Читать книгу Valkoisia kanervakukkia - Mathilda Roos - Страница 4
I.
ОглавлениеMi naisenvienoa ihmisessä, on vapahdus maailman ja tulosoitto veljestymisen valtakunnan.
v. Heidenstam.
Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se vyörtää laineitaan eteenpäin — heleänpunaisena, sinipunervana, ruskeahkona — aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa sulauvat toisiinsa.
Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta holvikatolta.
Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat, sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi — valkoiseksi kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.
Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia mättäitä — aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.
Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu — valkokanervan, joka piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä. Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.
