Читать книгу Unkarilainen Nabob: Romaani - Mór Jókai - Страница 7

Sisällysluettelo

Kauppa elävästä ihmisestä.

Herra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.

V. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai kokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen kultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet piirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.

Missisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin Pariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla myytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi leipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään miljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko Missisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei jäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.

Ken ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään harmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on kohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset, livreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja ruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita, sille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.

Herra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren puukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla. Samassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja "kansalaisia", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: "alas valtaherrat", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden viimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät tunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se, jonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla lehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa tehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän pisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: "alas valtaherrat!"

Miten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään tiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi muille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa jo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin italialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi hänet ampua.

Komisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja virassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse ampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi. Mutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.

Onneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi kuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka maastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he restaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen kultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella sotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka tuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen uutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa, rakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään, kuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.

Mutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa helposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.

Ei aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata iltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä ei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei hän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija helpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet, raha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä laskuja.

Herra Griffard oli rohkea liikemies. Hän uskalsi lainata suuria summia hävinneille tuhlareille, joilta palkollisetkin olivat oikeudessa hakeneet palkkaansa. Kuitenkin sai hän aina milloin milläkin tapaa rahansa takaisin. Sanoessani "rahansa" on tämä ymmärrettävä niin, että hän sai rahansa takaisin kaksinkertaisesti. Hän puuttui tämmöisiin rohkeisiin yrityksiin sentähden, ettei hänen tarvitsisi vaivata itseään vähäpätöisillä koronlaskuilla.

Eivät ainoastaan yksityiset, eivätkä ylhäiset henkilöt olleet hänelle kiitollisuuden velassa. Hänen huolensa ulottuivat arvoisaan yleisöönkin. Parhaimmat henkivakuutuslaitokset ja varakkaimmat pelipankit olivat hänen suojeluksensa alla. Jottei valtio voisi sanoa, ettei hän välitä yhteiskunnallisista asioista, olivat hänen pörssitietonsa aina luotettavimmat. Puhuipa virallinen Moniteur-lehti mitä tahansa, aina kävi kuitenkin niin, että kun herra Griffard äkkiä antoi myydä paljon arvopapereitaan, pelästyivät pörssimiehet pahanpäiväisesti, ja kurssit alenivat, mutta kun hän alkoi ostaa niitä, kirkastuivat kasvot taas ja arvopaperien kurssi nousi.

Välistä pysyi hän yksin vankkana, kun toiset pörssimiehet horjuivat, ja tällöin voitti hän suuria summia juuri rohkeutensa takia. Hän ei enää itsekään tarkoin tietänyt, kuinka suuri hänen omaisuutensa oli. Köyhä mies saa tehdä työtä otsansa hiessä ansaitakseen sata floriinia, mutta miljoonamiehelle on helppo saada toinen miljoona. — Rahakin rakastaa seuraa.

Tällä suurella, kunnianarvoisalla miehellä oli siis harvinaista rohkeutta ryhtyä epävakaisiin raha-yrityksiin, auttaa hävinneitä miehiä rahoja lainaamalla. Tätä olemme katsoneet sopivaksi vielä huomauttaa sen vuoksi, ettemme liioin kummeksisi, kun heti tuon kapakassa tapahtuneen yhtymyksen jälkeen tapaamme Pariisissa kertomuksemme toisen sankarin — jos nimittäin saa tällä nimellä solvata nuorta, tunteellista kavaljeeria.

Kohtauspaikka ei ole oikeastaan Pariisissa, vaan eräällä Seine-virran luodolla nimeltä Ile de Jerusalem, missä ovat Pariisin rikkaimpien rahamiesten huvilat, ja minne ei kaikkien vaivaisten miljoonamiesten sovi rakentaa huviloita, puutarhoja ja puistoja, sillä täällä maksetaan neliösylestä maata tuhat, jopa tuhat kaksisataa frangia, joten tavallinen englantilainen puisto tulee maksamaan yhtä paljon kuin maakartano Unkarissa.

Kaikkien huvilain ja puutarhamajojen joukossa, joita luoto on täynnä, on epäilemättä herra Griffardin asunto kaunein, suurenmoisin ja kallein.

Pienelle, ihmisvoimin tehdylle kummulle on se rakennettu, julkipuoli Seineä päin, kaikkien kansain ja aikain maun mukaan; kunniaksi sen aikaiselle rakennustaiteelle, joka halveksien kaikkea klassillista sekä toiselta puolen rococo-muotia, koki saada kaikki monimutkaiseksi, kummalliseksi, epämukavaksi.

Ei siinä kyllin, että puisto on luodolla, sitä ympäröi lisäksi keinotekoinen joki, jonka yli oli tehty kaikenmoisia siltoja, alkaen ameriikkalaisesta ketjusillasta aina parkkipuusta koottuun, muratilla peitettyyn bretagnelaiseen siltaan, ja niitä vartioivat vakituiset pertuskoilla varustetut vartijat, joitten asunnot olivat muodostetut joko erakkomajoiksi tai tulitorneiksi; ja kun kullakin vartijalla oli eriääninen torvi, saattoi helposti tietää, mitä siltaa ja mitä tietä vieras lähestyi kartanoa.

Toisella puolen siltaa alkoivat englantilaisen puiston monimutkaiset polut, jotka tähän aikaan olivat sysänneet syrjään entiset suorat kulissimaiset kujanteet. Kaikkialla sai kuljeskella tiheitten, toisiinsa yhtyvien puiden suojassa, sai käydä sinne tänne tuntikausia perille pääsemättä. Teitten sivulle oli kaikkialle istutettu kukkia, joka käänteessä oli jasmiinimaja, jonka sisällä oli sievät penkit tai vanhanaikaisia marmoripatsaita, tuolla kokonaisia kukkaspyramiideja, täällä keinotekoisia raunioita, agaveja ja kauheita kaktuskasveja; toisaalla taas egyptiläinen hautakammio, jonka sisällä oli todellisia muumioita sekä ikuisesti palava lamppu, johon joka aamu pantiin öljyä. Tuossa oli vielä roomalainen alttari kivi-astioineen ja korintolaisine maljoineen sekä kaikenlaisia kirjavasta kivestä muodostettuja muinaisten roomalaisten kakkuja ja leipiä, jotka Egeria-immen aikana kelpasivat jumalillekin. Niiden alle oli kerran joku irvihammas kirjoittanut seuraavat sanat: "täällä myydään vanhoja piirakoita", mikä ei kumminkaan entistä leipuria näkynyt harmittaneen, koskei hän ollut lausetta poistanut. Paikka paikoin oli aukeilla kohdilla suuria suihkulähteitä, joitten vesisäteet putosivat marmorisäiliöihin, missä kultakaloja uiskenteli; vesi juoksi näistä säiliöistä lammikoihin, joiden tyynellä pinnalla souteli kauniita valkojoutsenia. Nämä eivät tosin laula niin kauniisti, kuin runoilijat luulottelevat, mutta syövät sitä enemmän hirssijyviä, jotka silloin olivat kalliimpia kuin vehnät.

Käytyänsä kaikki nämät mutkaiset polut sekä kaikki kummat ihmeteltyänsä saapui tulija vihdoin viimeinkin huvilaan vievälle käytävälle. Joka askeleelle on tämän käytävän sivuille istutettu appelsiinipuita, joista muutamat vielä kukkivat, toiset jo ovat täynnä hedelmiä.

Näitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon meillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut kokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis esitellä hänet uudestaan.

Calicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt pitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin kiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään päin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat jakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin Bolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat niin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino Kárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia tyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja ottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat, jotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.

Kunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset valtaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää etenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino, nimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen hansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään muuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä pestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.

Hetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa, palvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt perimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra Griffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin selkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan kamariin.

Herra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen mainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on säätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä. Herra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja hänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen lehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel askeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä täältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista asioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi pariksi vuodeksi.

Pankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista ryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti munalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta valmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja väitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista, jonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia, voidakseen käyttää tätä sokeria.

Pankkiirin kamari ei enää vähääkään muistuttanut entisestä leipurista. Ostettuansa emigranttien kartanoita, otti hän myöskin heidän palkollisensa palvelukseensa, ja taitava kamaripalvelija voi parhaiten opettaa noita ylhäisten tapoja, joita alemmat kansanluokat, kiinalaiset, latinalaiset ja filistealaiset ällistellen katselevat ja joita he eivät voi itselleen omaksua. Isommat huonekalut, sohvat, kirja- ja kirjoitus-pöydät olivat ebenpuusta, hopeakoristeilla kaunistetut, päällykset valkoisesta cashmir-kankaasta, joiden reunukset olivat täynnä ommeltuja kukkasia. Ei yksikään huonekalu ollut seinän vieressä tai nurkassa, vaan joko keskellä huonetta tai poikittain nurkassa, sillä näin oli tähän aikaan muoti. Huonekalujen välissä, joitten raskas muoto osoitti uudemman ajan (1822) velttoutta ja arkiluonnetta, seisoi korkokuvisia, solakoita korintolaisia maljoja, kalliita antiikkisia kuvapatsaita, joita Pompejin raunioista oli kaivettu, sekä kullankirjavia, kiinalaisesta porsliinista tehtyjä pöytiä. Matot olivat kaikki käsin kirjaeltuja; isoimpaan oli suurilla kirjaimilla ommeltu sana: "souvenir" (muisto), mikä ei kuitenkaan estä epäilemästä, että pankkiiri on ostanut maton kalliista hinnasta. Seinät olivat peitetyt hopeapaineella koristetuilla seinäpapereilla; tibetmattoja oli ripustettu laesta lattiaan saakka jonkun matkan päähän toisistaan, ja näitten välissä riippui komeita teräspiirroksia (hienoissa työhuoneissa ei ole tapana pitää öljymaalauksia, nämät kuuluvat salonkiin), kuuluisien muotirunoilijain ja mainioitten hevosten muotokuvia. Nämät tuntee pankkiiri persoonallisesti, sillä edelliset ovat hänestä runoilleet, jälkimmäiset häntä selässään kantaneet.

Kaikki todistaa, että pankkiirilla oli sangen taitava ja ajan maun tunteva kamaripalvelija.

Pankkiiri on noin seitsemänkymmenen vuotias, sangen kunnianarvoisa vanhus, kasvot miellyttävän ystävälliset; hänen käytöksensä ja koko olentonsa muistuttaa Talleyrandista, jonka ylistäjien joukkoon hän kuuluu. Hiukset ovat ihmeen valkoiset, kasvot vielä verevät, puhtaiksi ajellut ja sangen vilkkaat, hammasrivit eheät ja valkoiset, kädet erittäin hienot ja sileät, kuten tapaamme ihmisillä, jotka kaiken ikänsä ovat taikinaa pidelleet.

Nähtyänsä Kárpáthin astuvan sisään avoimesta ovesta, laski rahamies kädestään sanomalehden, jota hän oli ilman silmälaseja lukenut, ja ovelle päin astuen tervehti tulijaa mitä ystävällisimmin.

Täydellisin ystävyyden osoite oli muodin mukaan se, että noustiin äkkiä varpaille ja samassa, kaksi sormea huulilla, työnnettiin selkä niin paljon taaksepäin kuin mahdollista ja annettiin tulijalle kättä. Tämä vastasi samoilla tempuilla.

— Monseigneur! huudahti nuori merveilleux ("merkillinen", tämä on muotiherrain nimi), olen teidän palvelijanne saapasteni anturoihin saakka.

— Monseigneur! — vastasi herra Griffard yhtä leikillisesti, minä olen teidän aina kellarini pohjaan saakka.

— Hahaha! Hahaha! Hyvin sanottu, nauroi nuori keikari; tätä kokkapuhetta kerrotaan tunnin kuluttua joka salongissa. Mitä uutta Pariisiin, kunnon raharuhtinaani? Huonoista uutisista en huoli, hyviä olla pitää.

— Suurin uutinen on se, että taas näemme teidät täällä Pariisissa. Ja vielä suurempi uutinen se, että olette minun luonani.

— Te olette, herra Griffard, aina yhtä kohtelias, lausui nuori incroyable ("uskomaton", myöskin muotinimi) heittäytyen nojatuoliin. Tämä ei enään ollut muotina Pariisissa, nyt piti istua ratsain tuolille, ja nojata käsillä selkänojaan. Tätä ei Abellino vielä tietänyt.

— Eh bien, (hyvä!) herra Griffard, jatkoi hän, katsottuansa ensin pieneen taskupeiliin, oliko tukka vielä sileänä. — Te tiedätte tuollaisia uutisia, minä tiedän toisia, mutta huonoja.

— Esimerkiksi?

— Esimerkiksi, — te tiedätte, että menin Unkariin nostamaan erästä perintöä, erästä perintötilusta, josta on toista miljoonaa tuloja.

— Tiedän, lausui pankkiiri kylmästi hymyillen ja kynällään leikkien.

— Tiedätte siis ehkä senkin, että tuossa aasialaisessa maassa, missä perintötilani on, ei mikään ole niin huonolla kannalla kuin lainkäyttö, maanteitä lukuun ottamatta. Maantiet sentään saattavat kuivalla aikaa olla hyvätkin, mutta lainlaadinta on aina yhtä huono sekä sateella että päivänpaisteella.

Tässä pysähtyi nuori "merveilleux" ikäänkuin antaaksensa pankkiirille aikaa onnitella häntä mielevästä pilapuheesta.

Pankkiiri vain hiljaa hymyili.

— Ajatelkaas, jatkoi Abellino rinnuksiansa silitellen ja heittäen oikean kätensä selkänojan taa, niillä on siellä suuri kirja, lievimmin sanoen voisin verrata sitä maustekauppiaan tilikirjaan. Se sisältää kaikki lait, joita barbaarit aikoinaan ovat laatineet, jopa semmoisenkin pykälän, joka säätää, että cocu (vastaavaa sanaa ei, Jumalan kiitos, löydy Unkarin kielessä)[8] saa murhata uskottoman vaimonsa ja tämän rakastajan, jos tapaa heidät rikoksen teossa. Sitä paitsi on maa täynnä asianajajia; talonpoikainen väestö kuuluu kahteen luokkaan: maata viljelevään ja riita-asioita ajavaan. Siellä kutsutaan muutamia talonpoikia aatelismiehiksi, en tiedä minkätähden. Asianajajilla ei ole muuta työtä kuin kaikkialla etsiä riitoja sekä paremman puutteessa tehdä niitä. Tätä riitojen ja nurkkasihteerien paljoutta varten on kussakin departementissa (piirikunnassa) vain yksi tuomari ja tämäkin viljelee suvella repsiä ja polttaa talvella viinaa. Ei siinä kyllä; jos vihdoin saa oikean tuomion, on hävinneellä puolella lupa ajaa tuomari tiehensä, kurittaa häntä seipäillä ja tangoilla sekä vedota kolmeen korkeampaan oikeuteen, joista ylintä kutsutaan septemtrional-senaatiksi.[9]

— Kerrotte sangen hauskoja asioita, lausui naurahtaen hra Griffard, joka ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi hänen piti kaikki noin juurtajaksain tietää.

— Teidän täytyy saada tietää kaikki nämät seikat ymmärtääksenne seuraavaa puhettani. Unkarin kielessä on vielä eräs ilkeä lause: intra dominium et extra dominium, mikä ranskaksi merkitsee: "sisäpuolella tilusta ja ulkopuolella tilusta". Vaikka olisikin ihan oikeutettu saamaan jonkun maatilan, niin ovat asiat huonosti, jos on ulkopuolella tilusta. Sisäpuolella olija, olkoon kuinka laiton anastaja tahansa, voi nauraa partaansa, sillä lainkäynnin saattaa venyttää hyvin pitkälle. Tässä juuri ollaan. Ajatelkaas, perintö, suuri sukukartano oli jo melkein minun käsissäni, minä riensin ottamaan sitä haltuuni, mutta tapaankin siellä jo toisen omistajan.

— Ymmärrän, vastasi pankkiiri kummallinen hymy huulillaan; siis on teidän suuren perintötiluksenne sisäpuolella joku pahanilkinen anastaja, joka ei tahdo antaa teille oikeutta, ja sen tähden te vetoatte tuohon suureen kirjaan, jonka monien pykälien joukossa on muun muassa myöskin se, että: "elävää ihmistä ei peritä".

Nuori keikari ällistyi.

— Mitä tiedätte?

— Tiedän, että tuo ilkeä anastaja, joka väärinkäyttää teidän perintöänne, ei ole kukaan muu kuin teidän oma setänne, joka oli niin hävytön, että saatuansa halvauksen, pikaisen suonenlyönnin kautta parantui ja otti uudestaan haltuunsa teidän omaisuutenne sekä saattoi teidät pahaan pulaan, kun ei tuossa sisältörikkaassa kirjassa ole sanaakaan, joka antaisi teille oikeutta nostamaan kannetta setäänne vastaan, koska hän ei ole kuollut.

— Ah! Tämä on solvaus! — huudahti Kárpáthi hypäten pystyyn. Minä olen kaikkialla kertonut, että tulen alkamaan oikeusjutun.

— Olkaa rauhallinen, tyynnytti pankkiiri. Kaikki uskovat teidän puheenne. Vain minun täytyy tietää totuus, sillä minä olen pankkiiri. Mutta minä olen vaiti. Minä tunnen yhtä hyvin Nepaalin herttuan perhe-olot Itä-Indiassa, kuin ylimmän espanjanlaisen grandin elämäntavat. Minua hyödyttää sekä edellisen embarras des richesses (rikkauden pulat) että jälkimmäisen loistolla kullattu köyhyys. Tunnen jokaisen Pariisiin tulleen vieraan raha-asiat, tulkoonpa hän mitä tietä ja millä melulla tahansa. Näinä päivinä saapui tänne kaksi unkarilaista kreiviä, jotka ovat kulkeneet jalkaisin halki Euroopan, kolmas palasi Ameriikasta, missä hän on alhaisena miehenä matkustellut. Mutta tiedän näillä herroilla kumminkin talouden olevan kotona niin hyvässä kunnossa, että voisivat minullekin rahoja lainata. Sitä vastoin ajoi muutama päivä sitten St. Denis'n portista sisään eräs herttua, pohjoismaista kotoisin, kuusi valkoista hevosta kullattujen vaunujen eteen valjastettuina. Herttualla on suuri nimi, mutta minä tiedän miesparan tuoneen mukanansa viimeiset rahansa, sillä jonkun poliitillisen selkkauksen tähden on hänen omaisuutensa pantu takavarikkoon.

Tuskastuneena keskeytti Kárpáthi pankkiirin puheen.

— Hyvä herra, miksi minulle näitä puhutte?

— Vain osoittaakseni, että sydänten ja rahamassien pohjalla kyllä on ollut ja on oleva salaisuuksia, ja vaikka rahamiehet saavatkin niistä vihiä, pysyvät ne kuitenkin salaisuuksina. Vaikka minä tunnenkin teidän arat asianne, voitte puhua aivan toista maailmalle eikä kukaan ole epäilevä teidän sanojanne.

— Enfin, (lopuksi) mitä tämä minua hyödyttää?

— Vai niin? — huudahti pankkiiri. Teidän mielestänne saisi koko maailma tietää, mitä minä tiedän, mutta minä en. Te olette luonnollisesti tullut tänne ilmoittaaksenne aivan toisen taudin oireita, kuin oikeastaan sairastatte ja kuitenkin toivotte lääkitystä. Mutta minä olen käytännöllinen lääkäri ja huomaan taudin syyt jo kasvoistanne. Entä jos kuitenkin voisin lääkitä teidät terveeksi?

Abellino kuunteli mielihyvällä tätä katkeraa pilaa.

— Hm, tutkikaa valtasuonta, — vastasi hän leikillisesti; ei kädessäni vaan taskussani.

— Ei ole tarvis. Katsokaamme ensin taudin oireita. Teillä on siis huono ruokahalu kolmensadan tuhannen frangin tähden, jotka olette velkaa.

— Itse sen paremmin tiedätte. Tukkikaa velkojieni suu, jotta pysyisivät poissa!

— Tulisi surku miesparkoja. Kuka menisi surmaamaan verhoilijoita, vaununtekijöitä ja satulaseppiä vain päästäkseen maksamasta heille? On olemassa paljon helpompi keino tyydyttää heidät.

— Miten? — huudahti Abellino harmistuneena. Ehkä samoin kuin Don Juan de Castro, joka lähetti toisen viiksensä Toledoon rahoja saadakseen. Minä en voi sitäkään tehdä, sillä olen antanut ajaa viikseni.

— Mitä aijotte tehdä, jos teiltä tullaan pyytämään rahaa?

— Suorin keino on ampua luoti otsaani.

— Sitä ette saa tehdä. Mitä maailma sanoisikaan kuullessaan ylhäisen unkarilaisen aatelismiehen ampuneen itsensä muutaman vaivaisen sadantuhannen frangin tähden?

— Entä mitä sanottaisiin, jos joutuisin muutaman vaivaisen sadantuhannen frangin tähden velkavankeuteen?

Pankkiiri laski hymyillen kätensä keikarin olalle ja sanoi rauhoittaen:

— Koetetaan auttaa teitä.

Tämä hymyily ja alentuvainen olkaan koskettaminen kuvasi täydellisesti onnenkohtaamaa nousukasta.

Tällä hetkellä ei Kárpáthille tullut mieleen, että entinen leipuri Rambuteaun kadulta tarjoo suosiollista apuansa eräälle Unkarin mainioimpien valtaherrain jälkeläiselle.

Pankkiiri istui hänen viereensä leveälle sohvalle.

— Te tarvitsette kolmesataatuhatta frangia, lausui herra Griffard ystävällisellä ja lempeällä äänellä, ettekä varmaankaan oudoksuisi maksaa tätä summaa takaisin kuudellasadallatuhannella, sitten kuin saatte sukukartanon haltuunne.

— Fi donc (hyi) lausui Kárpáthi ylenkatseellisesti, ylpeys heräsi hänen sydämessään hetkiseksi, ja hän veti kylmästi kätensä pankkiirin kädestä. Te olette sittenkin koronkiskoja.

Pankkiiri nieli hymyillen solvauksen koettaen sitä pilapuheella silittää.

— Latinalainen sananlasku sanoo: "bis dat qvicito dat". — "Joka antaa heti, antaa kaksinkertaisesti". Miks'en siis saisi pyytää lainaa kaksinkertaisena takaisin? Muuten, hyvä herra, on raha tavaraa, ja kun kylvetystä siemenestä saa odottaa kymmenkertaista satoa, niin miks'ei saisi kylvetystä rahasta odottaa samaa? Myöskin tulee ottaa huomioon se seikka, että tämä on uhkarohkea yritys. Te saatatte kuolla ennen setäänne, jonka toivotte perivänne; voitte pudota hevosen selästä ketunajossa tai kilpajuoksussa ja taittaa niskanne, saatatte tulla ammutuksi kaksintaistelussa; ei muuta kuin kuumetauti tai vilustus, ja minä saan panna suruharson hattuuni surrakseni menetettyjä kolmeasataatuhatta frangiani. Vielä eräs seikka. Ei siinä kyllä, että maksatte veikanne, te tarvitsette vastedeskin vuosittain kahta vertaa enemmän rahoja. Hyvä. Minä lainaan teille nekin.

Kárpáthi kääntyi mielihyvissään pankkiiriin päin.

— Te laskette leikkiä?

— En ollenkaan. Panen alttiiksi miljoonan, voittaakseni kaksi ja niin edespäin. Puhun suoraa puhetta. Annan paljon, mutta otan myöskin paljon takaisin. Tällä hetkellä olette yhtä pahassa pulassa kuin Don Juan de Castro, joka Toledon saraseeneilta sai rahaa toista viikseänsä vastaan. Hyvä! Unkarilaisen aatelismiehen viiksen ei pidä olla huonomman kuin espanjalaisenkaan. Lainaan niin paljon kuin tahdotte, ja uskallan epäillä, tokko kukaan muu, paitsi tuo Toledon maurilainen, tohtisi tehdä samoin.

— Hyvä. Sovitaan asiasta, puhui Kárpáthi totta tehden. Te lainaatte minulle miljoonan, minä annan velkakirjan kahdesta miljoonasta, joka summa on maksettava heti setäni kuoltua.

— Entä jos setänne on pitkä-ikäisempi, kuin miljoona teidän käsissänne!

— Siinä tapauksessa lainaatte minulle toisen ja niin edespäin. Rahanne tulevat hyvään talteen, sillä unkarilainen aatelismies on omaisuutensa orja, sitä kun ei voi saada muu kuin perillinen.

— Oletteko ihan varma siitä, että olette ainoa perillinen.

— Juhana Kárpáthin kuoltua ei ole, paitsi minua, ketään Kárpáthi-nimeä kantavaa.

— Tiedän. Mutta Juhana Kárpáthi saattaa mennä naimisiin.

Abellino purskahti nauruun.

— Te luulette kai setäni olevan sievänkin kavaljeerin?

— En lainkaan. Tiedän hänen seisovan miltei haudan partaalla, hänen elimensä ovat niin rappiotilassa, että tuskin luulen hänen enään vuotta elävän, jollei hän heti paranna elintapojansa ja lakkaa mässäämästä, mutta tästähän on vähän toivoa. — Suokaa anteeksi, että puhelen tällaisia rakkaasta sedästänne.

— Olkaa vain hyvä!

— Me, jotka toimimme henkivakuutuslaitoksissa, olemme tottuneet arvostelemaan ihmisten elämän pituutta. Suhtautukaa siis tähän asiaan aivankuin kysymys olisi setänne kirjoittamisesta henkivakuutukseen.

— Turhia kursailuja! Minä en juuri pidä sedästäni.

Pankkiiri hymyili. Hän tiesi tämän paremmin kuin Abellino itse.

— Sanoin äsken, että setänne saattaa mennä naimisiin. Tämä ei ole mitään harvinaista. Usein tapahtuu, että elähtäneet herrasmiehet, jotka kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka ovat avioliittoa pelänneet, ovat äkkiä hempeätunteisella hetkellä kosineet ensimmäistä vastaantulevaa nuorta naista, oli tämä vaikka vain kyökkipiika. Tai voi vanha rakkaus vuosien vierittyä herätä ilmiliekkiin kuin kipinä hiilissä, ja he naivat 70 vuoden vanhoina ihanteensa, jota eivät saaneet kuudentoista vuoden iässä, sillä tyttö saattoi silloin olla toiseen sidottu.

— Sedälläni ei ole ihanteita. Hän ei tunne tuota sanaakaan. Muuten voin vakuuttaa, ettei tästä naimisesta olisi mitään tavallisia seurauksia.

— Siinä suhteessa olen rauhallinen. Muuten tuskin olisin tohtinut tehdä tarjoustani. Mutta eräässä toisessa suhteessa täytyy teidän antaa minulle takaus.

— Minäkö? Takauksiako? No, nyt menee partani, mutisi Abellino silittäen mustaa poskipartaansa.

— Toden totta, lausui pankkiiri, tässä on kauppa aivan samanlainen, kuin mitä sanotaan tekevän erään minua rikkaamman herrasmiehen, jota arkipuheessa kutsutaan perkeleeksi. Kun hän lainailee ihmisille äärettömiä aarteita, ottaa hän heidän sielunsa takaukseen verellä kirjoitetulla sitoumuksella. Par Dieu! (Jumal'auta!) Minä olen toista mieltä; tuo herra Saatana tietää, mitä hän sieluilla tekee, mutta mitäpä ne minua hyödyttäisivät? Päinvastoin; minä tahdon saada takauksen siitä, että elätte kauan.

— Luonnollisesti sen vuoksi, etten kuolisi ennen setääni.

— Oikein arvattu. Minä siis sekä lainaan teille rahoja että pidän huolta hengestänne.

— Millä tavalla?

— Vanhan Juhana Kárpáthin eläessä ette saa ryhtyä kaksintaisteluun, mennä metsästämään, ette saa lähteä merimatkoille ettekä ruveta lemmenjuoniin tanssijattarien kanssa; sanalla sanoen: teidän velvollisuutenne on välttää kaikkea hengelle vaarallista.

— Siis en saisi myöskään juoda viiniä, en kulkea rappusia, sillä pöhnäpäisenä saattaisin langeta ja taittaa niskani?

— Emme ole niin ankaria. Myönnän, että nämä määräykset ovat teistä sangen harmillisia, mutta tiedän keinon, jolla voisitte näistä kaikista päästä.

— Ja mikä se olisi?

— Että menette naimisiin.

— Parbleu! (Saakeli!) Siinä tapauksessa lupaan mieluummin olla hevosen selkään nousematta sekä aseeseen tarttumatta.

— Monseigneur! (Herra!) Te matkitte sanoja, joita olette kuullut maalattujen herrasmiesten lausuvan huvinäytelmissä. Kirjailijat ovat keksineet tuon kokkapuheen. Tiedättehän, että tarkemmin asiaa punniten avioliitto ylhäisten kesken on vain kautsukkiside; se sitoo, jos niin tahdomme, mutta venyy myöskin mielemme mukaan. Te voisitte kosia ylhäistä naista, elää hänen kanssaan onnellisena ensimmäisen vuoden, sillä luulenpa Pariisissa olevan naisia, joita saattaa rakastaa vaikka koko naisen ajastajan. Vuoden kuluttua on Kárpáthin perheellä yksi jälkeläinen lisää, ja silloin olisitte päässyt sitoumuksestanne, saisitte vaikka taittaa niskanne tai ampua luodin päähänne aivan oman tahtonne mukaan. Taikka jos tahdotte mieluummin nauttia maailmaa, niin on Pariisi tarpeeksi suuri ja maailma vieläkin suurempi; — voitte elää tarvitsematta nähdä vaimoanne, jollette toista kertaa rakastu häneen, kun hän on jo ehtinyt käydä teille vieraaksi. Eihän tuo ole niinkään kauheata.

— Saadaan nähdä, lausui Abellino nousten ja silittäen istuessa rypistyneitä kalvosimiansa.

— Mitä? — kysyi innolla pankkiiri, joka arvasi Kárpáthin tulevan pöyhkeäksi saadessaan rahoja lainaksi.

— Sanon vain, että piakkoin saan nähdä, kumpi keino on sopivampi.

Tarjoamanne rahat otan joka tapauksessa vastaan.

— Ab! Sitä minäkin.

— Vain takauksesta on nyt kysymys. Minun täytyy ensin harkita, jaksanko täyttää määräämiänne ehtoja. Olen jo tottunut askeettien elämään; viimeisinä aikoina olen nauttinut homeiopatisia lääkkeitä, viiteen viikkoon en ole juonut kahvia enkä voidellut hiuksiani. Minä olen lujamielinen. Jollen kuitenkaan voi ehtoja täyttää, niin koetan mennä naimisiin. Parasta kuitenkin olisi päästä sedästä jollakin hyvällä keinolla.

— Hyvä herra, puhui pankkiiri hypäten pystyyn, toivon teidän laskevan leikkiä.

— Haha! — nauroi nuori keikari. Ei puhettakaan salamurhasta eikä myrkystä. En aio verevillä naisilla enkä edes paksuilla piirakoillakaan turmella setäparan terveyttä. Tehän tiedätte, että on olemassa eräitä hyviä piirakoita, joita kutsutaan perintöpiirakoiksi. Niissä ei ole myrkkyä, vaan hanhenmaksaa ja makeutta. Vahva ateria niitä ja viiniä päälle, niin halvaus on valmis.

— Minä en tiedä, sillä en ole koskaan sellaisia valmistanut, vastasi entinen leipuri vakaasti.

— En pyydäkään teitä sellaisia sedälleni tekemään. Minä voin vihata, voin vihasta ampua tai pistää toisen kuoliaaksi, mutta antaa murhata ihminen päästäkseni häntä perimään, se on luontoani vastaan. Sen voin kuitenkin sanoa, että hänet hengiltä saisin, jos viitsisin vaivaa nähdä.

— Odotetaan, kunnes itsestään kuolee.

— Muuta ei voida tehdä. Siihen asti olette siis minun pankkiirini. Mitä enemmän minä rahoja kulutan, sitä enemmän teitä hyödytän, sillä tehän saatte kaksinkertaisesti takaisin. Olkoon menneeksi! Perässäni tulija sulkekoon oven!

— Siis olemme yhtä mieltä.

— Huomenna aamulla voitte lähettää kirjurinne luokseni kirjoitukset valmiina, etteivät ne minua kauvoja vaivaa.

— En ole teitä väsyttävä.

Abellino sanoi jäähyväiset, pankkiiri seurasi häntä ovelle kämmeniään hykertäen.

Alku on hyvä, yksi Unkarin suurimpia maatiloja oli joutumassa ulkomaalaisen rahamiehen käsiin.