Читать книгу Valkoisia kanervakukkia - Mathilda Roos - Страница 9

— Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.

— Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, — vapaa elämään elämää!

— Miten sitten eläisitte?

— Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin, katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys, yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää. Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei, vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda Gabler! Elää vapaudessa — kuolla kauneudessa — niin juuri, maisteri!

Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että kyynillisesti.

— Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento! huomautti Gösta kiusottavasti.

Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.

— Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri — suorastaan homeinen. Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon! Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta — sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä — minä silloin rykäsen näin. Ja älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!

Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä, riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."

Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin, Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"

— Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.

— Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti. Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri — loistava pää hänellä on — ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.

Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse keittiöön.

Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi, ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina, niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa, järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on, että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna kulkemasta!"

Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta — niin, kirkkoherra ja hänen rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan…"

Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.

Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita oppilaitaan.

— No, no, rakkaat pojat!

Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.

— Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja sukkeluutta seurasi raikuva nauru.

Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?

— Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!

Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.

— Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule, mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!

Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja halveksivasti nauraa pihertäin.

— Sepä nyt oli…

Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien rajain.

— Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan asian vanhemmillenne…

— Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu…

— Tapahtuu — sattuu — kohtaa — täyttyy — toteutuu — toisteli

Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!

Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.

— Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa vahvempaanne!

Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui, ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta, jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi, lähteä koko pappilasta.

Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä, ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.

Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli

Göstaa nyreästi.

— Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan. Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta käytöksestään.

Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.

Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.

— Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?

Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.

— Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää ole syytä valittaa teistä.

Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:

— Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!

Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta; mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista syistä.

Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja rouvan tavallista tylympänä.

— Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia, toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen, ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin arvelette, maisteri…

— Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun, niin saisittepa, maisteri, nähdä!

Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.

Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.

Hän alkoi kaivata — melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.

Sillä suruja heillä oli ollut — monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.

Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä. Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan, pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli uhrannut niin paljon lastensa tähden — ja sitten päästä näistä kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja. Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.

Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.

Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli, niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä. Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten. Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein kaukaisuuteen.

Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa — nyt vaipui aurinko vuoriketjun taa — yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli loistavan auringonkehrän — nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen vuoriselänteen välillä alkoivat… Tuolla leimusi mahtava Ljungberg purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit — Månbergin, tuon kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä: Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas iltahämärän sinervään huntuun.

Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine mahdollisuuksineen!…

Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta — pieni, hento ja hellä kuin tämäkin — siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut. Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka…