty noin piskuista piikaista!

Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä päästi sydäntäviiltävän määkinän.

Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.

Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin — hän oli sanoa "kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti häntä.

"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla myymisestä?"

"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, — niin otin Helokin joukkoomme."

"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena ylpeästi.

"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin. Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka, kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain ääni oli karkea ja pelottava.

"Vai sillä tavalla — että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä yksi, ja tuolla vielä yksi — kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä. Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha —"

Mies näytti nauravan.

"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi, — tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle. Niin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?"

"Ei meillä ole kuin yksi", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina katsoen noihin tirkisteleviin silmiin.

"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?"

"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän poikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli ikäänkuin lämmintä!"

"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän sinä eninten huolehdit", tokasi Matleena.

"Vai sillä tavalla — että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen."

"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata sittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu", vakuutti Mauno.

"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!" Silmälasimiehen olkapäät tutisivat. "Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä, mitä talossa on."

Mauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. "Ole hyvä ja käy sisälle,

Helokki, ja pidä hyvänäsi."

Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä sarvillaan.

"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. — Nyt on se aika — ja niinkuin olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi lasten joukossa.

"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.

"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika."

Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.

"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.

"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista", myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti muodostuvan todellisuudeksi.

Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin paljon kuin he tahtoivat syödä.

Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen moisen aterian edessä.

Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta kaikki ovat menneet."

"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten

Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.

"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä ylitse jää. Ole hyvä, Helokki!"

Mauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta nahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse aterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen.

Silmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia muutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän oli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä kahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi.

Mies tuli sisälle sylys olkia täynnä. "Luulenpa, että tästä riittää sekä ihmisille että elukoille." Hän levitti oljet lattialle sopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi toimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia tyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen oljille yölevolle.

Antti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta. Sitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä kaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät vuohen lämmintä turkkia vasten.

"Vai sillä tavalla — ha, ha, ha." Silmälasimies seisoi tuijottaen oljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat vaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne olivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat.

Hän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti pidätti hänet. — "Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako itseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä vaatteet, jotka otamme päältämme."

"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä." Silmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana olevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit vällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa haljennutta juomalasia. "Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen, joka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas, tässä kunnollinen ryyppy, se maistuu." Hän täytti lasin runsaasti puolilleen. "Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa ainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se, joka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko nauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon matkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi mieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?" Hän katsoi hyväntahtoisesti pikku "miehiin". "No niin, kippis sitte sinulle ensin!"

"Pikkumiehet", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi. He pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten, isänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia aikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä valmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen.

Mutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi häntä syytetty rikoksesta.

"Rakas vaari, antakaa minun olla!"

"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka, ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat yhteen ja peräytyi.

"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria."

"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi vielä. Sellainen raukka!"

Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi, eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Äiti sanoi, että juuri ensimäistä ryyppyä minun piti varoa, ja tästä tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista näistä pienistä."

Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.

Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään, ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön. Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.

"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi Lapikas-Pekka ja minä myöskin!"

Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat. Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja musertavan mahtavassa asennossa.

Neljäs luku.