Читать книгу Unkarilainen Nabob: Romaani - Mór Jókai - Страница 10

Sisällysluettelo

Nuoret jättiläiset.

Montmartren puistokadun pohjoissivulla seisoo kolmikerroksinen rakennus joka nykyään on ratsastajaklubin huoneustona. Se oli kertomuksemme aikana (1822) korean nuorison suosima kokouspaikka (Tämä lause tosin tuntuu liikanaiselta, sillä koreat herrat tahtovat ikuisesti pysyä nuorina.)

Täältä saivat alkunsa kaikki tapaukset, jotka antoivat ylhäisemmille piireille puheen aihetta; täällä päätettiin metsästysretket, kilpa-ajot, juhlapidot kuuluisien taiteilijain kunniaksi. Samaten sai täältä alkunsa yleinen joko kiittävä tai moittiva mielipide teaattereista sekä vihellys että taputus. Täällä päätettiin, mikä kukka on oleva muodissa. Mennä vuonna oli hortensia, mutta lopulta sysäsi oranssi- ja auringonkukka sen syrjään; nyt ovat sekä oranssi- että auringonkukka karkoitetut palkollisten huoneisiin. Tätä nykyä ovat mielipiteet jaetut kurjenpolven ja melaleuca'n kesken, eikä vielä tiedetä, kumpi jää voitolle. Tärkein kysymys on kuitenkin, onko Academie royal de Musique'n johtajalla (näin ylväs nimi oli silloin ooppera-teaatterilla) rohkeutta antaa Rossinin uusimmassa ooperassa, Zelmirassa, nimiosa Catalanille, jota nuoret jättiläiset suosivat, koska tämä on vastatullut ja vielä nuori, ja hylkääkö hän rouva Mainvielle'n, joka täällä on jo kauan ollut, ja mikä pahempi: on mennyt miehelään, ja mikä vieläkin pahempi: on mennyt näyttelijälle, ja mikä kaikkein pahinta: elää hyvässä sovussa miehensä kanssa. Joka kamarissa muodostuu peli- ja biljaardipöytien ääressä ryhmiä, jotka näkyvät kiivaasti keskenään kiistelevän; tämä kysymys on jokaisen mielessä, ja vain joku mestarillinen käänne pelissä voi hetkiseksi vetää huomiota puoleensa.

Seuran valioitten suosima kokouspaikka on parvisali. Tämä oli komea huone, jonka seinät olivat marmorisilla korkokuvilla kaunistetut ja jonka katossa oli Lebrun'in tekemiä taidemaalauksia.

Parvekkeella istuu viisi tai kuusi nuortamiestä yhdessä ryhmässä; täältä he voivat nähdä Pariisin sekä ylhäisön että alhaison ja saada hyviä aiheita hauskaan huvitukseen, jota sanotaan médisance'iksi, meidän kielellä panettelemiseksi. Heidän keskellänsä näemme markiisi Debryn, joka on Pariisin hauskimpia miehiä ja miellyttävimpiä panettelijoita. Hän tietää kaikki pienet seikkailut, naiskammioitten pienimmätkin salaisuudet, kulissien takana tapahtuneet rakkaudenvehkeet, joista hän tekee kaskuja kaikenmoisissa toisinnoissa. Kun hän on nähnyt jonkun, saattaa olla varma siitä, että hän tietää jotakin tästä henkilöstä. Mutta kuitenkin on markiisi sangen miellyttävä mies, sillä hän ei solvaa ketään vasten silmiä. Mitä taasen selän takana puhutaan, siitä ei sivistyneen ihmisen ole tapana suuttua.

Ympärilläseisovien nauru osoittaa, että hän paraikaa kertoo jostakin hauskasta seikkailusta. Välistä muuttuu puhe kuiskaamiseksi, kuulijat työntävät päänsä yhteen, mutta äkkiä remahtavat he taas nauramaan ja erkanevat, mikä oikealle, mikä vasemmalle.

Markiisi on lihava ja tanakka mies, jota ei kukaan luulisi vikkeläksi; mutta käsin ja kasvoin hän osaa niin ilkeästi kuvata sanojaan, ettei useinkaan itse asia olisi niin hauska, jollei hän sitä kertoisi; jäljittelijät joutuvatkin tavallisesti häpeään.

Hänen paraikaa kertoessaan saavumme sinne kreivi Rudolfin, ja hänen toveriensa kanssa. Rudolf, joka on seuran tuttu, esittelee lyhyesti toverinsa, ja tavallisen tervehdyksen jälkeen jatkuu taas kertomus.

— Vaikka monet koetukset menivät myttyyn, ei meidän Saint-Michel menettänyt rohkeuttansa, jatkoi tuo miellyttävä mies; — miesparka ei saanut pikku Petit-pas'ta katsomaan puoleensakaan, sillä poikaparka ei juuri kuulu enempää kuin minäkään Adoniksien joukkoon (mikä sovelias panettelemistapa sanoa "enempää kuin minäkään"); hänen vastainen perintönsä on vielä hänelle ventovierasten ihmisten hallussa, eikä hänen kuukautinen elatusrahansa riitä melaleucakimpuksikaan Petit-pas'lle, sitä paitsi hän ei ole tullut tähän maailmaan tehdäksensä itseään järjen kautta onnettomaksi. Minkä keinon keksikään Saint-Michel parka lähestyäkseen lemmittyänsä, nopsajalkaista tanssijatarta, jotta saisi niin sanoakseni yöt päivät pysyä hänen luonansa?

— Ohoo, tämä on liikaa, huudahti herttua Ivan, pitkä sotilaanryhtinen mies, jota meidän on kunnia tervehtiä pohjoismaisena herttuana, josta jo on ollut puhetta.

— Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!

— Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington, eräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan, ratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei epäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.

— Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; — hän tietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. — Tuo kunnon poika rupesi tanssijattarelle — kamaripalvelijaksi.

— Oh, oh, huudahtivat kaikki.

— Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui lordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.

— Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi Vezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka laiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli riippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen skandaali meidän piireissämme!

— Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry pilojansa.

— Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.

— Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli ehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen oven?

— Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, — mutta siitä hän saikin korvapuustin.

— Vai niin, koetti myöskin nuori, herkkätuntoinen unkarilainen kreivi puhua kimakalla äänellään, ja minä kun annoin hänen viedä lemmenkirjeitäni neidille.

— Ne hän varmaan on heittänyt kaikki tyyni tuleen! — ilkkui Debry.

Mutta antakaas, kerron miten sitten kävi, sillä nyt tulee paras kohta.

— Kuulkaamme!

— Eräänä päivänä oli Petit-pas'lla lemmenkohtaus Boulognen puistossa, missä hänellä Jumalan armosta on pieni sievä huvila.

— Niin, minun rahoillani, mutisi Ivan.

— Herttua! Mitä oikea käsi antaa, sitä ei vasen käsi saa tietää, lausui markiisi nuhdellen. Tanssijattarella oli siis lemmenkohtaus tiedossa, jonkatähden hän vuokrasi vaunut ja otti tietysti palvelijansa mukaan.

— Kenenkä? Saint-Michelinkö?

— Juuri hänet; tytön piti tavata erästä kunnon kenraalia josta luulen hänen vähän pitävänkin.

— Debry! Älä panettele! huudahti leikillisesti Rudolf, joka myöskin oli liittynyt kuulijoihin.

— Oh, unhotin teidän olevan läsnä, muuten olisin lausunut huolellisemmin. Varma kuitenkin on, että tällä kunnon kenraalilla on hyvä onni naisasioissa; minut on hän useamman kerran sysännyt syrjään.

— Älä puhu itsestäsi, poismentyäsi me kyllä sinusta pidämme huolta.

— Pysykäämme siis asiassa. Kenraali saapuu paikalle; Petit-pas käskee tuoda kahta varten katetun pöydän ruusumajaan, aivan samoin kuin Ovidius Nason aikana; tuoksuvia ruusupensaita, lirisevä puro ja kaksi lempivää sydäntä, vaikkei siihen aikaan juotu samppanjaa eikä ympärillä ollut noita onnettomia palvelijoita avaamassa pulloja, rakastavien tyhjentäessä niiden sisällystä. Meidän Damon ja Phyllis istuivat pöytään, onnettoman palvelijan piti seisoa emäntänsä selän takana, lautanen kainalossa, ja kun kenraali istui häntä vastapäätä, ei hänen auttanut olla millänsäkään. Mutta kenraalin kasvoihin katsottuansa oli Saint-Michel parka vajota maan alle, sillä mies oli — hänen setänsä!

— Hauska juttu!

— Ehkei setä sentään olisi häntä tuntenut, jos hän olisi ollut tyynellä mielin, sillä eihän ole tapana niin tarkasti silmäillä palvelusväkeä, nimittäin meidän sukupuolta. Mutta poika parka joutui hämille, teki kaikki nurinpäin, antoi veitsen, kun lusikkaa pyydettiin, pisti kahvelin jäätelöön ja oli ampua kenraalilta toisen silmän puhki samppanjapullon korkilla. Nyt katsoi kenraali häneen ja alkoi vähitellen tuntea pojan. Que diable, (mitä hittoa), olethan sinä Saint-Michel, veljeni poika, huudahti ukko vihdoin. Onneton poika pudotti peloissaan puolitusinaa kiinalaisia porsliinilautasia maahan. Petit-pas nauramaan niin, että kureliivit ratkesivat, ja hän kaatui selälleen tuolineen päivineen.

— Mainioita juttuja!

— Mitään skandaalia ei kumminkaan tapahtunut, tyttö nostettiin ylös; kenraali oli sävyisä mies, käski Saint-Michelin istua viereensä, hänelle tuotiin ruokaliina ja myöhään iltaan he pitivät hauskaa, iloiten toistensa tapaamisesta.

— Entä sitten? kysyi lordi.

— Tämäpä mainiota! Jalo lordi tahtoo kertomuksen loppuvaksi samoin kuin Scott'in romaanit: kauanko kukin eli ja kuinka kukin kuoli.

— Kuinka Saint-Michelin sitten kävi?

— Ei mitenkään. On setiä, jotka ovat ystävällisiä veljenpoikia kohtaan. Mutta hän saattaa tämän tapauksen johdosta tulla vielä muotileijonaksi.

— Äiteliä juttuja, huokaili herkkätuntoinen skyytiläinen kreivi ottaen kellon taskustaan ja nostaen sen niin likelle silmiä, että viisarit olisivat silmään pistäneet, ellei lasia olisi ollut. Kello on jo viisi minuuttia yli kahdentoista, minä myöhästyn. Näin sanoen hän etsi hattunsa, katseli sitä tuntehikkailla silmillään sisältä ja päältä, oliko se todellakin hänen hattunsa; pisteli sitä päähänsä, ikäänkuin koetellakseen, oliko pää todellakin hänen omansa.

— Mistä hän sanoi myöhästyvänsä, kysyi eräs seurasta hänen mentyänsä.

— Bain cosmetique de lait'stä (kaunistavasta maitokylvystä), ilkkui

Debry.

— Laskette leikkiä, puuttui Tapani puheeseen, eihän hän toki maidossa kylve, kuten naisväki?

— Kylpee niinkin, sillä siten tulee iho hienoksi ja hermot tuntehikkaiksi. Joku aika sitten kylpi hän yhtä mittaa lihaliemessä, jotta hermot karaistuisivat. Nyt hän on jo nämä niin kouluttanut, että hän joka kerta, kun Rossinin "Mosesta" näytellään, korkeampia säveliä laulettaessa pyörtyy kilpaa läsnäolevien naisten kanssa.

— Voi, Arpád, pantterinnahkoinesi! — huokasi Niilo syvällä, kumajavalla äänellä.

Miehiä tuli ja meni, seura muuttui, menneitten sijaan tuli toisia, ja jälkeenjääneet panettelivat viimeksipoistunutta. Tämä oli säännöllistä.

Ensin läksi pohjoismaalainen herttua. — Debry heti tiesi kertoa hänestä jutun.

— Eräänä päivänä hän tapasi Venäjän lähettilään asunnon edustalla kasakan, joka paraikaa laskeutui hevosensa selästä. "Kuules moukka", huusi hänelle kasakka — kasakoista ovat kaikki moukkia, jotka eivät kanna pyssyä eivätkä istu hevosen selässä. "Kuules moukka", sanoi hän, "pidä hevosestani vaaria, käyn sisällä", ja antoi hänelle ohjat. Herttua otti ohjat käteensä ja piti kauniisti hevosesta huolta, kasakan mennessä sisälle. Lähettilään palvelijat huomaavat tapauksen ikkunasta ja rientävät pelästyksissään rappusia alas huutaen vastaan tulevalle kasakalle, mitä hän herran tähden on tehnytkään, kun antaa Ivan herttuan pitää ohjaksia! Kasakka raukka oli kuolla pelästyksestä; hän lankesi polvilleen herttuan eteen rukoillen armoa, ja luultavasti olisi hän tyytynyt sataan ruoskanlyöntiin. Mutta herttua otti kaksi tukaattia taskustansa ja pisti ne hänen käteensä sanoen: "kas tuossa, poikani, älä pelkää, ole toistekin ylpeä!"

— Muutamat nauroivat, toiset ihmettelivät tätä juttua. Lordin mielestä oli herttua omituinen mies. Samassa töytäsi hän nurin tuolinsa, harppasi kolmen edessäistuvan polvien ylitse, kädet selän takana hännystakin takataskuissa, ja löydettyään hattunsa pöydältä, hän pisti siihen päänsä käsin hattuun koskematta sekä meni ulos salista.

— Kas, tuo jalo lordi luulee hänellä yksin olevan oikeuden omituisuuksiin, puhui Debry. Oletteko kuulleet viimeisestä näytelmästä Gaieté-teatterissa? — Se oli mainiota! — lausui hän kääntyen Rudolfiin, odottamatta vastausta, oliko tämä siitä kuullut vai ei. — Tunnettehan tuon lystikkään huvinäytelmän: La belle laitière (Kaunis maidon myyjätär), joka muutamia viikkoja sitten herätti semmoisen riemastuksen. Siinä on karhulla sangen mieltäliikuttava osa; karhu joutuu erään metsästäjän kanssa kahakkaan, metsästäjä tappaa vihdoin sen, istuu saaliinsa päälle keskellä näyttämöä ja laulaa sievän kupletin, jota jo kaikki katupojat viheltelevät. Tuo omituinen lordi houkuttelee Gaieté-teatterin johtajaa päästämään hänet näyttelemään karhun osaa. Johtaja suostuu. Lordi kääritään karhunnahkaan; hän osasi mainiosti matkia karhun ääntä ja liikkeitä. Vihdoin tulee metsämies; lordi nousee kahdelle jalalle, metsämies karkaa kimppuun, mutta lordi antaa karhunkämmenellä hänelle semmoisen iskun, että puukko putoaa kädestä. Nyt alkaa käsipaini, karhu voittaa metsästäjän, tämä kaatuu ja karhu istuu riemuiten miehen selkään sekä alkaa laulaa tuota tunnettua kuplettia yleisön äärettömäksi nauruksi. Eikö tuo ollut mainio pila?

Rudolf kuunteli tyynenä markiisin kertomusta. Sitten kuin tämä oli lopettanut, sanoi hän:

— Sangen hauska uutinen. Vasta toissapäivänä luin sen "Journal des carricatures'stä", "Ivalehdestä".

— Tämä oli kova isku, vastasi Debry, annatte toisen kertoa loppuun saakka uutisen, joka jo on ollut sanomalehdissä luettavana.

Lähtöä tehdessään kääntyi hän leikillisesti rukoillen seuran puoleen:

— Hyvät herrat, armahtakaa minua. Tiedän, mikä kohtalo täällä odottaa mennyttä. Armoa ja laupeutta, hyvät herrat!

Debryn onneksi seuran huomio samassa kääntyi toiseen suuntaan, joten ei kerrottu siitä, että hän on maan rikkaimpia miehiä, sillä hän kuluttaa rahoja sekä omasta että muitten taskusta, että hän värjää partansa, että hänellä on kolmekymmentä peruukkia, joista hän joka päivä muuttaa pitemmän päähänsä ja sanoo kuukauden lopulla menevänsä leikkauttamaan tukkansa; hän suuttuu kovasti, kun hänen peruukistansa mainitaan. Kerran oli hän haastaa erään englantilaisen kaksintaisteluun kokkapuheen tähden. Kun he olivat Odéonissa ja nuoret jättiläiset yhä jättivät loosin ovet auki, valitteli Debry vetoa. "Teillä ei ole mitään hätää", vastasi hänelle lordi, "tehän ette ole avopäin!" — Näitä ja muita lisää olisi markiisista kerrottu hänen mentyänsä panettelijain seurasta, ellei samassa omituiset ajoneuvot olisi tulleet pitkin puistokatua. Uusien, vihreiden vaunujen eteen oli valjastettu neljä komeata, täysiveristä hevosta, ei kaksittain, kuten on tavallista, vaan kaikki neljä rinnatusten, aivan kuin roomalaisten voittovaunujen eteen. Hevosia ajoi herra itse, ajuri ja lakeija istuivat takana.

— Katsokaas Kárpáthia, puhuu eräs nuori keikari katsoen kadulle, hän on, muistakaamme se, erään unkarilaisen vara-ispaanin (vara-maaherran) poika, joka saa kotoa elatusrahaa ja on jo vuoden ajan uskotellut muille, että hänen äitinsä on syntyänsä paroonitar ja että vara-ispaaneja Unkarissa kutsutaan ylhäisiksi herroiksi; mikä kunnon poika tuo Kárpáthi! Hyvät herrat, moista ajajaa ei ole Pariisissa. Ajaa täyttä laukkaa, vaikka katu on rattaita täynnä. Hiljakkoin ei eräs maitokuski tahtonut väistyä tieltä. Odotappas, sanoi hän tälle, — minä istuin silloin hänen vieressänsä — ja ajoi taitavasti maitokuskin päälle. Hei vaan! Yhdessä hetkessä olivat kärryt ylös alasin, pyörät päin taivasta, maitokuski tirkisteli häkkien alta; poikki oli kuskin jalka ja toinen aisa. Poliisikamarissa, minne maitokuski oli mennyt valittamaan, teki Abellino asiasta pikaisen lopun, otti lompakkonsa esiin: "noin paljon särkyneestä aisasta; noin paljon särkyneestä jalasta". Älykkäästi tehty! Samoin tapahtui kerran minun äitini, paronittaren, ajurille; eräänä aamuna tulee tämä papan luo, sanoo: teidän ylhäisyytenne…

Enempää ei nuori "merveilleux" ehtinyt puhua, sillä samassa nousi salissa suuri melu, aivan kuin olisi jotakin voittokulussa tuotu sisään. Avoimesta salin ovesta astuu sisään Kárpáthi, kasvot ilosta loistaen ja ympärillä joukko nuoria jättiläisiä, jotka olivat jättäneet kortit ja biljaardipelin saadaksensa kuulla, mitä uutisia Kárpáthilla on kerrottavana Mainviellen ja Catalanin asiasta.

— Miten asia päättyi, kysyttiin usealta taholta.

— Hyvät herrat, antakaa minun vähän vetää henkeä, olen altereerattu, exalteerattu, fatigeerattu![10]

Heti tuotiin hänelle tuoli.

— Voitto on meidän; olen saanut aikaan enemmän kuin klubi toivoikaan.

Vaiti! Hiljaa, hyvät herrat! tahdon kertoa kaikki, mutta pyydän, ettei

kukaan saa keskeyttää puhettani. Tiedätte, kuinka tuo itsepäinen

Deboureux, oopperahuoneen johtaja, pysyi jäykkänä aikomuksessaan antaa

Zelmiran osan vaatimuksistamme huolimatta rouva Mainviellelle eikä

Catalanille.

— Onko hän sama rouva Mainvielle, kysyi Tapani, jota joku vuosi sitten niin ylistettiin Pietarissa, Venetsiassa ja Pariisissa.

— Siinä oltiin! Jopa keskeytettiin, huudahti Abellino suuttuneena nousten tuolilta.

— Anteeksi, mieleni kiintyi tuohon nimeen, kun rouva on meidän maan tyttäriä.

— Niin on…

Tämä lausuttiin äänellä, joka osoitti epäilystä, tokko kotimaasta tulee mitään hyvää.

— Siis, jatkoi Abellino, oli johtaja olevinaan aivan järkähtämätön eikä sallinut asiasta puhuttavankaan. Tällöin tuli vanha suosijattareni, onnellinen sattumus avuksi villakoiran hahmossa.

Yleinen nauru.

— Kuten sanoin, villakoiran hahmossa. Tunnettehan, hyvät herrat, uusimman nykyään muodissa olevan näytelmän, joka on sysännyt syrjään kaikki Shakespearen ja Victor Hugon näytelmät, nimittäin: "Aubryn, eli kiitollisen koiran?" Sisältö on seuraava: eräs ritari joutuu murhatuksi, ja hänen uskollinen koiransa astuu esiin murhamiehen syyttäjänä, jonkatähden kuningas säätää jumalan tuomion; syytetyn täytyy näyttämöllä taistella koiran kanssa, joka ottaakin voiton. Joku älyniekka on tästä sepittänyt mainion näytelmän, missä pääosa on Phylax herralla, villakoiralla. Phylax herra on jo matkustanut puolen Eurooppaa, kaikkialla mainetta saavuttanut, innostusta herättänyt; kukkakiehkuroita on sataen tullut hänen jalkojensa juureen ja taalareja sekä tukaatteja hänen isäntänsä taskuun. Turhaan kirkuivat runoilijat ja sanomalehtimiehet, että tämä oli häväistystä, taiteen alentamista! Phylax herra vain jatkoi taidematkaansa ja pari viikkoa sitten saavuttuansa Pariisiin herätti hän täälläkin riemastusta. Alussa johtajat tosin pelkäsivät antaa hänen esiintyä, sillä näyttelijät uhkasivat heti jättää näyttämön, missä taiteilija asetetaan koiran kanssa samaan luokkaan ja missä taputuksia ja seppeleitä, joita ennen on jaettu hyvästä lausumisesta, taiteellisesta mimiikasta, mainiosta äänestä ja loistavasta tunteesta, nyt tuhlataan järjettömän elukan haukunnasta ja hypyistä.

— Hän ei puhu huonosti, kuiskasi Tapani Rudolfin korvaan.

— Älä sure, heti hän puheensa pilaa.

— Mutta kuitenkin löytyi johtaja, joka ei välittänyt näyttelijöistä, nimittäin Luxenbourg-teaatterin johtaja. Hänellä oli rohkeutta ottaa koira näyttelemään, aikoen ottaa hänet varsinaiseksi näyttelijäksi, jos koe onnistuu. Se onnistuikin odottamattoman hyvin, Luxenbourg'in kurja parakki, jossa ennen kävi vain merimiehiä, ylioppilaita ja ajureita, tuli tänä iltana täyteen Pariisin hienointa väkeä. Kynsilaukalta ja paloviinalta haisevista looseista katselivat tunnetuimmat muotinaiset. Tänä iltana taiteilija-koira sanan täydessä merkityksessä haudattiin kukkasiin. Tästä päivästä alkaen riisti toinen teaatteri toiselta kuuluisan nelijalkaisen taiteilijan. Eräänä iltana kuultiin hänen haukkuvan "Gaietéssä", seuraavana "Theatre des vaudeviiles'issä", sitten Varieté-teaatterissa. Mutta molemmat ylpeimmät teaatterit, "Theater francaise" ja "Academie royale de musique" jäivät tyhjiksi; koko ylhäinen yleisö juoksi Phylax herran perässä. Hänet kutsuttiin looseihin, häntä hyväiltiin, syleiltiin; ja minne naiset menivät, sinne tietysti miehet myöskin. Sanalla sanoen: nuo molemmat turhantarkat teaatterit saivat näytellä tyhjille seinille, saivat näytellä Cideä, Hermionea, Tartuffeä tai Cerentolaa, Gazza ladraa, Alcidoria, Normaa, mutta teaatterit olivat kuin olivatkin tyhjinä. Johtajat olivat suutuksissaan yleisölle, joka oli oikein rakastunut koiraan.

— Hyvä herra! Miksi meidän pitää näitä kaikkia saada tietää? huudahti eräs seurasta.

— Hyvät herrat, pyydän vaitioloa, vastasi Abellino närkästyen, taikka en enää puhu sanaakaan.

Luvattiin olla vaiti.

— Kun tiesin hänen olevan koiralle niin kovasti suutuksissaan, että jos hänellä Aubryssa olisi murhaajan osa, hän varmaan surmaisi koiran eikä koira häntä, menin hänen luoksensa ja kysyin, mitä hän lupaa minulle, jos teen heti lopun tästä koiraraivosta ja parannan yleisön koirahulluudesta? — Lupaan kaiken, mitä vain tahdotte, vastasi tuo kunnon mies. — Hyvä, tahdon ensiksi, että annatte Zelmiran osan Catalanille. Hän lupasi.

Nuoret jättiläiset olivat riemusta ratketa.

— Toiseksi, että heti kun Zelmira on näytelty, seuraavana päivänä esitätte tuon vanhanaikaisen oopperan "Italiana in Algheri" sekä annatte rouva Mainviellen siinä esiintyä.

— Hyvä! Hyvä! — huusivat useat. Mainiota, ei koskaan saata paremmin koroittaa toista taiteilijatarta ja samalla masentaa toista!

— Odottakaa, ei vielä ole kaikki lopussa. Rouva Mainvielle oli varmaan saanut asiasta vihiä, sillä hän lähetti heti johtajalle pyynnön saada vapautta vähäksi aikaa, hänen täytyi muka lähteä sairaan miehensä kanssa kylpylaitokseen. Ken ei tässä voisi havaita maailman ilkeyttä? Onko näyttelijättären tapana matkustella miestensä kanssa kylpemään? Johtajan täytyi päästää rouva matkustamaan kolmen päivän perästä, ja Zelmirasta on vasta kaksi näytöstä harjoitettuna, joten se vasta rouva Mainviellen mentyä valmistuu esitettäväksi. Asia on kaikkien mielestä näyttävä siltä, kuin olisi Catalani vain tarpeen tullen saanut osan.

— Mistä nyt apu tulee?

Hän katsoi nuoriin jättiläisiin ja näitten vaiettua nosti hän mahtavasti kätensä otsalle, ikään kuin lausuen: "minun päästäni!"

— Sitä parempi, sanoin, esitetään sitten samana iltana kaksi ensimmäistä näytöstä Zelmirasta ja sen jälkeen kaksi viimeistä näytöstä tuosta inhottavasta Italianasta, jota yleisö tavallisesti pakenee. Eikö niin?

— Mainiota, huusivat kaikki, hyvin keksitty, mainiosti laitettu! Voitto ja häviö samalla kertaa, taputuksia ja vihellyksiä samana iltana!

— Mutta kuulkaa vielä! Ehtona oli, että koiraraivosta tulee loppu. Tässä hypähti Abellino seisaalleen ja napsahutti sormiansa: kas, se on jo loppunut!

— Miten, miten? kysyivät kaikki ihmetellen.

— Minä heti ratsun selkään puhumaan asiasta pankkiirilleni (tässä hän ojensi kaulustansa, jotta kuulijat saisivat aikaa miettiä, että hänellä on oma pankkiiri); sieltä heti Pelerinin luo, jonka oma tuo taiteilijakoira on. Kutsuin hänet koirineen ulos luokseni ja astumatta alas hevoseni selästä kysyin "paljoko tahdot elukastasi?" Ensin lurjus vastasi äreästi, ettei minulla ole niin paljon rahaa, että jaksaisin sen ostaa. Par Dieu! (Jumal'aut!) Saattaako unkarilaiselle aatelismiehelle sanoa suurempaa hävyttömyyttä? Olenko, hyvät herrat, rahattoman näköinen? Häh! Huudahdin kiivastuneena lurjukselle: herra, mitä te rahaksi sanotte? Luuletteko, etten voi maksaa tuon koiran hintaa? Mitä pyydätte?

— Mies vastasi, ettei hän anna sitä alle viidenkymmenen tuhannen frangin.

— Pripon! (Lurjus!) Tuotako te rahaksi sanotte! Tuossa on viisikymmentä tuhatta frangia, ärjäsin äkkiä vetäen lompakostani viisi seteliä ja heittäen ne hänelle. — Mies ällistyi. Koira oli taiteilija-ammatillaan elättänyt häntä jo muutaman vuoden, mutta se voi kuolla, ja viisikymmentä tuhatta frangia ei kuole, vaan niillä voi perustaa rihkama- ja höystetavarakaupan sekä elää kuolinpäivään saakka. Hän näkyi ensin vähän miettivän, sitten pisti hän setelit taskuunsa ja talutti villakoiran minun luokseni mutisten: "nyt herra teki hyvän kaupan!" Tuo heittiö luuli minua joksikin kiertävän näyttelijäseuran johtajaksi ja arveli minun nyt alkavan kulkea koiran kanssa kaupungista kaupunkiin näyttämään, mitä kaikkea se taitaa. Kyllä näytän sinulle kelvoton, että unkarilaiselle aatelismiehelle on leikintekoa tuhlata viisikymmentä tuhatta frangia. Katsoppas tänne! Samassa otin satulan laukusta pistoolin ja puff! — siinä makasi koira kuoliaana. — Nyt on koiraraivo loppunut.

Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, vain yksi huokaus kuului.

— Toverisi tulee koiraa surku, lausui Abellino Rudolfille tarkoittaen

Tapania.

— Ei koiraa, vaan sinua.

— Olen siis täyttänyt ehtoni; samoin myöskin Deboureux. Huomenna näytellään Zelmiraa ja Italianaa. Nyt täytyy ajatella valmistuksia, jakaa kullekin tehtävänsä, jotta ehtisimme tulla valmiiksi. Debryn toimeksi annamme yllyttää kukkakauppiaita laittamaan meille niin paljon melaleuca-kukkia kuin mahdollista. Fennimore (tämä oli maitokylpyä käyttävän maanmiehemme ristimänimi) pyytäköön runoniekkoja, jotka meidän kunniaksi kirjoittelevat, sepittämään ylistysrunoja. Ivan rientäköön jalokivikauppaan valitsemaan kauneimmat timantit komeata diadeemia varten, sillä hän parhaiten osaa sellaisia ostaa. Jos klubin kassa ei riitä menoihin, panen lisää omastani.

Näistä sanoista syntyi suuri hälinä nuorten jättiläisten kesken, kukin tahtoi saada jonkun toimen osalleen.

— Käskekää minuakin, toisti nuori gentlemanni, joka kutsui isäänsä hänen ylhäisyydekseen. Käskekää minuakin, toisti hän jo varmaan kymmenettä kertaa.

— Kernaasti, ystäväni, puhui järjestävä Abellino; rientäkää te kutsumaan herra Oignon tänne.

Nuori mies ensin mietti hetken aikaa, oliko toimi hänelle tarpeeksi arvokas. Vihdoin päätti hän kumminkin totella, otti hattunsa ja läksi.

— Ettekö te myöskin aio ryhtyä toimeen, kysyi Abellino kääntyen erääseen nurkkaan, missä Rudolf ja hänen toverinsa seisoivat.

— Kun on jo näin monta näyttelijää, niin pitää kai jäädä katsojiakin, vastasi Rudolf ivallisesti. Tapani tarttui Abellinon käsivarteen ja pistäen etusormensa tämän napinläpeen hän kysyi:

— Sanokaa, miksi tämä viha rouva Mainvielleä vastaan? Onko hän loukannut teitä?

— On, meitä kaikkia! Loukannut vereen asti. — Kun hän neljä vuotta sitten tuli tänne, koroitimme me hänet taivaaseen saakka, ylistimme häntä, laitoimme hänet maailman kuuluksi, ja miten hän on meitä kiittänyt? Siten että hävyttömällä tavalla on luopunut meistä ja mennyt äreälle, synkkämieliselle miehelle, hyljäten jaloimmat kavaljeerit; vaikka usein koetimme sitoa kaikkein kunniallisimpia lemmen siteitä hänen kanssansa, niin hän aina torjui meidät luotaan.

— Oikeassa olette, vastasi Rudolf tuskin liikuttaen huuliansa surulliseen hymyyn.

— Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Joku aika sitten pidimme juhlapidot, joihin oli kutsuttu vain taiteilijattaria ja taiteen ystäviä, mutta hän ei tullut, vaan veti verukkeeksi, että hänen muka täytyi hoitaa sairasta miestänsä. Oh, rouva! Mikä uppiniskaisuus? Varo, kyllä näytämme, että voimme sysätä sinut maahan, me jotka olemme sinut koroittaneetkin!

— Entä jos rouvan mies alkaa tehdä vastarintaa, kysyi Niilo, jonka mielestä tämä oli ihan luonnollista.

— Mieskö? Que diable? (Mitä hittoa?) Mitä vastarintaa? Me olemme yleisö, rouva on näyttelijä; me maksamme, hän näyttelee. Jos hän on mieleisemme, niin taputamme, jos ei, niin vihellämme. Mehän maksamme.

— Vielä yksi seikka, lausui Tapani, oikaisten kuten hänen tapansa myöhemminkin oli, puhuttelemansa kaulaliinaa, — tämä nainen on unkarilaista syntyperää, oman maan lapsia. Pitääkö meidän vainota kansalaisiamme?

Tähän kysymykseen ei Abellino vastannut, mutta kun Tapani yhä piti sormeansa napinlävessä, sanoi hän leikillisesti:

— Olkaa hyvä, hellittäkää takkini, taikka täytyykö minun riisua se yltäni.

Kun edellinen oli tapahtunut, poistui nuori leijona keikaillen toisten nuorten jättiläisten joukkoon.

Ei aikaakaan, niin palasi vara-ispaanin ja paronittaren epäonnistuneesta aviosta syntynyt nuori mies, herra Oignon seurassaan.

Herra Oignon oli "entrepreneur de claque", suomeksi: mies, joka tekee taputusten ja vihellysten kauppaa. Sangen tärkeä mies, sillä hänestä riippuu kirjailijain sekä taiteilijain kohtalo.

Mitä edelliseen näytelmään tuli, suostuttiin pian taputusten, seppeleitten ja runojen kaupasta. Mutta toisen näytelmän suhteen ilmeni vaikeuksia. Yleisesti kunnioitetulle taiteilijalle viheltäminen ei ole mitään leikintekoa, johon voisi helposti ryhtyä, sillä saattaa tulla santarmien kanssa tekemisiin tai yleisö voi mennä taiteilijan puolelle. Sitäpaitsi on claque-päällikölläkin sydäntä.

Mutta kaikeksi onneksi ei claque-päällikönkään sydän ole raudasta; muutama käteen pistetty kultainen todistuskappale saattoi sen heltymään. Hän lupasi parastansa koettaa. Lupasi laittaa taiteilijattaren vastaanoton kylmäksi sekä estää leipureita tuomasta teatteriin virvokkeita, jotta yleisö joutuisi kovassa lämpimässä huonolle tuulelle. Vielä saattaa pienestä välinäytelmästäkin olla hyvä apu, esimerkiksi jos sattumalta hattu putoaa permannolle, tai jos joku laulajattaren hiljaa laulaessa äänekkäästi haukottelee, jolloin yleisön hilpeämpi osa remahtaa nauruun, niin on tämä vaikuttava paljoa enemmän kuin vihellykset, sillä ikävystyminen ja kyllästyminen ovat pahemmat kuin vihellys, joka usein herättää vain vastustusta.

Tällä tavoin keskusteltiin ja päätettiin yhtymyksestä seuraavana päivänä, jota kiihottuneitten jättiläisten mielestä oli pitkä aika odottaa.

— Vietkö heidät kotia? — kysyi Rudolf toveriltaan.

— Vien ainakin sinut heidän joukostansa.

Rudolf astui pää alaspäin painuneena ja vaieten toverinensa klubin huoneitten läpi. Vasta rappusilla hän sanoi:

— Mahdollista!

Katsokaamme nyt, kuka oli tuo rouva Mainvielle, joka antoi aihetta niin suureen hälinään jättiläisten keskuudessa. Olemme häneen mieltyneet, sillä tiedämme hänen olevan unkarilaista syntyperää, tiedämme, että hän on ollut ylistetty koko Euroopassa. — Niin, on ollut! Nyt hänkin nukkuu syvää unta; sulosäveliensä kuoltua ei hänestä enää sanaakaan mainita.