Читать книгу Valkoisia kanervakukkia - Mathilda Roos - Страница 5

Sisällysluettelo

Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä pientaretta.

Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa. Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa, taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia, ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan. Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa, ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.

Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä — niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde — välähdytti lapsellinen ihastus. Luonto — oi luonto, mikä verraton ystävä se oli! Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi mieltä!

Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa. Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut.

Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on, harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen.

Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin. "Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää ihmistä, kun ei hänkään…" hän ajatteli, päättävin askelin tietä eteenpäin painaltaessaan.

Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä, mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen välkkeeseen.

Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään.

Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin päivänpaiste murtautui jälleen esiin. —

— Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea, oletteko menossa mansikoita poimimaan?

— Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla.

— Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen.

— Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja, semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti.

— Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole vielä punaisia!

Neiti naurahti.

— No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta…

— Emme me uskalla, pojat vievät ne…

Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.

— No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.

Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.

Kansakoulunopettajatar — hän se oli — astui myös eteenpäin ja kääntyi polulle, joka vei metsämökkiin.

"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä iloitsee minut tavatessaan … mutta nyt en tosiaankaan pane kortta ristiin asian vuoksi — toisen kerran hän jo mutkailee."

Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily, kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan, joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun päästään.

— Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia? huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki kokonaan taittui.

— Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä? Puhelinsoittoja … vaimoja … poikia … jotka asettuivat tielleni, niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni anteeksi?

Hän kumartui tyttöä kohden — hän oli pitkä, tyttö pieni — ja katseli häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti röijyn nappeja.

— Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin…

— En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää, täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden…

Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua, joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.