Читать книгу Valkoisia kanervakukkia - Mathilda Roos - Страница 10

Sisällysluettelo

Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä, puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan, mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut: "voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja säteilevä — — tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa sellaisten ihmisten yli…" Sitten hän oli huoaissut syvään ja kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.

Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse, jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä avaruutta, loisti kiihkeänä.

Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren kalpeat kasvot ja arat liikkeet.

— Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.

Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.

Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden tuskan ja häpeän nyyhkeitä.

Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen. Odottaisiko hän — menisikö edemmä?… Onneksi aukeni samassa ovi, ja rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle mieluinen yllätys.

— Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti — hän nauroi räkättäin aivan kuin Estrid — vaan sitä, että meillä on juuri tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään.

— Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson.

Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani merkille joka ören.

— Vai niin … niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti — muutoin voisimme ehkä jonkun toisen kerran…? Marjapata kiehuu juuri keittiössä.

— Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson, sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä.

— Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko, rakas neiti, kysyähän aina sopii — antakaapa minun sitä katsella.

Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka pistosta arvostelevan näköisenä.

— Niin — mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän sanoi viimein.

Karin punastui taas.

— Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän väitti hiljaisesti.

— Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei häijyllä kädenliikkeellä, niin en sanonut. Minä sanoin, että oli ommeltava pitkin tätä juovaa — tätä juovaa!

Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin nuorta tyttöä.

Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen mukaisesti — mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!

— Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan…

— Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne, neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa ompeluksen toiseen suuntaan — näin, käyhän se laatuun.

Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi tahtonut…

— Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta, mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta vasempaan laitaan — ja siitähän syntyy lisämenoja — ehkä siksi tyydytte 80 öreen, neiti?

Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi; mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva Henningsonin vuoksi.

— Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin painokkaasti ompeluksen ympärille.

— Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti.

— No niin —

Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua.

— Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan on neljäkymmentä, siis neljä kruunua.

Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen.

— Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana.

— Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten.

Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten ennättää nuoren tytön edellekin.

Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi, tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata.

— Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi".

Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin nimeä — niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.

Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.

— Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua ihailemassa.

Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa, etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä — elämä mahtaa silloin olla helppoa."

Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli "kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.

Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"

Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus, pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:

"sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?

Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori tyttö häntä miellytti — ja se tapahtui usein — huomata yhtäläisyyksiä tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma — miten hän kaipasi kotiin, miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun aiheita!

Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.

Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki. Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen "kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.

— Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran…

Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..

— Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. Hän oli antanut kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on anteeksiannon — kaikille on anteeksi annettava — kaikille. Oi jospa voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia. Tuota nuorta herraa — miten ystävällinen ja herttainen hän oli — häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa — voi, ei ole silloin vaikea olla iloinen — minäkin olisin, jos minulla vain olisi joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa vain voisin.

Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet, sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.

Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun, ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen satuvuori — Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle oudon, troopillisen leiman.

Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja lakeutta.

Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana, yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla, rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan haastelunsa.

Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin, ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.

Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään, onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.

Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti, kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.

Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten. Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.

Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la, tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne olisivat sielussa myrskyn herättäneet.

Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän vaipui tuolille ikkunan luo — äidin tuolille, jolla tämän oli tapana istua kuutamossa — nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.

Mieron tie on riemuton…

Kera valkojoutsenten

Sinun luokses mielein on,

hän toisteli moneen kertaan — niin — niin — mieron tie on riemuton — miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?

Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi. Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule — tule tähdistä, vie minut luoksesi!"

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.

Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.

Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.