Читать книгу Valkoisia kanervakukkia - Mathilda Roos - Страница 11

Sisällysluettelo

Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella — varjot, jotka jo silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko taivaanrannan — kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina. Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus; kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku, murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät, odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä asemastaan.

Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan — ja heidän laskunsa pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet, mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.

Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.

Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan, kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi, mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti, hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä huomaa.

Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä heräävä arvostelun henki — "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun… Minullahan on ollut niin paljon tunteita — ja niin paljon ajatuksia — ja niin paljon kärsimystä — en koskaan voi kertoa siitä — kuuntelen vain muita. Kuuntelen elämää — mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään sanoa."

Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan, hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot, pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu. "Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa — miten luuletkaan, että hän, joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja kääntäisi minulle selkänsä."

Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:

— Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja huvitetun kuulijan — ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi parantumatonta lörpöttelijää?

Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily, joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.

— Ei — ei — Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan pahoillaan Göstalle.

Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:

— Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?

Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään — riemustako vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.

— Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi irti hänen kätensä.

— Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.

— Oi — vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista — en tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?

— Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.

Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.

— Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö isäni vai onko kuollut, — en ole koskaan häntä tuntenut — en edes tiedä hänen nimeään.

Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.

— Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun tarkotukseni ollut…

— Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka — Mutta hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi — en koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä — mikäli siitä kiittää tulee — lisäsi hän vielä matalammin.

Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja lohdutuksen halusta.

— Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin — että oppisitte tuntemaan äitini — häneltä saisitte rakkautta.

— Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi — äitini kuolemasta on kulunut vain puoli vuotta — haava on liian verinen — ehkäpä tulee muutos — mutta nyt — jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän…

Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten sumentamin silmin.

Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti ja tuskallisesti hymyillen.

Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.

Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät — ehkä ne vain piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen — mutta hän ei niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.

Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään, vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin usein johti pappilaan päin.

Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta, kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille heti kotiin saavuttuaan.

Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita, niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä, pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.

Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään, eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva, ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli mies ollut heidän naimisestaan alkaen — rouva ei ollut oikeastaan koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä, vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen, toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.

Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä, tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.

Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi katseensa kulkea pientä joukkoaan.

Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting, hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf … Lena Hodenius? Pienet kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.

— No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei

Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?

— Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.

Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi raikkaana lakeudella.

— No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?

— Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun tirkistin sisään.

Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten opetuksen rukouksella ja virrellä.

— Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea — että Jumala mielisuosiolla katsoo teitä.

Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää "opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa. Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä. Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja tuulotti seuraavan tunnin varalta.

Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat "pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2] ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa. Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan" selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu.

[1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee "pähkinät".

[2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä)

muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan.

Suoment. muistutus.

Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa, kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika", pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä, talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies, suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman. Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen" leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen, vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.

Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme, kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta, jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi, hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.

Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja suntion poika.

— Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä puolitiehen, koko Ruotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme — se on mitä tärkeintä — tärkeintä kaikista.

Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen.

— Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi, silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta — sanovat minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä.

— Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista, sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen, kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää, Sverker!

Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine silmineen.

— Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan.

— Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin varma.

— Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin minä, vastasi toveri katkerasti — kun kuulen opettajan puhuvan, silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin — August aikoo lähteä Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta.

— Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin, ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme, oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista, mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa?

— Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.

— Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun taistellaan suuren asian puolesta, niin…

He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.

Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia: kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.

"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."

Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä, suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan. Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti, ajamatonta leukaansa sivellen:

— Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me, kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?

— Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?

— Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi: "me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.

— Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan maistaisi viinaa.

— Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.

— Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni. Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset tulleet kouluun tänään?

Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa liidellä avaruutta.

— Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.

Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas avaruuteen.

— Tehän tiedätte, että teidän täytyy toimittaa lapsenne kouluun, tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.

Tingbom ei kuunnellut.

— Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei kunnallismiehenä ole aikaa.

— Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja enemmän perheellenne, Tingbom.

Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron katseen.

— Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt", sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään, olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.

— Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.

Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.

— Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja laiminlyödyistä — hm — rikollisista lapsista.

— Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!

— Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En, mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota tuottavat minulle. Mutta ne eivät häpeä; hyvää iltaa, neiti.

Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.

Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä, keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan, oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.

Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.

— Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään lapsista ollut koulussa tänään?

Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.

— Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden mennä, mutta —

Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen hangatessa permantoa.

— Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?

— Niin, he ovat karanneet, he.

— Karanneet?

— Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin. Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa — hän osotti pientä likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen — sanoo, että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.

Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.

— Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä omaa velvollisuuttanne.

— Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi, niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.

— Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.

— Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.

Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan, likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita, niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa, silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan, hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen vastauksen.

Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun. Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä, täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e. Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota hän hitaasti ja kankeasti totteli.

— Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.

Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille ja sanoi ankarasti:

— Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään.

Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".

Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.