Читать книгу Valkoisia kanervakukkia - Mathilda Roos - Страница 6

Sisällysluettelo

Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen, perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat sammalpeittoisen katon yllä.

Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti yhteen" ja "vanhain piti multaan".

Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.

Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa, kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.

Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot — punakat, kuivat ja ryppyiset — pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.

Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.

Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla… Onhan sitä hiukan tietoa ihmisellä, tuota … ja onhan sitä tullut oltua vähän ulkona maailmassa, tuota…" Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.

Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin: "Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin…" Sillä Lotan hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut. "Lukeehan ihminen raamattuaan", — arveli Lotta — "ja onhan sitä toki niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen ohi…"

Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.

Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.

Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan: nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia" aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita marenkeja" kuin Lotta.

Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:

— Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo sormustimen verran kaljaa…

— Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.

— Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta … onhan sitä oltu ihmisissä… Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en minä juoruja kanna … osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen ei ole luottamista…

Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.

— Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi…

Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat voimattomina.

Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää että vartalo.

— Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa, suuressa ja pienessä.

— Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään, ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin "sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.

Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi itsensä — varsinkin tänään — liian onnelliseksi.

Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle, yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli, mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto kylmetti jalat — päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään, voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi. Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.

Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket — mutta myös sen suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa, iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan kaltaisuutta.

Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina. Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului — se toi hänelle hänen ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia — miten hän oli rakastanut pienokaisia — kuinka leikkinyt heidän kanssaan — ja kuinka he puolestaan olivat hänestä pitäneet…

Hän hymyili — niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja pettymykset ja kivut ja kyynelet…

Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.

— Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi. Kuinka voit tänään … pastorimme on mukanani, kuten näet — — Toivon, että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.

Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään. Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.

— Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä, ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko istuutua tähän hetkeksi?

— Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin. Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.

Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.

— Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan kuulla toisen saarnaavan minulle.

— Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka voisin sanoa?

— Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa. Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette ystävällisen, iloisen näköinen?

— Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.

— Sen näen teistä. Sitä paitsi…

— Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei Ingrid koskaan nurise… Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole maailmassa toista kiltimpää tyttöä…

— Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja — Jumalaa varten, sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.

— Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.

— Niin … niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä — noita entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota — — nurinaa — — katkeruutta — — niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" — rakastavasti puhellen.

— Ja ne tottelevat häntä aina?

— Aina — lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet…

Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky kohonnut etäisyyden syvyydestä.

— On siis ollut aika, jolloin — jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi pastori matalalla äänellä.

— Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä. Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille, jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta permantoa, vaan siitä ei tullut mitään — ennenkuin oli myöhäistä…

— Mutta nyt olette antanut anteeksi…

— Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen on Jeesus ottanut pois…

— Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?

— Niin, hän… Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman Vapahtajana — sellaisena tunsin hänet ensin — vaan omanani, ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen: "täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni, että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni, säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää", tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin asti. — Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi — ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne muistuttivat minua hänestä… Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä — jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa, mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen, jolloin kokonaan sulaumme häneen!…

Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine, hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan hohdettaan.

Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut Ingridin sanoja.

— Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla, niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä, kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä lähtien — teidät nähtyäni — kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin ennen.

Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle, puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.

Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin, hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin kirkkaansinisessä ilmassa.

— Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut kotiin?

Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.

— Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun alkamiseen asti.

— Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid, kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata tyhjään pikku kotiin.

— Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.

— Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta talo on niin autiossa seudussa — minun suhteeni ei sillä ollut väliä, sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.

— Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?

— Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku tyttö parka!

Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako tulla sisään?"

— Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja avaten.

— No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara, tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.

— Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?

— Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa, sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia vieraita, näemmä.

— Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori

Martinin?

— Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme tunnemme.

Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään. Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin läsnäoloa.

— Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa, Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.

— Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen,

Hanna ei juuri muutoin ole optimisti…

— En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla!

Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!…

— Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.

— No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit — vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä — voi voi, ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on ihminen. Nyt saatte kuulla, tytöt!

Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.

— Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä katsomaan outoa, rajua Stupet'ia — omista ajatuksistani on minulla ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan, olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi" vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä. Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi", ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha, silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se! Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle, rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.

— Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi…

— Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta, surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon oli tapana sanoa.

— Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.

— Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut, mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte. Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?

Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.

— Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä pomeranssinkuoria!

— Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan kiusottavasti.

— Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.

— Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit miehet pitävät kahvista.

— Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita johonkin määrin pitäisi vaimentaa?

— Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi kahvitilkkaa kohtaan?

Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.

— Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman juhlallisella äänellä.

— On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän…

— Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.

Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin, samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.

Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen, äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku tupaan.

— No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni "häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.

— Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.

Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka häntä odottivat.

Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta, vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot! Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan. Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.

Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä, miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.

— Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.

— No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?

Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.

— Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen istunut liian kauan…

Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.

— Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen kättään omassaan, eikö niin?

— Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori — minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni…

Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.

Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja astui nopein askelin ovesta.

Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus, jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti ryhtyi pesemään.

— Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö sinustakin, Hanna?

Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti: o-on! Sitten hän lisäsi:

— Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas, tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta, voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois — ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä — mutta perussävel — perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.

Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä kurjuudessa.

Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja

Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.