Читать книгу Unkarilainen Nabob: Romaani - Mór Jókai - Страница 6

— En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta päälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.

— Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen päällikköjensä nimiä komitaateilleen.

— Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?

— Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.

Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.

— No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi vieras.

— Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen tyydyn.

— Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne, onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?

— Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin syysyö.

— Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen, tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.

Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.

— Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.

— Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?

— On yksi, mutta siellä on jo väkeä.

— Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos taasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.

— Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!

— Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?

— Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa mainittavan.

— Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset olot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? — Eh bien! (Hyvä!) Minä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen huoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta pois).

— Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän sammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään kamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.

Oli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan oppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme vain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän nimen on saanut, on sekin pian selviävä.

Hullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut korkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja kantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen pitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla pöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja. Juhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli muassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja liirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi kaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.

Hullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto, laulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat hornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.

Tällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; — ovea ei kukaan vartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.

— Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata! (tervehtiä).

Vaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu auki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa päätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.

Kaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä vaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei hän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras outona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta nousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen olevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä, lankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: "tervetuloa, veli veikkonen!"

Nauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.

— Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä narrin syleilystä; — älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!

Näin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien mustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.

— Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat ja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen todellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air (tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle. Nimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.

Tämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen nojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.

Hänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra nousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa narri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.

Vihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:

— Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee, nimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet yli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa. — Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla ja hänen nimensä on Béla.[7]

— Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, — vastasi vieras, nostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen tahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli keppinsä nuppia vasten. — Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni minut, — ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? — Se isäni, joka oli nainen.

— Ehkä siis äitinne?

— Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut; mutta isäni oli vähän omituinen mies. — Muiden omituisuuksiensa muassa hän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut unkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi? Kaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme Pariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka nimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole unkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin kieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.

— Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte tällä matkalla toimeen.

— Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla Pariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! — C'est merveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. — Ah, mon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa lähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé messieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja erittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.

Juhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan jokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno, surullinen ilme.

— Mikä on saanut herran lähtemään tänne? — taivaasta helvettiin.

— Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia lautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on monta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun vaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla kunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa tuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni oli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia, kuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni; matkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen haaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila Como-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin kirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla niinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden vuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa pelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin ovat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen päivineen — pyh!

Käsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka tuuleen.

Juhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja ehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.

— Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on miljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia. Mutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti ruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset kaikki perässä. — Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet, vetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler la cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta nähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi, joka oli paljon rikkaampi kuin isäni…

— Ahaa!

— Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.

— Todellakin?

— Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan oma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa parhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on kokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa pöydässä.

— Mitä vielä?

— Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa lurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän kumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä tilaisuuksissa.

— Ja sitten?

— Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei salli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa maassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin sijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?

— On kai. Tiedättekö vielä mitä?

— Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain yhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin, kuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut kuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä unkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia mahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti annettiin tieto.

— Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?

— Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän kurjaan maahan.

— No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko Italiaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus olen minä, minä en ole vielä kuollut.

Tästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat alas, ja hän änkkäsi:

— Est ce possible? Onko se mahdollista?

— Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu

Juhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.

— Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri seisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset ovat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten voinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille tonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin kavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut tuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin hänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen jumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.

— Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä; olen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin enemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään, velkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa. Eiköhän tuo ole teistä harmillista?

— Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te vieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.

— Mitenkä? En ymmärrä.

— En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien fatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen sen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät ainiaaksi rauhaan.

— Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai julistatte sodan minulle?

— No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte: minä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta livreä. Mitä se on teille!

— Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette tuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne ansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää; minä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia, minulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko, ja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka rakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta minun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria ryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja juoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin kyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan vaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen avara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla tiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea Tonavaan kantamaan.

Kavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä hän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.

— Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin — vaan etuantia.

— Etuantiako? Mistä hyvästä?

— Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä, jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen, lausui hän vielä:

— Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne.

Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?

- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?

— Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki, mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.

— Ajurit! — ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.

Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.

— No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.

Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.

Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.

— Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään, johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa, on isännän.

Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.

— Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista. Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!

Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni nähdessään herran tuiman katseen…

Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä. Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen pitää.

Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien ympäröiminä.

Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:

— Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!

Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.

— Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.

— En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.

— Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?

— Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja maksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan. Muuten asia ei liikuta ketään muita.

Näin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla olevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään levisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli saanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme taloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.

Kavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi, kuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään ja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.

— Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut maailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.

Molemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa köyryselkäiseltä jättiläiseltä.

Näin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys

"Ratkorikkolan" kapakassa.